tiistai 29. joulukuuta 2015

Ensi vuodelle minä lupaan...

Uusi vuosi nurkan takana. Tänään vasta jotenkin pysähdyin tajuamaan sen, siirrytään vuodelle 2016. Se tietää sitten 46 ikävuotta..jes. Hyvä ikä, ensi vuodelle.

Päätin tehdä itselleni pienen muistitaulun siitä, mitä ensi vuodelta odotan, mitä haluan ja mihin  tähtään. Vaikka tämä kulut vuosi on ollut yksi elämäni parhaita, meinaan tehdä ensi vuodesta vieläkin paremman. Koska elämä on <3

Ensi vuoden suurin projekti tulee edelleen olemaan minä. Päätavoitteeksi olen asettanut sen, että olen onnellinen, onnellinen loppuelämäni. Kuluneena vuotena olen jotenkin haistellut sitä, että olen menossa kohti jotain uutta ja ihmeellistä, osittain kohti jotain suurta. Ja meinaan jatkaa tätä haistelua, tämä tuntuu hyvälle.

Ymmärsin hetki sitten, että olen ollut muutaman vuoden vähän onneton. Tosin sen kätkeminen on onnistunut ihan kiitettävän hyvin. Jopa itseltänikin. Nyt kun tämä vuosi on tehty enemmän töitä, olen ymmärtänyt sen, että itsetunto, joka silloin on ollut, on ollut vain pintaa. On pitänyt hyväksyä paljon asioita. On pitänyt hyväksyä se, että näytin milloin miltäkin, tein mitä tein milloinkin.
Olin silloin onneton, mutta onneni on se, että olen sen hyväksynyt ja olen nyt niin matkalla jonnekin uuteen ja parempaan. Tätä matkaahan tässä on tehty jo jonkin aikaa.  Sen ymmärtäminen, että tämä oma projektini on muutos, joka ei lopu koskaan. Se on projekti, joka ei ole koskaan valmis. En voi tehdä asioita nyt ja jäädä sitten olemaan, tämän on jatkuttava. Koko ajan.

Ensi vuodelle minä siis lupaan pitää itsestäni vähintään yhtä hyvää huolta kuin tänäkin vuonna. Lupaan tehdä töitä sen eteen, että saavutan sen päämäärän, jonka olen itselleni asettanut. Lupaan nauttia ja olla onnellinen. Lupaan karsia vielä enemmän negatiivisiä asioita pois elämästäni. Lupaan olla itselleni armollinen.

Ja lupaan olla läheisilleni läsnä. Ja lupaan hiihtää!! Hymyillä! Rakastaa!




  

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Joulun jälkeisiä

Joulu, tuo ylensyömisen juhla. Vähän pitää itselle nostaa hattua, ettei mennyt ihan mahdottomaksi mättämiseksi. Kohtuudella kaikkea, myös suklaata ja pari piparia.

Meillä joulu meni rauhallisesti. Johtui osittain siitä, että lapset olivat osan joulua isällään ja itse parantelin muutaman päivän kiusannutta flunssaa ja lämpöilyä. Se, mikä tästä joulusta teki osittain erilaisen, oli nukkuminen. Harvoin olen torkkunut niin paljon kuin nyt, mutta toisaalta, viimeiset viikot töissä olivat sellaista haipakkaa että. Ja vihdoin olin antanut itselleni luvan levätä. Huomasi, että mieli ja kroppa olivat molemmat sen tarpeessa. Enkä sitten tiedä, onko oikeasti mukavampaa tapaa vain olla ja rauhoittua kuin sohvalla löhöily, lämpimässä hykertely.
Tänään sitten hyvin levänneenä jo käynti salilla ja ihan normaalit kotiaskareet siihen päälle. Vielä ei kannata ruveta intoilemaan, joutenolokin on ihan mukavaa.

Sohvanpohjalla on ollut myös hyvä miettiä taas asioita, tehdä suunnitelmia ja unelmoida. Ehkä osa niistä saadaan jopa toteutumaan ensi vuonna. Mutta ei näissäkään asioissa hoppu ole hyvästä. Kun ei ole kiire hötkyillä mihinkään suuntaan, asiat varmasti järjestyvät parhain päin.
Tänään minua pyydettiin kertomaan, missä näen itseni 10 vuoden kuluttua. Vähän pelottavaa miettiä 10 vuotta eteenpäin, mutta toisaalta, kun mietin, olen silloin 55 vuotias, vielä monta hyvää työvuotta edessä, samoin monta hyvää vuotta henkilökohtaisessa elämässäkin.
Haluan tietenkin, että asemani työelämässä on silloin vankka ja olen arvostettu omalla toimialallani. 10 vuoden päästä toivon, että elän hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa. Jokseenkin hyvä aina välillä pysähtyä miettimään asioita eteenpäin. Ne omat suunnitelmat ja toiveet nytkähtävät aina vähän eteenpäin, kun ottaa aikaa ja miettii, mitä tulee tehdä niiden saavuttamiseksi.




Ja enää muutama päivä asumista tällä porukalla tämän katon alla. Tammikuun 4. päivä lähenee koko ajan. Sentterin armeijaan meno on ovella, samoin hänen muuttonsa omaan kotiinsa. Jotekin tuntuu vähän epätodelliselta, että olemme nyt tässä pisteessä. Yksi kerrallaan ne lapset itsenäistyvät. Onneksi. On kovin palkitsevaa huomata, miten asioista otetaan itse vastuuta, suunnitellaan ja toteutetaan. Ja luulempa, että meillä menee nuorimmaisen kanssa hetki ymmärtää se, että asumme kahdestaan, porukka on pian puolittunut.

Mutta edelleen, olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Negatiiviset asiat elämässäni ovat vähentyneet huomattavasti oman hyvinvoinnin lisääntyessä.
On huonoja päiviä, mutta pääsääntöisesti hyviä päiviä on enemmän.
Kippis uudelle vuodelle ja uusille ajatuksille. Elämä tarjoaa parastaan. Hymykuopista sen näkee. Jos vain olisi sellaiset.




sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Matka, joka minun oli tehtävä

Sunnuntai. Pitkästä aikaa päivä, ettei ole kiirettä mihinkään. Pari edellistä viikkoa on ollut taas sellaista vauhtia, ettei paremmasta väliä. Mutta tuleepahan joulu ja lomat nopeammin näin.
Ainakin ajattelin vähän pidellä lomaa joulun jälkeen. Ladata akut taas kunnolla tulevaa vuotta varten.

Edellisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Ainakin on tullut treenattua. Olemme Jessen kanssa tavanneet nyt kerran viikossa, omatoimisesti olen ravannut salilla sitten kolme kertaa, eli yhteensä 4 salikäyntiä viikossa. Sen on oltava nyt ihan sopiva määrä, enempään ei varmasti rahkeet tässä työkiireessä edes riittäisi. Likimain kaikki laitteet alkavat olemaan tuttuja. Muutama laite on sellainen, etten oikeasti vain ymmärrä, missä sen liikkeen pitäisi tuntua. Yksi näistä on sellainen vetkutin, joka vahvistaa isoja selkälihaksia. Rupeaa aina vain naurattamaan, koska mun kädet eivät vain ole tasapainossa. Vaikka miten yritän tsempata, saan kiskottua ensin vasemman puolen alas, sitten perässä tulee oikea. Ei missään nimessä tulisi kuulonkaan, että ne laskeutuisivat samaan aikaan sieltä, ei tietenkään. Mutta mä tulen oppimaan sen.

Kyykkyjä me ollaan tehty varmaan miljoona. Välillä mietinkin, miksi ihmeessä sanoin pakarani yhdeksi epäkohdaksi, joita haluan kehittää. Kiesus, että välillä reidet ja takapuoli huutavat yhdessä armoa. Mutta ilman tuskaa ei tuloksia tunnu. Se on varmaa.
Lisäksi erityistä onnistumisen tunnetta aiheuttaa ojentajat. En itse tietenkään huomioinut niiden kehittymistä, mutta kun pt pyysi katsomaan peilistä, siellähän ne näkyivät.

Kaikkinensa olen niin tyytyväinen. Nyt osaan ja uskallan tehdä salilla asioita. Uskallan jopa jonottaa johonkin laitteeseen. Alussa ollut epävarmuus on kadonnut tiehensä.

Henkilökohtaista edistymistä. Kävin torstaina ihan yksin iltagaalassa. Pikkumustaa päälle, (kävin kyllä sovittamassa ihania bling bling unelmamekkoja, mutta vielä en ollut valmis niihin) korkkarit kassiin ja menoksi. Olen aina ollut vähän huono lähtemään itsekseni mihinkään, mutta nyt pystyin senkin tekemään. Ja viihdyin. Eihän se ollutkaan niin kamalaa, kuin kuvittelin.



Mukavia ihmisiä ympärillä, paljon jutustelun aiheita ja aivan mielettömän hyvää ruokaa. Olin onneksi fiksu ja lähdin pois likimain ruokailun jälkeen, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan, perjantain työpäivä velvoitti olemaan skarppina.


Lisäksi kävin tiistaina Tampereella palveluntarjoajamme luona juttelemassa uusista tuotteista, samalla kun hän nakutti ensimmäisen lauseen vatsaani. Matka, joka minun oli tehtävä. Jatkoa seuraa, muttei ihan heti, ei ollut mikään helpoin paikka tautoitavana ja toisaalta, seuraava askel ei ole vielä päätynyt maahan asti. Vähän pitää odotella.




Muutenkin ollut paljon mietittävää. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun paljon on tapahtunut asioita. Keskimmäisen muutto varmiustui ja päivät vähenenevät armeijaan astumisen kanssa.
Jotenkin ajatus siitä, että ollaan pian kuopuksen kanssa kahdestaan on pistänyt taas miettimään asioita. Mitä sitä haluaa itse tehdä isompana, kenen kanssa, missä jne.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, tänään tuntuu siltä, ettei niin kuitenkaan ehkä ole. Ehkä eniten mietityttää se, että miten paljon on itse valmis antamaan ja joustamaan, miten paljon muut.
On asioita, joita ei saa tekemättömiksi, asioita, jotka voi antaa ehkä anteeksi, muttei kuitenkaan unohtaa. Ja se, että onko aina joustettava itse, vai olisiko mahdollista tehdä vaikkapa kompromisseja. Tai vaikkapa se, onko vain toisen tehtävä panostaa vai olisiko se mahdollista muillekin.
Päivät ennen naisten viikkoja ovat minulle nykyään aika mahdottomia. Liikaa miettimistä, liikaa herkkyyttä asioissa.

Matka, joka minun oli tehtävä. Matka, joka ei päättynyt tähän, vaan se kulkee eteenpäin. Näköjään välillä ottaen takapakkia, välillä suuria harppauksia. Mutta taas tarvitaan sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Asiat, jotka ovat minulle selviä, mutta joita en nyt vain jostain syystä saa tehtyä valmiiksi. Asioita, joita en saa saa sanottua. Mutta minä valmistun näidenkin hoitamiseen. Koska on pakko ja koska minä tahdon.




lauantai 28. marraskuuta 2015

Lupa nauttia

Jäin miettimään sitä, miten kaikki on muuttunut. Perjantai-iltaa tuli vietettyä salilla, lauantaina kiire salille ja ehkä huomennakin menen.
Ei olisi ennenvanhaan tullut mieleenkään viettää viikonloppuja näin. Monena viikonloppuaamuna sitä heräsi pienessä kohmelossa ja mietti, mihin veisi jälkikasvun syömään, jotta pääsisi mahdollsimman helpolla. Hirveä määrä kaloreita, aina jokaisen viikonlopun jäljiltä. Ja sitten siihen päälle vielä liikkumattomuutta, homma oli paketoitu valmiiksi.

Nyt olen treenannut sitten pt:n kanssa reilun kuukauden. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin se, että saan kiitosta siitä, miten lihakset ovat tulleet näkyviin. Ojentaja löytyy, samoin jotkut takaolkapäälihakset...en tiennyt sen nimisiä lihaksia olevan olemassakaaan, saati minulla.

Vähän harmittaa tavallaan se, etten aiemmin uskaltanut salin puolelle. Toki ryhmäliikuntatunnit olivat hyviä, mutta esimerksiksi painojen lisääminen jäi vähälle. Siellä sitä helposti pomppi kuukausi tolkulla samoilla painoilla, joten eihän sitä kehitystä sillä tavalla tullut.

Pelkäsin salille menoa aivan turhaan. Ajatukset siitä, että kaikki varmasti katsovat kun teen vaikkapa kyykkäyksiä. Ketun villat, eihän siellä kukaan mollota. Ja vaikka katsoisikin, ei sitä huomaa. Jotenkin sitä on niin sen oman treenin sisällä, ettei siinä edes kiinnitä huomiota muihin salilla olijoihin.

Olen jäänyt siis aivan koukkuun. Rakastan kiusata ojentajia, rakastan Smith-laitetta, rakastan oikeastaan kaikkea, mitä siellä on.

Nyt on hyvä, kun tekniikka on hallussa. Ja uskallus.



Sitten vähän jänskittää keskiviikon haastattelu Me Naisiin. Käydään läpi sitä, miten laihduttaminen on vaikuttanut ihmissuhteisiin, työelämään, naisellisuuteen jne. Ylipäätään niitä asioita, joita ehkä ennen varoin ja joihin ei ollut uskallusta.
Tiedän jo etukäteen, että joku saattaa loukkaantua näistä jutuista, mutta ne ovat mennyttä elämää. Ne olivat silloin. Minä toimin silloin niinkuin vain huonon itsetunnon omaava nainen voi toimia. Ehkä tuli menettettyä mahdollisia hyviäkin ihmissuhteita ihan vain sen takia, ettei oma uskallus riittänyt. Mutta toisaalta, ehkä niin oli tarkoitettu. On aivan turha jäädä niitä murehtimaan.
Nyt on kiire elää.
Huomaan, että nautin asioista niin uudella tavalla nykyään. Olen niin täpinöissäni siitä, etten tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Nostan itselleni hattua siitä, että uskallan tehdä asioita nykyään myös yksin. Reilun viikon päästä on iltagaala, johon lupauduin menemään. Ilman aveccia. Se on paljon minulta. Mutta hyvä syy taas yrittää laittautua nätiksi.
Elämään on tullut nyt niin paljon hyvää. Menneestä irtipäästäminen on tapahtunut nyt niin paljon kivuttomammin kuin aiemmin. Toki vieläkin huomaan tiettyjä kipukohtia arjessa ja olemisessa, mutta pitää olla myös itselleen armollinen.

Sen miettiminen, mitä sitä itse haluaa on käynyt vähän raskaaksi. Miksi pitäisi mietiskellä? Ei tarvitse. Minulla on nyt lupa nauttia, lupa tutustua, lupa kieltäytyä. Se, mikä tuntuu hyvälle, on tervetullutta. Se, mitä en halua, sitä ei tapahdu. Ei tarvitse olla miellyttääkseen muita. Se riittää.
Silmät ja korvat auki, elämä on täynnä mahdollisuuksia. Ja niihin on hyvä uskaltaa tarttua.



lauantai 14. marraskuuta 2015

Kun on vain niin hyvä olla!

40 yötä jouluaattoon. Huomaan, että kiire alkaa pikkuhiljaa helpottamaan työrintamalla, mutta silti on vielä niin paljon kaikkea tekemistä.

Treenikuulumisia. Jessen kanssa treenattu nyt 4 kertaa yhdessä. Olen mielissäni siitä, että omaksi personal traineriksi valikoitui hyvällä huumorilla varustettu henkilö. Välillä, kun tuntuu etten ihan oikeasti tajua sitä, mitä pitäisi tehdä, on lohdullisen ihanaa heittää huumoria kehiin, ei nolota niin paljoa. Treeniohjelmani on monipuolinen. Tarkoitus on käydä vähintään 4 kertaa viikossa salilla ja on kiva, että tällaiselle aloittelijalle on tehty ohjelmat aina valmiiksi. Olemme käyneet myös paljon laitteita läpi, eli kun vaikka jalkapäivän jälkeen reidet huutavat hoosiannaa, on hyvä osata tehdä jotain muuta, ilman jalkoja :)
En tiedä, onko mielikuvituksella osansa asiassa, mutta kyllä mä huomaan lihaksieni jo hieman kasvaneen. Vai onkohan mun paidan hihat kutistuneet. Mene ja tiedä. Katsotaan muutaman viikon päästä.
Treenikuvia tulee myöhemmin blogiin. Kunhan saan ne tallennettua ihanalle uudelle koneelleni.

Privaattielämässä on tapahtunut paljon. Keskimmäinen saa oman asunnon helmikuun alusta alkaen. Ihana, juuri valmistuva pikkuinen yksiö Laajasalosta. Sällin elämä käy vähän turhan helpoksi, tammikuussahan hän astelee Santahaminaan armeijan harmaisiin. Iltalomilla voi siis hyvillä mielin käydä omassa kodissa vähän huilimassa.
Esikoiselle tarjoutui myös mahdollisuus muuttoon, Espoon Kivenlahteen. Tämä helpottaisi huomattavasti työmatkoihin menevää aikaa ja tietenkin matkakuluissa tulisi säästöä. Nuorimmaisen kanssa asiat yhtä mallikkaasti kuin aina tähänkin asti. Pian ollaan sitten ihan kahdestaan kotia pitämässä. Elämä kantaa.

Itselleni on tapahtunut paljon. Tietynlainen kasvaminen on ollut taas ajankohtaista. Välillä se epävarmempi minä on yrittänyt työntää päätään esiin, mutta olen kukistanut hänet. Sen ymmärtäminen, ettei minun ole pakko miellyttää muita tai tehdä asioita niin, että mietin, mitä muut ajattelevat. Koska ne ovat minun juttujani. Parisuhteessa vähän aikaa sitten esiin tullut epävarmuus on lähtenyt tiehensä. Nyt on hyvä olla. Paljon hyviä hetkiä, joihin ei ole satsattu turhaa tekemistä ja kiirettä, vaan ollaan vain oltu. Tutustuttu enemmän, puhuttu enemmän ja mikä tärkeintä, olemme olleet läsnä toisillemme.



Ja on ollut ihanaa päästä yhteiselle kynttiläillalliselle. Juuri niin ihanan romanttista kuin toivoa saattaa. Eleitä, joista huomaan, että minusta välitetään, rakastetaan, arvostetaan ja että niihin yhteisiin hetkiin panostetaan. Välillä tuntuu oudolle. En ole aiemmin tottunut siihen, että minun tarpeeni otettaisiin tällä tavalla huomioon. Kukaan ei ole aiemmin käynyt tekemässä ostoksia vain sen takia, että saisi hoitaa jalkani. Ihania eleitä. Välillä pistää vain miettimään sitä, että annanko itse tarpeeksi takaisin? Riittääkö se, että halaan, olen lähellä, keitän aamukahvit jne. Mutta tiedän, että se riittää. Kun yhdessä on vain hyvä olla.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Rauhallista rakkautta

Mennyt viikko oli rankka. Mielettömästi tehtäviä töitä ja ensimmäistä kertaa kriisi parisuhteessa. Tai oikeastaan se kriisi oli minulla, korvien välissä. Koska parisuhde ei voi olla vaikea, ihminen voi.
Enkä ikinä muista sitä, että muutamaa päivää ennen "sitä aikaa kuukaudesta" ei kannattaisi lähteä vatvomaan asioita. Jos joku ihminen osaa tehdä välillä draamaa elämään, se olen minä. Eikä varmaan yhtään näissä tilanteissa helpota se, että kumppani sattuu olemaan likimain yhtä voimakastahtoinen ja kovapäinen kuin minä. Sodassa ja rakkaudessa.
Olen aina sanonut, että asioista tulee puhua, niiden oikeilla nimillään. Mutta oma pääni ei vain sitten näinä aikoina ymmärrä järkipuhetta, se ei suostu kuuntelemaan eikä hyväksymään sitä toista näkökantaa asioihin, vaan sillä on selkeästi joku halu repiä asioita pohjamutia myöten auki. Pakko säätää. Pakko olla vain se yksi ja ainoa totuus, se minun totuuteni. Se on niin raastavaa, niin raastavaa, etten itsekkään siitä nauti, Se tietää aina valvottuja öitä, itkua ja hammasten kiristystä. En ole varmasti kumppanina se maailman helpoin ihminen, eikä minun onneksi tarvitsekkaan olla. Huomaan, että päästäkseni tässä suhteessa eteenpäin, minun on käytävä aiemmat epäonnistumiset ja pettymykset läpi. Ne kumpuavat välillä sinne riitojen keskelle, merkkinä omasta epävarmuudesta; ettei nyt sitten taas vain...jne. Vaikken ole se helpoin ihminen, haluaisin uskoa ja luottaa siihen, että näine virheineni olen ihan rakastettava ihminen. Enkä ainakaan tarkoituksella halua olla julma tai paha.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Kun mietin asioita, on tapahtunut vain hyviä asioita. Elämässä on menty eteenpäin, On asioita joita odottaa. On asioita, joista nauttii nykyään ihan eri tavalla kuin aiemmin. On asioita, joita arvostan ja joihin suhtaudun aivan eri tavalla kuin aiemmin.
Toisen ihmisen itsestäänselvyytenä pitäminen on muuttunut. Asioiden eteen pitää tehdä välillä töitä, jotta elämä olisi helpompaa.
Välimatka ja aikatauljen yhteensovittaminen vaatii aina omat kommervenkkinsä arkeen. Työt, lapset, harrastukset, omat ystävät jne. Siinä yhtälössä on välillä pyörittämistä, mutta lopulta, kun on sen yhteisen ajan vuoro, se yhdessäolo on niin intensiivistä, niin rauhallista ja niin lämmintä.
Ne hetket ovat niin ainutlaatuisia. Mutta silti minä kaipaan myös sitä arkea. Yhdessä tekemistä, nauramista, vierekkäin nukkumista ja yhteisiä aamukahvihetkiä. Arjen pieniä iloja. Vielä nuo hetket ovat jossain tulevaisuudessa, nyt niistä nautitaan silloin, kun ne aikatauluihin sopivat. Onni on kuitenkin se, että aikatauluja voi muuttaa. Se vaatii molemmilta panostusta ja sovittelua, mutta jos molemmilla on halu ja tarve, ne onnistuvat.

Yhteisessä ajassa arvostan eniten kiireettömyyttä ja kynttilänvaloa. En olisi ikinä uskonut, että minun kaltaiseni ihminen oppisi olemaan yhden illan rauhassa, tekemättä mitään. Mutta ihminen oppii. Ja ihminen nauttii niistä hetkistä. Rakastan sitä, että saan olla lähellä. Rakastan sitä, että toinen silittää välillä tukkaa, hipaisee vaivihkaa niskaa, tai herättää sänkyyn nukkumaan, jos olen normaaliin tapaani nukahtanut toisen kainaloon sohvalle. Rakastan sitä ihon kosketusta, ihon ikävää. Lämpöä. Ja rakastan myös sitä ikävän tunnetta, sehän viestii vain siitä, että toiseta ihmisestä välittää. Rauhallista rakkautta.



Elämä asettaa haasteita. Välillä saattaa kaikki asiat olla poikkiteloin, mutta ne esteet ovat pieniä. Asioilla on aina taipumus järjestyä ja kääntyä hyvästi. Tähän minä uskon. Rakkaudelle on annettu aika ja se löytää oman uomansa silloin, kun kaksi ihmistä sitä yhdessä haluaa. Tämän onnen saavuttamiseksi on molempien tehtävä töitä, molemmilta tulee löytyä halua ja tahtoa ottaa toinen huomioon, joskus jopa uhrautuvasti. Ja unohtamatta yhteisiä, molemmille tärkeitä tavoitteita, Kuulostaa äärettömältä työmäärältä, muttei se sitä ole. Se on luottamusta, rehellisyyttä, puhumista ja itsenä olemista. Hyväksymistä. Ja se on rakkautta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Matkalla...

Viime kerrasta on näköjään vierähtänyt vähän turhankin paljon aikaa. Yritän jotenkin kuitenkin lohduttautua sillä, että viimeinen kuukausi on ollut yhtä lentämistä paikasta toiseen.
Iloisia ja merkittäviä asioita on myös ehtinyt tapahtumaan. Nuorimmaisen konfirmaatiojuhlat, esikoisen vakkariduunin syntyminen jne. Arki on löytänyt uomansa ja asiat lutviutuvat ilman suurempia ponnisteluja. 


Sentterin armeijaan lähtö lähenee ja jotenkin olen alkanut jo henkisesti valmistautumaan asiaan. Vaikka pojan sijoituspaikka on Santahamina, silti ajatus siitä, että toinen ei enää ilmoittele, mitä tekee töiden jälkeen, ei tule syömään ruoka-aikaan kotiin, ei toivota hyvää yötä jne. saavat ihon vähän kananlihalle. Mutta toisaalta, tätähän me olemme odottaneet! 
Ollaan puhuttu myös siitä, että kun poika lähtee, siirtyy äidin sänky hänen huoneeseensa. Vihdoin, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, mulla voisi olla oma huone! Ajattele, voisin vain olla möllötä siellä yksin jos siltä tuntuu. Voisin sisustaa sen mukavasti, lueskella rauhassa kirjaa siellä jos siltä tuntuisi. Mulla olisi ihan oma paikka. En kestä! 

Viikonloppuna vietin aikaa myös Tampereella. Pitkästä aikaa hetkiä kahden aikuisen ihmisen kesken. Paljon puhuttuja asioita, toiveita, unelmia. Jos jotain olen entisestä elämästä oppinut, se on puhuminen. Kukaan ei voi ymmärtää ajatuksiasi eikä tekojasi puolesta sanasta tai vihjailusta. Asioista puhuminen niiden omilla nimillään helpottaa olemista paljon, asioiden olettaminen ei auta. Se,että vihdoin uskaltaa jakaa niin hyvät kuin huonoimmatkin tunteet, pelot ja toiveet, voivat pitää suhdetta kunnossa. Pitkä matka on kuitenkin vielä kuljettavana. 
'

Itselleni tämä kaikki on ollut niin uutta. Aiemmin olisi ollut varmasti vaikea onnistua, koska käsitys itsestäni ei ollut vahva. Kuka minä olin? Millainen minä olin? Miten minua sai kohdella? Kun oma itsetunto ei ollut vahva, sitä pönkitti ehkä usein seurustelukumppanin piirteillä ja saavutuksilla. Valmis korttitalo, jonka tarkoitus olikin romahtaa, huteralle pohjalle rakennettu, ilman perustuksia.
Avioeron jälkeinen suhde oli selvästi näille perusteille rakennettu. Suhde, joka jo kertaalleen tuomittiin epäonnistumaan, mutta näiden perusteiden ja luulojen takia, sitä vielä toistamiseen yritetiin, turhaan. Koska minusta ei vain ollut näyttelyvaimoksi tai edustusrouvaksi Moskovaan. Ei vain ollut. Tai suhde, jossa elin narsistin kanssa saman katon alla. Onneksi vain vuoden.

Tiedän, että näiden kokeilujen jälkeen tullut suhde oli oikeastaan  se ensimmäinen askel omaan minuuteeni ja oppimiseen. Se suhde, josta jäi jäljelle ystävyys katkeruuden ja vihan sijaan. 

Koen itse niin, että kommunikaatiossa parisuhteessa pitäisi olla myönteinen ja tunteiden sävyttämä tyyli. Ei ole tarvetta kutistaa toista ihmistä, vaan tukea toisenkin kasvamista suhteessa ja eteenpäin menemistä elämässä. Tarvitsen itse sitä tilaa kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka haluan olla. Haluan itse, että suhde olisi molemmille turvasatama, jossa voi avoimin ja luottavaisin mielin näyttää tunteensa, ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista vaikkei aina olisikaan hyvä päivä. Suhde, jossa on oikeus ja lupa myös riidellä, ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. 

Nyt olen siinä pisteessä, että ymmärrän, ettei menneiden murehtimisella ole mitään apua. Ikävien asioiden miettiminen vain lisää negatiivisä tuntemuksia itsestäni. Se, mitä joku on joskus tehnyt tai sanonut oli silloin. Olen ymmärtänyt sen, ettei minun tarvitse enää tietää, mitä hän ehkä silloin ajatteli tai mitkä hänen tarkoitusperänsä olivat. Ne eivät enää kosketa minua. 
Olen oppinut sen, että jos en itse täytä omia tarpeitani, minulla ei ole annattevaa myöskään muille. Ei myöskään siinä parisuhteessa. Kun teen itseni onnellisksi, hyvä olo tarttuu ja siirtyy läheisteni elämään. 

Tänään olen kiitollinen. Kiitollisuus ja rakkaus ovat voimakkaita tunteita. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla nyt on, erittelemättä niitä mitenkään toisistaan. 







sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Takarivin tyttö

Tänään tuli tasan kaksi vuotta siitä kun ensimmäisen kerran astuin kuntosalille sisään. Todella epävarmana ja ylipainoisena, häpeillen. Paikka ryhmäliikuntatunneilta löytyi aina takariviltä, pari kertaa jätin menemättäkin, kun huomasin vain eturivissä olleen tilaa. Ei kehdannut.
Muistan aina ensimmäiset kyykkäykset, toiset tekivät varmasti valehtelematta kolme kyykkyä siinä ajassa kun suoriuduin itse ensimmäisetä. Kunto oli todella nollassa.





Ensimmäiset pari kuukautta olivat vaikeimmat, mutta sitkeästi vain oli mentävä. Koska periksi en ajatellut antaa, jotenkin ajatus siitä, että olin kovasti hehkutellut sitä, että aloitan elämäntaparemontin ja en suorituisikaan siitä..se ei vain olisi sopinut minulle. Häviäminen on yksi niitä asioita, joita en kestä. Ja tässä projektissa olisin hävinnyt itselleni. Sille tutulle tytölle, joka minussa asui. Tuttu tyttö silloin, vieras tietyiltä osin nykyään.


Kahteen vuoteen on mahtunut äärettömän paljon asioita, muutoksia, itsetutkiskelua ja oman minän löytämistä. On jotenkin hassua ajatella, että laihdutusprojektissa joutuu käymään läpi asioita, jotka ovat tapahtuneet menneisyydessä, asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen omaan minäkuvaan. Mutta vaikka ikäviäkin asioita on joutunut nostamaan pinnalle, ne ovat asioita, jotka saattelivat minut tähän pisteeseen. Jotenkin täytyy ajatella positiivisesti nämäkin asiat, ilman niitä en olisi ikinä kyennyt tulemaan näin vahvaksi. Ja valmiiksi. Minuksi.


Kahden vuoden aikana ystäväpiiri on muuttunut. Tiesin sen kyllä jo etukäteenkin. Kun arvomaailmat ja kiinnostuksen kohteet eivät enää kohtaa, ei oikein löydy oikein mitään sellaista yhteistä jutunaihetta. Entiset muistelot edellisillan ravintolailloista eivät ole kuuluneet pitkään aikaan mielenkiintoni kohteisiin. Toki vieläkin silloin tällöin käyn ulkona, mutta entiseen verrattuna voisi sanoa, etten liiku baareissa. Ja en häpeä sitä. Se on ollut minun pelastukseni ja minun vapaaehtoinen valintani. Ja oikeasti, shampanja on huomattavasti olutta parempaa.




Kahden vuoden aikana olen muuttunut itse eniten. Tietenkin fyysiesti, mutta enemmän annan arvoa sille muutokselle, joka pääni sisällä tapahtui. Vihdoin opin ymmärtämään sen, että olen arvokas juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse elää miellyttääkseni muita, olla aina muiden käytettävissä vaan minä sanelen ne asiat, joihin olen valmis taipumaan. Löysin sen naiseuden itsestäni, joka oli vuosikausia piilossa, löysin sen itsevarmuuden, joka auttaa minua etenemään niin urallani kuin henkilökohtaisessa elämässäni. Löysin taas sen ilon jokaisesta päivästä, hymyn ja naurun, jotka olivat karanneet jonnekkin. Löysin itseni, sen parhaimman minän itselleni ja muille.



Kahteen vuoteen mahtuu niin paljon asioita, joista olen iloinen ja ylpeä. Lonkasta lonkkaan ylettyvä taisteluarpi on yksi niistä asioista, joka muistuttaa jokainen päivä siitä matkasta ja taistelusta, jonka tein. Ei se, että salilla on vietetty satoja tunteja, eikä se, että juoksu- ja pyöräilykilometrejä on kertynyt satoja, anna ehkä sitä merkitystä asioille kuin mitä taisteluarpi minulle antaa.
Se kertoo siitä, mitä lähti entisestä minästä  pois, se kertoo siitä, mitä sain tilalle ja ennustaa ehkä osittain sitä, mitä vielä haluan. Koska minä haluan vielä. Ne muut arvet, joita elämän aikana on kertynyt, ovat osittain vaalenneet ja menettäneet suurimman merktiyksensä. On aivan turha jäädä märehtimään menneitä vaan enemmän keskityn nykyään siihen, että omat unelmani ja haaveeni toteutuvat. Kynnysmatoksi minusta ei ole, vaan päätän ihan itse sen, kenen kanssa aikaani vietän.



Kahden vuoden aikana opin myös päästämään ihmisä lähelleni. Opin uskaltamaan kertomaan omat mielipiteeni ja ajatukseni häpeilemättä. Ne ovat osa minua. Se, joka ei minua tällaisena hyväksy, ei mahdu piiriini, näin se vain menee. Koska enää minä en mielistele.
Olen oppinut läheisyydestä paljon, olen oppinut välittämisestä enemmän kuin ennen ja olen oppinut rakastamaan. Olen oppinut niin paljon, että välillä oikein hirvittää. Elämässä on niin paljon hyvää, kun se vain osaa kaivaa esiin. Toisen ihmisen vilpitön lähelle päästäminen on yksi asioista, joista olen kiitollinen. Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää kuin mitä olen. Minun ei tarvitse häpeillä omaa olemistani, omaa ulkonäköäni tai mitään, mitä minussa on. Koska tällaiseksi minä tulin. Tutuksi itselleni, tutuksi toiselle.


Se takarivin tyttö on nyt siellä jumppasalissa joku muu. Joku toinen, joka ehkä tekee saman matkan kuin minä. Ja hänelle minä haluan toivottaa hyvää matkaa ja tsemppiä. Minä siirryin riveissä eteenpäin ja viihdyn siellä, tulen jatkossakin viihtymään. Toivon, että mahdollisesti sinä olisit siellä vähän edempänä kanssani heti, kun olet siihen valmis. Koska tämä on sellainen matka, joka kannattaa tehdä.

Minä nautin elämästä, nautin jokaisesta pienestä asiasta, joka eteeni tulee. Elän niin, kuin minusta tuntuu parhaimmalta, tietenkin ottaen lähmmiäiseni huomioon. Itsekkääksi ei ole tarvetta ryhtyä. Teen asioita juuri niin, kuin mikä milloinkin tuntuu mielestäni hyvälle. Ei ole tarvetta jarrutella asioita vain sen takia, että jonkin asian pitää tapahtua tietyn ajan kuluttua. Minä aion nauttia jokaisesta hetkestä niinkuin se olisi viimeinen hetki. Koska olen sen ansainnut. Ihan niinkuin sinäkin.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Bio-aseita, puna-armeijaa ja tiimityöskentelyä

Ensiesittelyssä Elämyslahjojen tuotepäällikkö Katri, hauska tutustua. Vastaan myös Elämyslahjojen myyntipisteistä Itäkeskuksessa ja Kampissa. Töitä on paljon, mutta tunnustan, yhtään päivää ei ole tarvinnut naama nuriperin töissä olla. Työ on niin vaihtelevaa, monipuolista ja antavaa, etten päivääkään vaihtaisi näistä pois. Toimisto, jossa työskentelen, sijaitsee Lauttasaaressa ja siellä olen tähän asti ollut yksin, ensi viikolla tilanne tulee muuttumaan, hyvä niin. Onneni on ollut kuitenkin saada myyntipisteillemme niin hyviä nuoria töihin, etten ole ainakaan kärsinyt sosiaalisten kontaktien puutteesta työaikana. Nämä nuoret ovat kaikki motivoituneita, innokkaita osaajia, meidän lahjaexperttejämme. Lahjaexpertit, jotka päivittäin ovat kontaktissa asiakkaidemme kanssa, auttavat, neuvovat, myyvät ja suosittelevat kaikkia tarjoamiamme elämyksiä, eli heillä on kutakuinkin hallussan 1000:n eri tuotteen osaamiset. Siinä on tekemistä ja itse teen parhaani siinä, että lisää upeita elämyskiä tulee tarjolle viikottain.

Myyntipisteillä tehdään töitä pienellä porukalla ja toisinaan vaikkapa sairaustapauksen vuoksi joudutaan venymään vähän työaikojen ja vapaiden suhteen. Onneksi näitä tulee harvemmin, mutta tulee kuitenkin, niinkuin kaikilla.  Haluan itse kannustaa näitä nuoria parhaalla mahdollisella tavalla, tarjota tukea ja opastaa, jotta he sitten myöhemminkin olisivat yhtä hyviä tekijöitä, vaikka olisivatkin ehkä jonkun toisen palveluksessa. Pidän siitä, että voin tarjota näille nuorille mahdollisuuksia käydä testaamassa elämyksiämme, koska he niistä asiakkaille eniten kertovat, he niitä suosittelevat ja aina se, että myyjällä on totuudenperäinen ja asiantunteva tieto palvelusta, näkyy myynneissä. Tämä testaaminen tekee siis hyvää sekä työntekijälle, työnantajalle ja palveluntarjoajallemme Lisääntynyt myynti ei varmasti haittaa ketään.



Viime sunnuntaina porukka kävi testaamassa huonepakopeliä Helsingissä. Tämän elämyksen valitsin heille ihan sen takia, että 6 myyjää pääsi samaan aikaan elämystä kokemaan. Aamu- ja iltavuorot, opiskelut yms. ovat aina jotenkin rajoittavia tekijöitä aikataulujen suhteen, mutta tämä onnistui.
Halusin että lahjaexpertit hitsaavat sitä yhteenkuuluvuuttaan ja yhteisen tekemisen meininkiä entistä enemmän, koska viimeiset pari viikkoa ovat olleet taas aika tiukkoja ja venymisen ja vanumisen jälkeen pinnat saattavat vähän jo kiristyä.
Mutta ennenkuin työntekijöille selvisi se, että minkä elämyksen he käyvät testaamassa, olin antanut heille elämyslahjakorttien muodossa vihjeitä tulevasta elämyksestä. Muutaman vinkin jälkeen jo yhden nuoren hoksottimet pelasivat ja hän keksi ratkaisun tulevan elämyksen suhteen.

Työntekijät marssivat reippaina sovittuun tapaamispaikkaan ja kaikki ajoissa, ei myöhästelyä! Pelipaikka löytyi helposti, aMazed Games sijaitsee hyvällä paikalla Lönnrotinkadulla

Vastaanotossa työskentelevä henkilö oli itse suht uusi työssään, mutta opasti hienosti ja kertoi ohjeet todella selkeästi odotushuoneessa, jossa oli sohvat istumista varten ja esille oli laitettu erilaista rekvisiittaa, kuten avaimia ja lukkoja, pakohuoneisiin liittyvää rekvisiittaa. Nämä loivat jo hienoista jännistystä ilmaan, mutta ketäänhän ei vielä tässä vaiheessa jännittänyt, ei varmaan.
Odotellessa pakohuoneeseen pääsyä vastaanoton työntekijä kertoi pieniä vinkkejä siitä, mistä vihjeitä ehkä kannattaa etsiä ja mistä ehkä ei. Ja mitä tapahtuu jos jääkin jumiin pelissä?



Pakohuoneita on 4, meidän työntekijöillemme olin valinnut Kaskoisagentti X:n. Se vaikutti minusta niin hauskalta. Kaksoisagenttihuoneessa sinun epäilläään varastaneen salaisen bioaseen Neuvostoliiton puna-armeijalta. Tästä syystä sinut lukitaan KGB-agentin huoneeseen ja joudut odottamaan siellä kuulustelijaa, joka tulisi tunnin päästä. Tunnin päästä. Ennen sitä on päästävä pois!

Huoneessa soi erikoinen musiikki, joka lisäsi jännistystä ennenstään. Lisäksi ovien sulkeuduttua tietoisuus siitä, että aikaa on vain tunti sai sydämen hypähtämään muutaman ylimääräisen voltin. yksi vaivainen tunti. Tuli kiire paeta.
Nuoret kävivät toimeen heti pienen hermostuneen naureskelun ja hämmenyksen jälkeen. Kaikki tutkivat tilaa, jokainen oivalsi jotain, eikä kukaan vain seisoskellut paikallaan sormi suussa. Nuoret toimivat alusta alkaen todella hyvin tiiminä. Tehtävät jakautuivat jokseenkin luonnostaan näiden agenttien kesken; yksi penkoi paikkoja, yksi laskeskeli ja yksi ideoi. Jokainen oivalsi jotain, ajatuksia vaihdettiin aktiivisesti ja kaikkien ideat otettiin huomioon. Kukaan ei jäänyt tässä pelissä sivuun. Kaikki olivat agentteja, Kaksoisagentteja lukitussa kuulusteluhuoneessa.
Oli hienoa huomata, ettei kukaan dominoinut tilannetta millään tavalla vaan tiimi työskenteli koko ajan yhdessä.


Nämä nuoret selvittivät tiensä ulos huoneesta hienossa ajassa. Peliaikaa jäi vielä reilu 6 minuuttia jäljelle! Se on hienosti suoriuduttu se. Nuorille jäi aivan mahtavat fiilikset tästä elämyksestä, onnistumisia ja oivaltamisen iloa. Pieni adrenaliiniryöppykään ei tuntunut ketään haittaavan. Muutamalla tuli tarve jo päästä seuraavien huoneiden kimppuun.

Kommentointi pelin jälkeen oli kiivasta. Jokainen oli nauttinut tästä elämyksestä täysin. Jokainen sai enemmän irti kuin mitä olisi odottanut. Yhteinen tekeminen, yhteinen oivaltaminen ja samaan päämäärään tähtääminen teki tälle porukalle hyvää. Ja se näkyi heti maanantain tuloksissa, se näkyi maanantaina työntekijöiden ilmeistä ja eleistä. Uskonpa, että kun seuraava asiakas menee etsimään tämäntyylistä lahjaa, meidän lahjaexperttimme osaavat kertoa palavin silmin tämän pelin mahtavuudesta.




sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kiitos kesälle!

Alkaa pikkuhiljaa olemaan syksyn tuntua, hämärtää ja enää ei käydä iltalenkillä pelkkä toppi päällä. Aika moni ystävistä on juhlinut viikonloppuna Ventesialaisia, kesän loppumista. Tuntuu jotenkin haikealle katsoa ulos, hämärtää jo niin kovin aikaisin ja pian on aika kaivella taas niitä syksyisiä turjakkeita kaapin perukoilta ja ei mene kuin hetki ja on jo talvivaatteiden vuoro.



Mulla on jotenkin haikea olo. Tämä kesä oli hyvä kesä. Tämä kesä antoi todella paljon. Paljon onnellisia asioita, uusia kokemuksia, uusia ystäviä, paikkoja, hyviä hetkiä vanhojen ystävien kanssa, ajatuksia ja onnistumisia. Ja tämä oli erilainen kesä monella tavalla. Mielessä on monia lämpimiä muistoja, hyviä fiiliksiä ja silti vielä ihan mielettömät odotuksen ensi kesän tuleville muistoille. Tulevat muistot vielä niistä toteutumattomista asioista, mutta kuitenkin asioista, joiden uskovan olevan ensi kesän jälkeen toteutuneita muistoja. Ajatus siitä, että ihania asioita tulee jatkossakin tapahtumaan kesä toisensa jälkeen saa hymyilyttämään.

Tänä kesänä kierrettiin useilla festareilla ja joka kerta oli kivaa. Tänä kesänä lennettiin, ajettiin huippunopeilla autoilla, mökkeiltiin, käytiin nauttimassa kuohuvaa, laulettiin, istuttiin laiturin nokassa hiljaa. Oltiin vain. Vaikka ensin pelkäsin, etten osaa irroittaa töistäni edes loman ajaksi, onnistuin kuintekin niin tekemään. Akut tuli ladattua kunnolla.

Kesä mietitytti myös sen puolesta, että Mikalla oli koko kesä buukattu kiinni. Ajatukset siitä, ettei juurikaan ehditä näkemään eikä tutustumaan hiersivät tietenkin pientä pääkoppaa, mutta me ehdimme. Yllättävän kivuttomasti tämä meni. Vaikka ikävä välilllä kalvaa, mietin, ettei ehkä ole kauniimpaa ja väkevämpää tunnetta kuin ikävä. Vaikka se ikävä pelottaa, siksi, että jotenkin on ikävissään haavoittuvimmillaan. Mutta kuitenkin, sitä antautuu toiselle rohekasti, se on kiva.




Annetaan syksyn tulla kuitenkin. Hyvä syy taas sytytellä kynttilöitä, istua rauhassa kotona villasukat jalassa ja jatkaa elämästä nauttimisesta. Tämä ei ole yhtään pöllömpää olemista.




maanantai 24. elokuuta 2015

Kiitos. Kiitos sinusta ja kiitos minusta.

Viime viikot ovat olleet varsinaista tunteiden vuoristorataa. Läheisen saatto viimeiselle matkalleen viikonloppuna sai outoja asioita aikaiseksi, outoja tunteita ja ajatuksia. Ajatuksia kuolemasta, hyvällä tavalla kuitenkin, vai voiko kuolemasta sanoa hyvällä tavalla. Tarkoitan sitä, että kuolema väistämättä tulee eteen, eikä sitä oikeasti ajattele joka päivä, mutta juuri vaikkapa siunastilaisuudessa se tuli niin konkreettisesti esiin. Kuolema ja elämän päättyminen. Kuolema koskettaa meitä näköjään aina silloin, kun se tulee kohdalle. Elämän loppuminen, yllättäen tai aavistettuna, joillain ehkä jo toivottunakin. Tämäkin kuolema tuli yllättäen. Ei sitä osannut odottaa ja se tuli aivan liian aikaisin. Mutta se tuli, eikä tilanne voi enää koskaan muuttua.



Siunaustilaisuuden aikana ehdin miettimään paljon. Mietin sitä, miten vainaja eli elämänsä. Oliko hän onnellinen, osasiko nauttia tarpeeksi ja oliko hänen elämänsä ehkä sellainen elämä, kuin hän toivoi? Entä jos tilanne tulisi omalle kohdalle, miten minä summaisin oman taipaleeni.
On paljon asioita, jotka olisivat voineet mennä toisella tavalla, asioita, joissa olisin voinut toimia toisin, mutta vielä on paljon asioita, joihin minä pystyn vaikuttamaan ja joiden eteen minä voin tehdä töitä, ollakseni onnellinen.



Minä uskon siihen, että tuntiessani itseni, hyväksyessäni omat virheeni ja puutteni, mutta silti rakasteassani itseäni, olen jo vähän jyvällä asiasta. Jos en itse hyväksy itseäni, kuinka voin odottaa, että kukaan mukaan sitä tekee? Ja jos elämä on alituista epävarmuutta, eipä se varmaankaan kovin tyydyttävää ja antavaa elämää ole. Monet meistä on opetettu asettamaan itsemme aina viimeiseksi. Tekeekö sellainen jatkuva uhrautuminen toisten puolesta meistä jotenkin parempia ihmisiä? En usko.Uskon, että itsensä aina viimeiseksi jättäminen tekee meistä lopulta katkeria. Sen tiedän, etten itse voi jättää onneani muiden varaan, sillä oma onneni tulee minun sisältäni. Mutta vaikka en jätä sitä muiden varaan, he muut voivat kuitenkin jakaa iloni.

Minä tunnen suunnatonta kiitollisuutta tällä hetkellä, kiitollisuutta ja rakkautta. Kiitän lapsistani, kiitän kumppanistani, kiitän ystävistäni, läheisistäni ja itsestäni. Olen oikeasti kiitollinen siitä mitä minulla tällä hetkellä on. Kiitän jokaisesta uudesta aamusta elämässäni. Kiitän jokaisesta uudesta mahdollisuudesta ja haasteesta. Minulle on taas tulossa hieno päivä huomenna.





lauantai 1. elokuuta 2015

Pidä minut lähelläsi

Ensimmäinen puhelu, toinen puhelu, kolmaskin puhelu....äkkiä huomaamme puhuvamme päivittäin, nautimme yhteisistä juttelutuokioista ja alamme puhumaan muustakin kuin työasioista. Huomaamatta tai tarkoituksella, sen ei ole väliä. Kiinnostus kasvaa ja jokaisen puhelun jälkeen tulee lämmin ja hyvä olo, alamme tuntemaan vetoa toisiamme kohtaan ja tapailemme. Silti jokin välillä pelotti ja hetkittäin oli vähän epävarma olo. Pelko rakastumisesta?

Jokainen meistä on varmasti kokenut rakkaudessa kolhjuja, joku ehkä tullut jätetyksi, toinen petetyksi, joku ehkä menettänyt rakastamansa ihmisen tai voihan rakkaus päättyä vaikka alkoholisimiin tai muuhun ylitsepääsemättömään ongelmaan. Kaikista näistä seuraa varmasti kipua ja tuskaa. Jotkut ihmiset varmasti osaavat käsitellä nämä asiat helpommin kuin toiset. Ehkä he surevat hetken aikaa, parantelevat hetken ja sitten jatkavat elämäänsä. Rakastuvat uudelleen ja nauttivat rakkauden tunteista ja elämästä.
Toiset (lue minä) tekevät taas näistä asioista vielä hankalampia. Siitä tulee ongelma, joka aiheuttaa kipuilua ja ehkä jopa pelkoa rakkaudentunteeseen. Ajatus siitä, että taas kävisi samoja ikäviä ja satuttavia asioita, kärsimystä siitä, että kiellän itseltäni sen hienon tunteen, joka rakastumisesta syntyy. Se oli ongelma.

Se, että voisin rakastaa toista, vaati oman itseni löytämisen kokonaisena ihmisenä. Yhteyden löytyminen kaikkiin omiin piirteisiini, ominaisuuksiini ja vartalooni rakastettavana ja kunnioitettavana, Ja kaikkien niiden asioiden ja ominaisuuksien hyväksyntä, itselleni. Kohtasin kokonaisen minäni, kaikkine hyvine- ja huonoine puolineni. Kun ymmärsin sen, että minä olen tällainen, antoi se mahdollisuuden kohdata toinen ihminen kokonaisena ihmisenä, ihmisenä minun elämässäni.

Olen 45-vuotias ja minusta tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvälle. Olen hyväksynyt sen, että menneisyyden asiat eivät voi olla onneni tiellä. On asioita, joihin en ole voinut itse mitenkään vaikuttaa, enkä voi antaa niiden asioiden olla esteenä onnelleni. Tulen varmasti tekemään virheitä suhteesssa tai käyttäytymään huonosti, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan loukata. En halua olla varpaillani enkä halua sinunkaan olevan. Haluan, että annamme aikaa toisillemme ja asetamme tämän suhteen etusijalle valinnoissamme. Haluan, että pidät minua tärkeänä, koska minäkin pidän sinua tärkeänä. En halua kohdella sinua huonosti, enkä halua sitä sinulta. Sinun tarpeesi ovat tärkeitä minulle ja minun sinulle. Haluan tulla rakastetuksi, haluan kosketustasi ja hyväksyntääsi. Niitä asioita minä haluan.

Ja haluan, että pidät minua lähelläsi.








keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Fiiliksiä

Toinen lomaviikko meneillään ja vielä yksi edessä. Tähän saakka loma on tuntunut hyvälle. Mukavia asioita ja ihan vain rentoa olemista.

Kuluneeseen viikkon on mahtunut paljon. On käyty tunteiden skaalaa läpi kaikissa mahdollisissa muodoissaan, on tullut surullisia uutisia, mutta myös hyviä asioita on tapahtunut.
Enon poismeno pysähdytti viikonloppuna, mutta elämä jatkaa kulkuaan, sen on vain pakko mennä niin.

Muutama päivä Tampereella teki tosi hyvää. Omaa aikaa ilman kellon kanssa juoksemista, hellää huolenpitoa, kunnon keskusteluhetkiä ja pari lasillista kuohuvaa. Asioita, joista tytöt tykkäävät.
Itselleni on ollut jollain tavalla välillä vaikeaa uskoa sitä, että joku ihminen todella aidosti välittää ja tykkää minusta, sillälailla aikuisten tavalla.
Omat epäilykset juontavat varmasti juurensa menneeseen, entiseen elämään. Fiilikset, että voiko tämä oikeasti olla totta, onko tuo ihminen täysin tärähtänyt tykätessään minusta jne. Jollain tavalla sen luvan antaminen itselleen on ollut hakusessa. Vaikka tuntuu hyvälle, sitä on välillä jostain kumman syystä ollut vähän varpaillaan, mutta en usko että enää.
Asioiden läpikäyminen ja avoin keskustelu teki todella hyvää, luurangot nostettu pois kolistelemasta ja vahva tunne siitä, että nämä kortit käännetään esiin. Tämä on pakko vain tsekata.



Mukavaa on myös se, että Mikan myötä olen saanut uusia ystäviä hänen sisaruksistaan. Aiemmin suhteissani ei ole juurikaan ollut tilanteita, joissa kumppanin sukulaisten kanssa olisi juurikaan oltu tekemisissä. Nyt on mukavaa saada extempore kutsuja sinne sun tänne, itseäni kun on aina ollut kovin vaikea houkutella lähtemään mihinkään. Tuntuu ihan kivalle.

Nuorimmainen leireilee edelleen riparilla ja ollaan nyt sentterin kanssa kahteen "tyttöön" kotosalla. Taas tuli fiilis siitä, miten hyvä onkaan oikeasti ottaa aikaa myös yksitellen näille pilteille. Oli se ikä mikä tahansa.
Perjantaina otetaan taas suunta Tampereelle, vähän Nightwishin konserttia ja laatu-aikaa myös serkun kanssa. Ollaan varmaan tänä kesänä tämän serkkulikan kanssa vietetty enenmmän aikaa yhdessä kuin naismuistiin. Sekin on kivaa.

Maailma makaa siis mallillaan. Työpilteiltä tuli maailman ihanin tervehdys vielä tänään, kukkanen, Fazerin sinistä levyllinen ja itkun aiheuttanut kortti. Jotkut vielä ilkeävät moittia nuoria, mutta kyllä ainakin minä olen sitä mieltä, että nuorissa on oikeasti se tulevaisuus, toisten huomioiminen ja reiluus muita kohtaan. Näistä tulee vielä entistä parempia työkavereita meille. Arvostan.







maanantai 27. heinäkuuta 2015

Virstanpylväitä

Maanantai 27.7.15 matkalla Tampereelle. Nuorimmainen tiputettu matkalla kirkolle ja toivotettu hyvää rippileiriä. Täytyy tunnustaa, että pikkaisen tuli haikea mieli. Jotenkin ajatus siitä, että pikkuhiljaa on kaikki piltit sen verran isoja, ettei napanuora kiristä enää samalla tavalla kuin vaikkapa vielä viisi vuotta takaperin.

Mietin täällä junassa istuessani omaa äitiyttäni, omaa vanhemmuuttani ja suhdettani lapsiini, enkä voi olla taaskaan muuta kuin kiitollinen. Elämä heitteli ja laittoi tekemään isoja ratkaisuja, jotka tietenkin avioeron myötä tuntuivat välillä liian kovilta, mutta nostan hattua koko omalle laumalleni. Me selvisimme ja olen saanut kasvatettua fiksut lapset, jotka ihan varmasti jokainen yhdessä ja erikseen tulevat pärjäämään tässä maailmassa. Ja varmasti olen tehnyt äitinä virheitä, mokannut ja ollut poissaolevakin, en aina lasteni käytettävissä, mutta kukapa ei olisi. Jokaisen kohdalle tulee virheet, niistä opitaan ja puhutaan.
Pidän siitä, että meillä on pystytty aina puhumaan lasten kanssa asioista niiden omilla nimillään. Meillä osataan pyytää anteeksi ja osataan ottaa oppia virheistä. Mitään sellaista ei ole tapahtunut, mitä ei olisi pystytty korjaamaan.

Nuorimmiasen kanssa käytiin pitkiä prosesseja lapsuudessa. Puheenkehityksen viivästyminen asetti omat haasteensa lapsuuteen, tuli monta vierailua eri hoitavien tahojen luokse, taistelua siitä, että lapselle saadaan apua ja tukitoimia oli välistä rankkaa, mutta kaikesta päästiin yli.
Omat haasteensas asetti tietenkin yksinhuoltajuus ja etävanhemman passiivisuus.
Koulukiusaamisen jättämien jälkien siivoaminen ottaa aina oman aikansa, mutta erityisen iloinen ja onnellinen olen siitä, että  pojalla on kavereita, ystäviä joiden kanssa jakaa ikäistensä asioita, kavereita, joiden kanssa lähteä juurikin vaikka riparille jne. Elämä löytää ne uomansa, vaikka helpommallakin olisi voitu mennä.

Pian ollaan taas siinä vaiheessa, että mietiään nuorimmaisen jatko-opintoja, siirrytään taas astetta isompiin kuvioihin. Mihin elämä heittää, minkälaisiin ratkaisuihin päädytään, ne ovat sitten loppuvuoden murheita ja pähkäilyjä. Ensin hoidetaan riparit, konfirmaatiot ja peruskoulun viimeiselle luokalle siirtymiset,

Omille pilteilleni haluan antaa evääksi sen periksiantamattomuuden, huumorin, positiivisen ajattelutavan, jolla ollaan tähänkin asti porskutettu ja selvitty. Unohtamatta sitä rakkautta ja kunnioitusta toisia kohtaan.

Sellaisia ne ovat ne mun piltit, maailman parhaat lapset <3




tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ystävyys vs. parisuhde


Mikä sua hymyilyttää? Mua hymyilyttää monetkin asiat. Loma, ihmissuhteet, aurinko jne.
Erityisen iloinen olen siitä, että asiat ovat mallillaan ihmissuhteissa. Monet ovat varmasti hiljaa mielessään miettineet parisuhdetilannettani ja Mikkoa siinä mukana, muutamat ovat jopa sitä suoraan viestin välityksellä kysyneet. Minäpä kerron.

Meillä on mielettömän hyvä ystävyyssuhde Mikon kanssa. Tätä olemme toitottaneet ystävillemme jo vuosikausia. Me olimme parisuhteessa noin 10 vuotta sitten, mutta meidän parisuhteemme muuttui pyyteettömäksi ystävyydeksi. Sellaiseksi ystävyydeksi, josta en ole valmis luopumaan, enkä usko, että elämääni sellaisella ihmisellä olisi sijaa, joka sitä edes vaatisi.

Ero ystävyys- ja parisuhteessa on mielestäni selvä. Parisuhteessa elämä jaetaan yden ihmisen kanssa, ei välttämättä saman katon alla, mutta siinä tunneside on aina vahva. Toki myös fyysinen läheisyys jaetaan. Parisuhteessa opitaan jatkuvasti uutta toisesta ihmisestä, kasvetaan yhdessä.
Ystävyyssuhteessa jaetaan kaksi elämää, tilanteita, tapahtumia, osallistumisia ja niihin littyviä tunteita sekä kokemukisa. Ystävyyssuhde voi olla vahva, mutta molemmilla on kuitenkin ne omat raamit, omat elämät, joihin ystävä ei kiinteästi kuulu, eikä tarvitsekaan kuulua.

Ystävyys ei kärsi siitä, että ystävällä on omat harrastuksensa, omat matkakohteensa tai että hän asuu muualla. Parisuhde ei taas välttämättä kestä toisen poissulkemista näistä asioista, tietenkään toisen omaa elämää rajoittamatta.

Meillä on ollut molemmilla omat elämämme vuosikausia. Mikolla omat reissunsa, minulla oma elämäni. Vaikka alussa suhteen muututtua matkat tuntuivat pahoilta ja jollain tavalla loukkaavilta, pääsin niistäkin yli. Koska minulla ei ihan oikeasti ole syytä olla mustasukkainen tai katkera toisen ihmisen onnesta.

Me olemme puhuneet yhdessä Mikon kanssa parisuhteestani ja se, mikä mielestäni osoittaa ystävyytemme laatua on asenne. Paras ystäväni ei missään nimessä ole onneni tiellä vaan päinvastoin kannustaa ja tukee. Tuntuu välillä hassulta lähteä Tampereelle Mikon autolla, mutta kun asiassa ei ole mitään epäselvyyttä. Miksi ei. Ei tässä kahta miestä pyöritetä vaan opetellaan olemaan parisuhteessa ja annetaan tilaa myös sille ystävyydelle. Meidän ystävyyssuhteemme tulee väistämättä muuttamaan muotoaan, mutta se ei häviä mihinkään. On asioita, joita tällä hetkellä vain ystäväni tietää, koska parisuhde on vielä niin uusia asia, emmekä tosiaan tapaa toisiamme päivittäin.
Enemmän tämä muuttunut tilanne on herättänyt mielenkiintoa kaveriporukassa. Kyselyitä siitä, miten Mikko asian ottaa? Oletko kertonut Mikolle? Juu.
Meitä ei ole kolmea ihmistä parisuhteessa, on yksi parisuhde ja yksi maailman paras ystävä. Ja kaikki ovat asiasta tietoisia.

Itse olen niin uuden edessä parisuhteessa. Tuntuu välillä oudolle, että on olemassa ihminen, joka on aidosti kiinnostunut minusta, tekemisistäni, tunteistani jne. Välillä miettii, miten sitä osaa itse ottaa toisen ihmisen huomioon tarpeeksi, kun toista ei kuitenkaan näe päivittäin. Mutta hyvin se menee. On oikeasti hienoa huomata kaipaavansa toista ja mukavaa on se, että vielä osaa antaa näille höpsähtäneille tunteille tilaa. On ihan mukavaa välillä laskea niitä päivä, milloin taas tavataan, montako yötä enää. On mukavaa päästää toinen ihminen lähelle ja opetella tuntemaan toista joka päivä vähän enemmän. Vaikka välillä pelottaakin uuden edessä oleminen, olen antanut itselleni luvan nauttia. Tiedän, että haluan terveen ja rehellisen parisuhteen, eikä sitä voi rakentaa, ellei yritä ja ellei tee vähän töitäkin sen eteen. Minä haluan oppia tuntemaan kumppanini ja toivon tietenkin, että tästä tulee se elämänmittainen tarina. Sitä ei voi saada, ellei ota selvää. Ja ellei anna tilaisuutta.
Sitä, miten elämä rakentuu jatkossa parisuhteen ympärille on vaikea edes ennustaa, eikä siihen ole syytä. Nyt harjoitellaan, tutustutaan ja kaiken muun aika on myöhemmin. Kahden elämän sijoittaminen uudelleen ei ole vielä edes ajankohtaista, muuttoauto ei odota Leppävaarassa eikä Tampereella. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Itse haluan nyt vain olla onnellinen ja rakastaa sekä saada osakseni rakkautta, aikuisen ihmisen rakkautta.



tiistai 14. heinäkuuta 2015

Sormusta ja siviilisäätyä

Julkaisin kuvan Facebookissa sormuksesta, minä, 45-vuotias nainen. Jumankekka. Kehtasinkin. 
Jännä oli huomata, minkä kuhinan se sai aikaiseksi. Mieletön liuta onnitteluja ja sydämiä, kiitos taas niistä. Yritin kyllä selventää, ettei kyseessä ole kuitenkaan kihlasormus. 

Parisuhdesatuksessani on edelleen tieto, että olen parisuhteessa. Olemme vielä tutustumisvaiheessa ja vaikka kaikki tuntuukin hyvälle, ei tässä suhteessa ole kiire lyömään hynttyitä yhteen tai kilkuttelemaan kirkonkelloja. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa. Myös sille sormukselle. 

Itselläni on nyt kaksi sormusta. Toinen oikeassa nimettömässä, toinen vasemmassa. Oikean nimettömän sormuksen olen saanut parhaalta ystävältäni lahjaksi, ilman mitään sen kummempaa romantiikkaa. Jokaisella tytöllähän kuitenkin pitää timantteja olla. 
Vasemman nimettömän sormuksen sain miesystävältäni, mutta jo ostovaiheessa oli selvää se,että kyseessä ei ole kihlasormus. Vaikka itselläni ei ole kärsivällisyyttä juuri nimeksikään, tiedän sen, etten olisi vielä edes valmis kantamaan kihlasormusta. 

Sormuksen ostaminen oli kuitenkin kaunis ele. Ihan samalla tavalla kuin parisuhdestatus kertoo, että olemme parisuhteessa, sormus kertoo omaa tarinaansa. Tarinaa arvostuksesta, kunnioituksesta, mieltymyksestä ja hyväkymisestä. Tarinaa uuden edessä olemisesta ja oppimisesta.Sitoutumisesta. Pitkään sinkkustatuksella menneenä joudun itse nyt opettelemaan sitä, että näkisin kumppanini todellisena ja selkeästi. En voi sanoa, että tuntisin kumppaniani vielä niin hyvin, että tietäisin asioita hänen mieltymyksistään tai kaikista ominaisuuksistaan, toiveistaan? En tosiaan tiedä. Ja siksi ei ole kiire. 

Nyt kun olen vihdoin tasapainossa itseni kanssa, olen valmis kohtaamaan uusia ihmisä, rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan muilta. Tämä on iso asia ja pitkällisen työn tulos. Enää ei ole kiire mihinkään. Ei edes kihloihin :) 
Riittää, että on halu tutustua toiseen ihmiseen, oppia tuntemaan ja arvostamaan, kunnioittamaan ja kuuntelemaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kaiken sen oppimiseen haluan varata aikaa, kiire ei ole kuin arjessa mukana, ei suhteessa. Kaikelle hyvälle on oma aikansa ja minä nyt odottelen sitä. 

Niin, että voitte lopettaa niiden onnitteluviestien lähettämisen tai jos haluat onnitella, onnittele vaikka siitä uuteen ihmiseen tutustumisesta :) 










lauantai 4. heinäkuuta 2015

Osani onnellisuudesta

Ihmeelliset päivät. Olin jotenkin varautunut siihen, että tänään olen vähän alakuloinen ja mieli maassa, nuorimmainen lähti vajaaksi pariksi viikoksi pois kotoa, vaarin mökille lomailemaan. Emme ole Veetin kanssa ikinä olleet näin pitkään erossa. Jäpikkä on 15-vuotias reipas nuorimies ja äiti tällainen lälly. Niinhän sen piti mennä, mutta toisin kävi. Jotenkin heti aamusta lähtien ollut sellainen super onnellinen olo. En tiedä, ehkä tämä lomailu tuli sillä tavalla tarpeeseen, kuitenkin eniten olen aina potenut huonoa omaatuntoa pitkistä työpäivistä tämän nuorimmaisen osalta. Nyt on aikaa tehdä vaikka kellon ympäri töitä, ennen loman alkamista siis. Eipähän jää mitään roikkumaan loman ajaksi.

Mutta onnellisuus jäi taas mietityttämään urakalla. En tiedä, onko taas pian se aika kuukaudesta kun pitää ruotia ihan kaikki. Ja kyseenalaistaa kaikki. Vähän kuin eläisi kyselykautta uudelleen. Mitä varten ihminen elää? Ihminen elää ollakseen onnellinen. Ainakin minä pidän päämääränäni onnellisuutta. Mutta milloin olen tavoittanut sen päämäärään? Vaikka sitä onnellisuutta tavoittelee, en tosiaan osaa sanoa, milloin se on saavutettu. Jos mietin niitä menneitä onnellisia hetkiäni, en yhtään väheksy niitä, mutta onko mahdollista olla niitä hetkiä onnellisempi? On varmasti. Jos haluan olla onnellinen, minun on tehtävä elämästäni huikea elämä. Sellainen minun näköiseni elämä.

Olen tällä hetkellä onnellinen. Olen oikeastaan aivan suunnattoman onnellinen. Olen kerrankin ottanut itselleni vapauden olla viikonloppuna tekemättä yhtään mitään. Tai teen siis sitä, mitä minä haluan ja mikä minua sattuu huvittamaan. Tämä päivä meni prinsessapäivää viettäen kynsienlaitossa.
Aivan ihana palveluntarjoajamme kauneushoitola Glory for You tarjosi minulle mahdollisuuden olla koekaniinina heille ja en epäröinyt hetkeäkään tätä kutsua. Muutama viikko ehtikin taas mennä "ilman" kynsiä, joten nyt on taas paljon mukavampi olla.



Sitten kävin taistelua mieleni kanssa siitä, uskallanko vihdoin vuosien jälkeen laittaa bikinit rannalle. Jotenkin korvienväli ei ihan taipunut ajatukseen. En musta, milloin olisin biksuja käyttänyt. Onneksi minulla on maailman paras ystävä,  joka kommentoi lähettämääni kuvaa rohkaisevasti. Harmi vain, etten sitten ehtinyt edes sinne rannalle auringon vielä porottaessa, mutta ensi kerralla sitten ehkä. Ehkä.


Lisäksi olen saanut nauttia omasta kodistani koko illan ihan yksin. Voin harrastaa kanavasurffailua ihan miten haluan eikä veskiin tarvitse jonotta. Eikä muuten tarvitse edes puhua kenenkään kanssa. Tämä on oikeasti aika harvinaista herkkua minulle
Ennen en liiemmin pitänyt yksinolosta, mutta nyt jotenkin tämä tuntuu todella hienolle. Ja jos ei nyt saa akkuja ladattua tulevia paria viikkoa varten niin ei sitten ikinä.
Töissä on nyt varmasti mukavaa hulinaa tulevien viikkojen aikana, otona hoidan myös asiakaspalvelun, mutta ei haittaa. Oma loma häämöttää näiden viikkojen takana, joten nämä hoidetaan vaikka päällään seisten.

Sellaista viikonloppua täältä. Huomenna sunnuntai, lepopäivä, taas.




keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Biksukelejä, festareita ja lomaa odotellessa

Tänään näytti jo aika lupaavalle kelien suhteen tämä kesä. Oma lomani oli suunniteltu alkamaan juhannusta edeltävältä viikolta, mutta onni onnettomuudessa se siirrettiin niin positiivisen työruuhkan takia myöhemmäksi. Voin todeta, että olisin varmasti ollut pettynyt lomaani kun kelitkin olivat mitä olivat. Uskon vakaasti, että parin viikon päästä alkaa se kunnon kesä.
Meinaan todella ottaa rennosti loman ajan. Koko kevät on ollut niin työntäyteistä, muutamaa viikonloppua ja juhannusta myöten. Tosin ensi viikonloppuna mulla ei ole mitään ohjelmaa, luulen, että on korkea aika paneutua tähän huushollin ylläpitämiseen. Vaikka kotona asustaa pari nuorta kollia, eivät ne kotityöt oikein tahdo pysyä hanskassa, ainakaan niiltä osin mitä toivoisin.

Kroppa voi hyvin. 175 päivää leikkauksesta. Se tekee tasan 25 viikkoa. Leikkausarpi on vaalentunut tosi hienosti. Vähän vielä vasemmalta puolelta haavan päädyssä turvottaa, mutta so what. Antaa vain turvotella aikansa ja vaikka siihen vähän "koirankorvaa" jäisikin, se ei merkitse yhtään mitään. Kukaan ei huomaa sitä vaikka kulkisin bikinit päällä rannalla.

Tänä kesänä mä olen nauttinut. Nauttinut suunnattomasti siitä, ettei tarvitse laitella muotoilevia alkkareita hameiden tai mekkojen alle vaan vatsa pysyy hienosti kuosissaan ihan normi vetimillä.
Olin viime viikon lopulla muutaman työntekijäni kanssa Himoksella Iskelmäfestareilla tekemässä Elämyslahjoja tunnetuksi myös keski-suomessa ja oli suunnattoman ihanaa, että yhden työpilttini valinta mekokseni osui niin nappiin. Kovasti sain kiitosta siitä, miten upealta näytin ja tokihan jokainen nainen sellaisesta mieltyy.



Ja vielä se, että ne tyköistuvat vaatteetkin tuntuvat nykyään ihan mukavilta päällä, jes. Ja kivaa on myös se, että nyt voi etsiä halvennusmyynneistä oikeasti ihan kauniita vaatteita. Ennen oli hankalaa löytää oikeastaan yhtään mitään järkevän näköistä, koska piti ostaa niin valtavan isoja vaatteita. Nyt käytetään parhaimmillaan kokoa 36-38. On outoa katsoa kokolappuja kaupassa, tulee aina vähän sellainen epäuskoinen fiilis, mutta onneksi pääkoppa on vihdoin kuitenkin tullut sinuiksi tämän uuden vartalon kanssa.


Kiirettä on siis pitänyt. Viime viikolla to-su Himoksella, normi duunit siihen päälle ja sama toistuu ensi viikolla, tosin Jyväskylässä. Mutta mä nautin. Mä niin suunnattomasti nautin tästä. On erittäin mukava kertoa ihmisille meistä, mitä teemme ja miksi. Vaihtoehtoa tavaralahjoille on selvästi odotettu ja oman työni kannalta on hienoa, että myös kuluttajilta tulee festareilla tosi hyviä vinkkejä siihen, minkälaisia uusia elämyksiä he toivoisivat. Tämä helpottaa suunnattomasti omaa työtäni.
Ja kaikkihan tietävät, että mä olen ihan pöpinä Elastiseen, Yöhön, Juha Tapioon jne. Mikä voikaan olla kivempaa duunia kuin kertoa tätä asiaa ihmisille ja samalla kuulla niitä omia lemppareita livenä. Tykkään. Ja ehkä siksi jaksankin niin tätä hommaa.



Ja on kivaa tietty myös se, että palveluntarjoajat haluavat samalla tarjota mahdollisuutta kokeilla elämyksiään. Katapulttihypyn meinasin jättää välistä, mutta tällä kilpailuhengellä en suostunut siihen, että olisin jäänyt hannaamaan, kun nuoret innoissan katapultteja hyppivät. Benjihyppy oli hilkun päässä, mutta siihen se jäi. Ei vain rohkeus vielä riittänyt. Ehkä Jyväskylässä sitten, se nimittäin jäi kaivelemaan aika tavalla.



Tässä nyt vähän kuulumisia, erityisesti Hilkalle :) Ystävälleni, joka sosiaalisen median kautta pompsahti elämääni. Saman prosessin massunsa kanssa läpikäynyt kaveri, vertaistuki ja kannustaja, tsemppari. Kiitos, että olet olemassa.
Melkein voitaisiin käydä yhdessä bikinikaupoilla, mun mielestä joo.
Palataan murut, palataan. Paremmalla ajalla. 

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Jokainen saavutus alkaa päätöksestä yrittää

Ihana hiljaisuus kotona. Jälkikasvu viettämässä sunnuntai-iltapäivää leffassa. Aikaa taas omille ajatuksille ja mietteille. Lempparimusiikkia taustalla ja pussillinen liitulakuja vierellä. Elämä <3

Taas eletään sitä aikaa kuukaudesta, kun tekee mieli pohdiskella asioita syvällisesti, käydä välillä siellä menneissä pohjamudissa ja kivuta sieltä takaisin tähän päivään. 
Mitä kaikkea on reilun vuoden aikana oikeasti tapahtunut, miten ne asiat loksahtelivat jokainen omaan uomaansa ja löysivät omat paikkansa. Ja mitä ne antavat tänään.



Painonpudotusprojekti tuli viime viikolla valmiiksi. Tavoitteena ja salaisena haaveena oli päästä alle 70 kilon ja mitä se vaaka näyttikään, 69.9 kg. Sata grammaa alle sen 70 kilon, mutta se riitti. Aika moni tietää sen, miten kilpailuhenkinen olen, joten se, että voitin itseni tässä kilpailussa, antoi ihan mielettömät fiilikset. Se tunne, että onnistuin tässä, oli jotain niin merkittävää itselleni. Sen kunniaksi ostin pienen kakun, koska olin sen ansainnut. Toki sitä pientä kakkua syötiin perheen kesken monta päivää. Ei ole mikään vaihtoehto kerätä niitä tiputettuja kiloja takaisin, mutta elämästä pitää pystyä myös nauttimaan. Mitään en halua itseltäni kieltää, kunhan pysytään kohtuuksissa. Sitähän se painonhallinta parhaimmilaan onkin. 
Muutenkin on ollut fyysisesti ja psyykkisesti ihan mielettömän hyvät fiilikset. Musta on ollut jotenkin ihan älyttömän mukavaa olla nainen viime aikoina. Se lupa nauttia omasta naiseudesta, hyvästä olosta ja onnesta on varmasti näkynyt ulospäin. On mukava laittautua ja on oikeasti hienoa kävellä ryhdikkäänä ja tyytyväisenä omaan peilikuvaansa. Se on sellainen itselleni ihan äärettömän merkityksellinen saavutus. Siitä olen vilpittömästi ylpeä ja arvostan itseäni siitä, että suoriuduin tästä tehtävästä. 





Töissä menee myös hyvin. Vajaa vuosi elämyksellistä menoa, joka antaa minulle paljon. Tiedän olevani hyvä työihminen ja tiedän myös sen, että omaa osaamistani ja panostani arvostetaan. Ne asiat merkitsevät todella paljon. Työmotivaatio ei voisi olla yhtään tämän parempi, kuin se itselläni tällä hetkellä on. Vaikka tekemistä on paljon, nautin jokaisesta hetkestä. Huomaan omaavani jonkinaseteisia työnarkomaanin piirteitä itsessäni, mutta en koe niitä rasitteena. Niin kauan kun kaikki tuntuu hyvälle ja tuloksia tulee, olen laskematta työtuntejani. 
Suuria onnentunteita saa aikaan myös se, miten tiimini yhteishenki on parantunut ja tulokset sen myötä. On aivan älyttömän upeaa illalla keskustella skypessä nuoren työntekijän kanssa, joka tuulettaa aivan mielettömän upeita myyntituloksia. Meillä on niin mieletön yhdessä tekemisen meininki nykyään, että oikeasti muutama yritys voisi olla vähän kateellinen tästä. 



Suhderintamalla kaikki ennallaan. Kesä tulee olemaan haasteellinen aika meidän kahden kannalta, työkiireet vievät molempia vähän eri suuntiin ja asettaa tietenkin omat haasteensa kaikkeen. On hetkiä, jolloin tuntuu, että sen toisen osapuolen paikka olisi juuri sillä hetkellä vieressä, mutta se vierelläolo ei olekkaan mahdollista. Tällainen suhde vaatii kovaa työtä ja sitoutumista molemmilta. Se, ettei asioista voi puhua aina kasvotusten on haastavaa. On päiviä, jolloin tuntuu hakkaavansa päätä seinään, mutta sitten taas toisaalta, pitkään yksin olleena, tämä on erittäin toimiva ratkaisu tällä hetkellä,. En tietenkään voi tai halua kuvitella tilannetta, että muutaman vuoden päästä tilanne olisi ennallaan välimatkan puolesta siis. Tällaisenkin suhteen saa varmasti toimimaan, kun kaukosuhteen päättymiselle on päivämäärä, vaikka päivämäärä seuraavalle tapaamiselle, enää kymmenen päivää tai enää kaksi kuukautta. Uskon, että jos voi vaikka laskea päiviä seuraavaan tapaamiseen, jaksaa paremmin nähdä vaivaa suhteen toimivuuden eteen.
Tällaisessa suhteessa osa sanoista on varmasti vain lupauksia, joiden toteutumista kukaan ei voi taata. Elämä tietynlaisesssa illuusiossa ei välttämättä vie eteenpäin, joten pitää elää nyt, ei huomenna. Ja sen fyysisen läheisyyden korvaaminen whatsuppilla tai puhelinsoitolla on rankkaa, mutta sitten taas toisaalta, niiden jälkeen se pieni halaus on merkityksellinen.

Tälläinen suhde vaatii paljon keskustelua ja pelisääntöjä, keskustelua siitä, mikä on päämäärä ja mitkä ovat ne toisen odotukset. Mitkä ovat meidän tulevaisuuden suunnitelmamme ja menevätkö ne toiveet yhteen, mitä me yhdessä haluaisimme? Jännityksellä jäämme seuraamaan. 

Mutta sen tiedän, että jokainen saavutus alkaa päätöksestä yrittää. 







keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Kiitos Ystävä

Tänään on taas sellainen päivä, ettei ihan tiedä miten päin olisi oltava. Kaikki tuntuu niin jumalattoman hyvälle. Asiat ovat mallillaan. Tänään olen jotenkin vain huomannut sen, että oikeasti hyviä asioita tapahtuu, hyviä ihmisiä on olemassa ja vaikka maailma on välillä julma, hyvät ystävät tekevät siitä niin paljon paremman paikan. Pyyteetön ystävyys.

Mun piti niin lähteä jumpille ja lenkille, mutta onnistuin jotenkin niksauttamaan kinttuni, että pelkkä kävelykin tuottaa tuskaa, joten on ollut hyvä syy vain maata, mietiskellä ja fiilistellä. Kelata niitä hyviä asioita, joita tapahtuu.

Ihan ensimmäisenä mä haluan kiittää mun parasta ystävääni Mikkoa, maailman parasta ystävää. Aika moni tietää meidän yhteisen menneisyyden, joka muutti kuitenkin muotoaan aikoja sitten. Kaikesta huolimatta meidän tarinamme jatkui, ystävinä. Itselläni ei ikinä ole ollut Mikon kaltaista ystävää. Sellaista pyyteetöntä auttamista ja vilpittömyyttä ei kovin monesta ihmisestä hevin löydä. Jos apua tarvitsee, ei tarvitse häpeillen sitä pyytää. Ihminen, jolla on varmasti sydän paikallaan. Ihminen, joka ymmärtää jopa minun oudon mielenlaatuni ja huumorini. Ihminen isolla Iillä. Ihminen, jota todella arvostan ja kunnioitan. Ihminen, jonka ystävyydestä saan tosissani olla ylpeä ja onnellinen.
Ihminen, josta pelkäsin joutuvani luopumaan muutama vuosi sitten kaiken sen sairastamisen aikana. Ihminen, jonka en ikinä soisi poistuvan elämästäni. Kiitos Mikko.



Sitten mä olen suunnattoman kiitollinen niistä ystävistä, jotka ovat viime aikoina tulleet mukaan lasteni arkeen. On jotenkin niin ihana huomata näistä nuorista se, miten heistä jokainen pitää toistensa puolta. Näissä ystävissä on tosissaan nähtävissä se yhteisen tekemisen meininki, yhteinen ihana arki töineen ja biletyksineen, mutta kaikki hoidetaan niin fiksusti. Yksi tyttäreni ystävistä halusi yllättää tyttären totaalisesti, halusi mennä henkiseksi tueksi yliopiston pääsykokeisiin, halusi yllättää ja osoittaa kiitollisuutta toiselle niistä asiosta, joita tämä oli hänen eteensä tehnyt. Sitä on oikea ystävyys. Olen niin iloinen, että omien fiksujen lasteni elämään on tullut yhtä fiksuja kavereita. Kavereita, jotka hyväksyvät jopa minut. Mitä siitä voi sanoa? Kiitos. Arki ja juhla on hienoa, kun se koostuu välillä isommasta perheestä.



Sitten mä olen iloinen myös mun uusista ystävistä, uuden suhteen mukanaan tuomista ihmisistä. Vaikken ole jokaista edes tavannut, olen nähnyt, mitä perheen eteen tehdään. Mitkä ovat niitä tärkeitä asioita sisarusten ja vanhempien välillä. Yhteinen tekeminen ja vilpitön auttaminen. Ja oikeasti tuntuu siltä, että näiden ihmisten kanssa voisin tulla toimeen.

Nyt tuntuu niin hyvälle. Mä en ole varmasti ystävänä se kaikkein kiitollisin tapaus. Aina ei vain ole aikaa, aina ei vain jaksa eikä aina vain kertakaikkiaan ehdi. Mutta tiedän, että minulla on paikka jokaisen elämässä. Se riittää tällä hetkellä. En ole pystynyt paljoakaan antamaan viime aikoina ystävilleni, omassa minässä on ollut tekemistä ja olen sen tehnyt silläkin uhalla, että jostain joutusin luopumaan. Minulle on ollut niin tärkeää tulla omaksi minukseni ja nyt minäkin olen valmis.

Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki on valmista sen uuden ihmeellisen oppimiseen, nauttimiseen ja onnellisena olemiseen. Elämääni kuuluu hienoja ihmisiä, lasteni elämään kuuluu hienoja ystäviä.

Totta on se, että välillä minua on pelottanut. Pelottanut ne tunteet, joita huomaan itsessäni. Ihastumista, rakastumista? Mutta pakoon ei ole syytä lähteä. En usko, että historia kovin montaa kertaa toistaa itseään, on pakko uskaltaa. Pelko siitä, että mitä enemmän me saamme, sitä enemmän meillä on menetettävää? Mitä enemmän joku ihminen merkitsee, sitä enemmän kai tämän ihmisen menettäminen pelottaa. Muttta totuushan on se, että ketään ei voi pettää enempää kuin itseään.

Annetaan jokainen itsellemme lupa olla onnellisia.