maanantai 28. huhtikuuta 2014

Elämme jännittäviä aikoja

4 kuukautta on mennä hujahtanut nopeasti. Tammikuun alussa pääsin mukaan vaikean ihopsoriasiksen hoitoon tarkoitetun biologisen lääkkeen testiryhmään. Tutkittava lääke on sekukinumabi, uudentyyppinen valmiste, jolla ei ole myyntilupaa missään maassa. Se on monoklonaalinen vasta-aine, ja nämä vasta-aineet ovat proteiineja, jotka tunnistavat ja sitoutuvat tiettyihin proteiineihin, joita keho tuottaa. Ja sitten tämä sekukinumabi sitoo ja vähentää sytokiinin nimeltä interleukiini-17A toimintaa. Ja just tämä IL-17 aiheuttaa ilmeisesti psorin oireita.

Tämä tutkimus toteutetaan lumelääkevertailuna, eli testiryhmäläiset on jaettu kolmeen ryhmään. Joku saa lumelääkettä, toinen mietoa lääkevalmistetta ja kolmas sitä jytyä tavaraa.

Psorissahan tulee pahenemisvaiheita ja välillä iho on rauhallisessa tilassa. Oma ihottumani ei ole tämän lääkekokeilun aikana kertaakaan ollut oireeton, välillä toki oli rauhallisia hetkiä. Parhaillaan alkaa taas ärhäkä vaihe, jalanpohjat alkavat aueta, kämmenistä lähtee nahkat ja sormenpäät ovat auki. Eli en voi sanoa, että tähänastiset tulokset puhuisivat sen puolesta, että itselleni oikeaa lääkettä annettaisiin.

Huomenna on jännät paikat Meikussa. Lääkkeeni koodi puretaan, eli sen kautta selviää, mitä minuun on neljän kuukauden ajan pistelty. Eniten itseäni pelottaa se, että olisin saanut oikeaa lääkettä, mutta vaste olisi näinkin huono. Mitä sen jälkeen tehtäisiin ja mitä kokeiltaisiin? Lääkearsenaalihan on kohdallani ollut jo varsin mittava, ilman tuloksia. Tai no tuloksia on tullut, kohonneita maksa-arvoja, jotka johtivat lääkityksen lopettamiseen, toinen lääke nosti verenpaineet liian korkeiksi eli taas lopetettiin lääkitys, kolmannella ei ollut tehoa jne.

Ja kun minä en muuta haluaisi kuin jalat, joilla voisin kävellä vaivattomasti. En tällaisia hilseileviä, haavaumia täynnä olevia kipupesäkkeitä, joita olen nyt vuosikaudet mukanani raahannut, jotka rajoittavat tietyiltä osin elämääni, vaikeuttavat liikkumista jne.
Kinttu 5/2011

No entäs se esteettinen puoli? Kyllä mä haluaisin, että voisin jo tänä kesänä käyttää kevyitä kenkiä, joissa ei tarvitse jalkoja peitellä. Ihania sandaaleita, korkokenkiä, ylipäätään naisten kauniita jalkineita.

Hoito kestää piirun verran vajaa kaksi vuotta, onhan tässä tietenkin aikaa parannella, mutta mullekaikkiheti-ajattelulla, tämä on vähän kuin haaleassa vedessä kahlaamista. 

Peukut siis pystyyn, mutta mille. Sille, että toivottavasti olisin saanut tähän asti lumelääkettä ja huomisesta alkaen siirtyisin oikean lääkityksen piiriin, koska se tuntuu nyt ainoalta varteenotettavalta vaihtoehdolta. Jos lääkkeen teho olisi tätä luokkaa vielä puolentoista vuoden ajan, ei helpotuksesta varmaankaan olisi toiveita, tautihan ei parane, se vain voi helpottua. 

Näitä siis mennään taas huomenna näyttämään ja kääritään paitaa taas ylös ja annetaan piikkien porautua vatsanahkaan. Ja toivotaan parasta. Ei pelätä pahinta. 

4/2014




sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Oletko sinä katsellut kotipaikkaasi "sillä silmällä"..

Tiedätkö sinä, mitä sun kodin läheltä löytyy?

Mehän muutettiin poikien kanssa Leppävaaraan syyskuun alussa. Päällimmäisenä ajatuksena muutossa oli helpotus, päästäisiin lähelle palveluita ja kulkeminen ilman autoa helpottuisi huomattavasti. Toki myös se, että Alina muutti omilleen, vaikutti asiaan, ei ollut mitään järkeä maksaa työttömänä yksinhuoltajana vuokraa 4 h+keittiön rivarin pätkästä. Ja Leppävaara on osoittanut olleensa vaivan arvoinen juttu. Oikeasti olen viihtynyt ihan suunnattoman hyvin, vaikka nyt seinänaapurina sattuu olemaan "kukkasia" kasvattava ketjupolttelija, eikä muista naapureista ole oikeastaan mitään tietoa, muutama näköhavainto on tehty.

Omaan asuinympäristöön tutustuminen on jäänyt vielä vähän vähemmälle, toki reitti Selloon ja kuntosalille on tullut tutuksi, juna-asemallekkin osaan kävellä. Tänään piti lähteä vähän lenkille, koska jumpassa ei ollut sellaista mulle sopivaa liikuntaa tänään tarjolla, mutta koska jalanpohjani ovat niin auki, ei edes lenkkareita voinut kinttuihin ajatella, joten se siitä lenkistä. Kävely oli ainoa vaihtoehto tämän päivän liikkumiselle, paitsi että sekin onnistui vain talvikengät jalassa…

Käveltiin tänään tuohon muutaman sadan metrin päässä oleville kallioille. Ja hei, sehän oli tosi mielenkiintoinen paikka. Kauempaa parkkipaikalta katsottuna näytti vain ihan tavalliselta maastolta, ehkä auringonpaisteessa mystisen houkuttelevalta,mutta ei se ihan tavallinen paikka loppupelissä ollutkaan.
Näkymä parkkipaikalta





Kallion päälle kavutessa tuli eteen monta taistelukaivantoa ja kotona oli pakko netistä etsiä vähän tietoa siitä, minkälaista historiaa tämä alue kantaa. Itseäni ei oikeasti ikinä ole historia oikein kiinnostanut, mutta jostain syystä tämäkin jäi nyt kalvamaan. 

Ensimmäinen maailmansota puhkesi 1914. Venäjä pelkäsi Saksan maihinnousua Suomeen ja alkoi rakentaa linnoitusketjua Helsingin suojaksi. Rakennustyöt alkoivat Espoossa 1915. Linnoitusketju tuli ulottumaan mantereella Westendistä Vuosaareen, mutta se ei koskaan valmistunut kokonaan. Kyseessä oli valtava rakennusprojekti, siihen arvioidaan osallistuneen 100 000 ihmistä.
Koko valtava linnoitusketju joutui vain yhden ainoan kerran varsinaiseen käyttöön. Kansalaissodan loppuvaiheessa saksalainen Itämeren divisioona nousi päällikkönsä, kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johdolla maihin Hangossa ja alkoi edetä Helsinkiä kohden. Huhtikuun 11 päivänä 1918 se saapui Albergaan ja kohtasi tulitusta Nupukivenkalliolta ja tien toisella puolella olevalta Gransinmäeltä, minne punaiset olivat asettuneet puolustusasemiin. Punaisia oli arviolta 1500, saksalaisia 9400. Saksalaisia kaatui tässä rytäkässä kaksi. Ruotsin lähetystön virkailija yritti taivuttaa punaisia antautumaan, mutta he eivät suostuneet. Neljältä iltapäivällä taistelu alkoi uudelleen. Punaiset olivat nyt jättäneet asemiaan Gransimäellä ja saksalaiset valtasivat Nupukivenkallion ylivoimansa ja sotataitonsa ansiosta. Punaiset lähtivät pakoon Vallikallion linnoitusten suuntaan. Pakomatkalla kaatui kolme punaista jonnekin Harakantien rinteeseen, isä ja hänen murrosikäinen poikansa sekä heidän naapurinsa. Myöhemmin leski haki kottikärryllä miehensä ja poikansa ruumiit ja hautasi ne kotinsa puutarhaan. Saksalaisia kuoli Nupukivenkallion taistelua seuranneena päivänä vielä yksi, ja hänet haudattiin nykyisen Muistokujan varteen, Kehä I:ltä Turuntielle vievän rampin lähelle, tälle haudallehan eksyimme vahingossa viime sunnuntaina.
"Hier Ruht Vizewachtmeister Xavier Brummer Bay. Geb.batterie 12 
Geb. am 30.3.1891. gest. am 12.4.1918.
in treuem gedenken Alberga Schutzkorps".


Nupukivenkallio on saanut nimensä siitä, että kalliosta vuonna 1925 louhittiin nupukiveä Helsingin Mannerheimintien päällysteeksi.


Kasematti?

Ja eihän näitäkään voi sotkematta jättää



Juha Tapio; Kaksi vanhaa puuta



 Upeat maisemat, kulttuurihistoriallisesti merkittävä paikka, johon täytyy vielä paneutua paremmin ja tehdä uusi retki, paremmilla kengillä, paremmilla jaloilla. 
Ja jotenkin musta tuntuu, että tykästyn kotipaikkaani taas vähän enemmän.




Opastettu kierros päättyy. 












perjantai 25. huhtikuuta 2014

Anteeksi minä :(

Kävin tänään vaatekaappiani läpi, tarkoituksena tehdä tilaa niille uusille ihanille kevätvaatteille, joita en vielä ole käynyt edes ostamassa, mutta olisipa sitten paikka valmiiksi katsottuna, vähän samalla tavalla kuin pinnasängylle aikoinaan.

Vähän, itseasiassa aika paljonkin riipaisee sydänalasta. Kerran pidettyjä paitoja, mekkoja sun muuta jää nyt täysin käyttämättömiksi, pääsevät jossain vaiheessa uuteen kotiin. Tavallaan hukkaan heitettyä rahaa, mutta onneksi vain rahaa, koska sijoituksenahan tämä elämäntapamuutos on huikea.

Samalla jouduin taas miettimään sitä omaa minääni, kaiken tämän jälkeen. Miksi olin siinä kunnossa, miksen aikaisemmin tajunnut mitään, miksi aloin elämään näin vasta nyt? Ja itketti, itketti paljon. Sen takia, että sen vanhan heittää nyt osaltaan pois ja astuu uuteen, joka pelottaa, mutta jota on odottanut kuitenkin niin kauan. Ja mitä kaikkea se uusi tuo tullessaan?

Tällaisessa muutoksessa myös masennuksen oireet kuuluvat asiaan. Onneksi, koska, muuten olisin jo huolestunut itsestäni. Vartaloni, se entinen vartalo siis, on kantanut minua vaikeiden aikojen läpi, siihen entiseen on kaatunut muutama uskallus heittäytymiseen ja onneen, epävarmuus itsensä suhteen on ollut niin sietämätöntä, että on ollut helpompi antaa vain olla.
Epävarmuutta on ollut helppo peitellä iloisuudella, lihavathan ovat leppoisia! Väännetään vähän vitsiä, naureskellaan ja ollaan vaan, ollaan ihan niinkuin näin haluttaisiinkin olla. Mutta kyllähän se on tullut tämän projektin myötä selväksi, etten niin halunnut olla. Tekosyitä ja asioiden siirtämistä, koska minä en ole ollut valmis.

Jos nyt viikkaan tuon kasan piiloon, antaako kroppani minulle anteeksi? Anteeksi siitä, etten pitänyt siitä aikaisemmin parempaa huolta? Etten välittänyt siitä aikaisemmin tarpeeksi? Uskon että antaa, ehkä se hymyilee minulle ja toteaa; aika aikaansa kutakin, ei mitään hätää, yhdessä jatketaan.

Olen ollut perheelleni läsnä, mutten itselleni. Siinä se on kaikessa lyhyikäisyydessään. Läsnä muille, mutta unohtanut itseni. Ehkä auttanut muita enemmän kuin itseäni, ollut liian sinisilmäinen asioiden kanssa, mustavalkoinen ja kuvitellut, että se on minun osani, minulle voi tehdä näin.  Mutta eipä voi enää. Minä tiedän nyt sen, minkä arvoinen olen! Enää minunkaan ei tarvitse taipua kaikkeen, eikä hyväksyä sitä. Minulla on nyt oikeus kohdella sinua samoin, kuin sinä kohtelet minua nyt. Koska minä alan olemaan sinut itseni kanssa. Minä.
Pakkaan ne isot vaatteet kasseihin, teen niistä pupujussikoita, näitisti solmittuja muovikasseja, aivan kuin jäniksen korvilla varustettuja kasseja, pupujussikoita, jotka kertaalleen muuttivat elämäni suunnan 13 vuotta sitten. Nyt olen valmis tekemään sen itselleni.
Heipat! Ja tervetuloa uusi.

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään. Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

Varmasti tulen vielä eksymään, mutta nyt minäkin uskallan kysyä tietä. Koska elämä kantaa aina ja elämä järjestää aina. Tässä pitää vain malttaa. 

torstai 24. huhtikuuta 2014

Kauheen kallista ruokaa...

Mitä ja miten teillä syödään tänään?

Ruoka on kallista, vihannekset maksavat liikaa, lihaa ei ole varaa ostaa jne. Ruokaan ja sen hintaan liittyvä keskustelu on pohjaton. Syitä lähinnä siihen, miksei terveellisempää ruokaa voi laittaa löytyy aina. Tänään mulla taas keitti yli ja päätin ottaa ihan asiakseni vähän tutkailla tuota asiaa.

Meillä on aina laitettu itse ruokaa. Toki olemme ihmisiä, käymme välillä ulkona syömässä, joskus tilataan pitsat kotiin jne, mutta pääsääntöisesti meillä tehdään itse, jopa työpäivän jälkeen. Eikä meillä mene hirveästi rahaa ruokaan, vaikka meillä syödään myös niitä ihan hirveän kalliita kasviksia ja tehdään salaatteja ja kaikkee. Iiik. Rahat eivät tahdo riittää kunnon ruokaan. Pöh sanon minä. Riittää ne ja riittää aika paljon muuhunkin, tässä on taas niistä valinnoista kyse. Mitä sinä olet valmis sen ruokasi eteen tekemään?

Tänään meillä on broileria, ihan siitä syystä, että se on hyvää oikein laitettuna, terveellistä ja kevyttä. Ja lisäksi, tänään sitä oli keltaisella lätkällä lähikaupassa (-30%), päiväys huomiselle. Toki broiskun vieressä olleet piffit olivat hyvän näköisiä, mutta 18 e kahdesta pihvistä tuntuu näin arkena aika järjettömälle.


Broilerin file, 7.95 rasia -30%= 5.56 e

Vaihtoehdoista otin siis tuon broiskun. Kotoa löytyi perunaa, kermaa, pakasteesta kukka- ja parsakaalia. Lisäksi vielä vähän juustoraastetta, porkkanaa ja paprikaa ja avot. 

Aina ei jaksa ruuan lisukkeena syödä sitä perunaa tai riisiä, joten tänään se ratkaistiin uunijuureksilla. Bataattia, porkkanaa, punajuurta, lanttua. Liraus hunajaa päälle, sotketaan sekaisin ja maustetaan yrteillä ja pippurilla. Juurekset ostin tänään, lanttu 36 centtiä, punajuuret 2 kpl 89 centtiä, porkkanapussi 99 centtiä, bataatti 1.16 euroa, eli juureksille tuli hintaa 3.4 euroa. 
Hunajalle en laske edes hintaa, ruokalusikallisen sitä tuonne tirvaisin, samoin peruna + kerma + juustoraaste, niitä oli kaapissa valmiina, joten laitetaan hinta yläkanttiin 2 euroa. 

Koko ruokaan on siis mennyt nyt rahaa 10.96 e. Eikä kannata nyt puhua sähköstä, en laske sitä. 175 astetta, noin tunti. 

Uuniin menossa ja pahan näköistä..vähän väriä pintaan ja johan maistuu


Meitä on tänään syömässä minä ja pojat, eli 3 henkilöä. Kulut ovat siis 3.65/ruokailija. Mutta koska ruokaa jää myös huomiseksi (minulle), tämä laskee tietenkin summaa, eli 2.74 tulisi näin laskettuna aterian hinnaksi (4 ateriaa). 

Toki pitää ottaa huomioon muut kulut esim. maito, leipä jne. mutta niitähän nyt tarjotaan aterialla muutenkin. Halusin vain huomioitavaksi ruokaan menevät rahat. 

En itse pidä ruuan hintaa järisyttävänä. Meillä on aina syöty ihan hyvin ja olen siinä suhteessa hyvässä asemassa, että meillä myös nuoret syövät sitä, mitä tarjotaan. Joskus toki joku siirtelee sipulia tai paprikan palaa lautasen reunaan, mutta sitä syödään mitä tarjotaan. Ja kotonani myös nuoret osaavat laittaa ruokaa! Wolaa. 

Mutta tietenkin, aikahan on muuten rajallista. Onko sulla aikaa laittaa ruokaa? On. Arkiruuan laittamiseen ei takuulla tuhraannu aikaa tuntitolkulla. Itse sain tämänpäiväiseen ateriaan kulumaan maksimissaan 30 minuuttia. Sen ajan olin poissa somesta :) 

Ei muuta kuin kokkaamaan, edullista itse tehtyä ruokaa!! Ja muista muuten se valkosipuli.









keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Hyvää koulupäivää mun pojalle!!

Hymyä kasvoilla, iloisella mielellä kouluun, chättäilyä kännykällä. Ja kavereita, joilla on nimet. Jes.
Tätä hetkeä olen odottanut muutaman vuoden.

Nuorimmaiseni on ollut koulukiusattu ala-asteella. Muutenkin hiljainen poika, joka ei turhia löpise. Epävarma ja ujo, joka johtuu hidastuneesta puheenkehityksestä. Lapsuusaikana poika selvästi kärsi siitä, ettei oikein kukaan ulkopuolinen tahtonut ymmärtää hänen asiaansa. Tarvittiin aina äiti tulkiksi ja tämä ei taas kovin lisää sitä suosioita kaveriporukassa. Syöhän se lasta. Ja ehkä ne ajatukset sitten vain siitä kypsyivät, parempi olla hiljaa kuin edes yrittää selittää.

Vanhassa koulussa poikaa kiusattiin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukuisia keskusteluja koulun henkilökunnan kanssa, lupauksia turvallisesta kouluympäristöstä, kannustuksesta, kaikki likimain puuta heinää. Resurssipulaahan on aina niin kovin helppo syyttää.

Tehdyt asiat jättävät aina jälkensä lapseen. Tiedän sen itsekkin, olen kokenut. Mutta kun tuo kaikki käydään nyt läpi oman lapsen kautta, sitä on niin paljon eritavalla asioissa sisällä. Tiedän miltä se tuntuu. Ja kysymys siitä, uskallanko kannustaa sinua rohkeuteen vai teenkö siinä sinulle hallaa, jos kaikki meneekin taas päin mäntyä. Keneen luotat sen jälkeen?

Mutta nyt meillä on ylitetty yksi rajapyykki!! Mä olen niin onnellinen poikani puolesta. Kolme kaveria, kaikilla ihan oikeat nimet. Ja he keskustelevat yhdessä, tekevät asioita yhdessä, pojat <3

Äitinä suurin huoleni on ollut koko ajan se, tuleeko lapsestani syrjäytynyt kaiken kokemansa jälkeen. Miten hän tulisi pärjäämään nuorena aikuisena tilanteissa, jotka väistämättä tulevat eteen. Miten omat voimavarani riittäisivät kannustamiseen, huolen kantamiseen, yrittämiseen ja tsemppaamiseen? Tottakai ne riittävät, koska rakkaus on sitkeä. En tiedä asiaa, jota en omieni eteen tekisi.

Tämä kevät tulee olemaan niin erilainen meidän perheessä. Omat projektini alkavat olemaan loppusuoralla, lapseni on herännyt "eloon" ja me olemme oikeasti nyt onnellisia. Pahimmat harmaat pilvet siirtyivät pois auringon edestä ja taimet alkoivat itämään.

En pysty itse kuvailemaan sitä tunnetta, jonka koin ensimmäisen kerran pojan kertoessa kavereistaan. Täh?? Kavereita, minkä nimisiä, mukavia, mitä teette jne. Mahtavuutta.
Murkkuikään siirryttäessä heillä tulee olemaan niin suuri merkitys lapsen kasvussa. Huomataan, että muillakin on mahdollisesti samoja kipukohtia kasvussa, etten minä ole ainoa. Muillakin ääni lähtee muuttumaan, housun puntit jäävät auttamatta nopeasti lyhyiksi, tukka rasvoittuu helpommin. Mutta ne on niitä vertauskohtia. Kaikki käyvät sen saman läpi. Ja on kavereita, joille käy samalla tavalla. Se on hienoa. Se on asia, josta olen niin älyttömän onnellinen juuri tänään.

Tiedän, että kiusaamisella ja sen jättämillä jäljillä on pitkät jäljet. Se on pitkä tie, joka tulee kuljettavaksi. Siinä vaaditaan rohkeutta, kärsivällisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja puuttumista. Mutta ne on käytävä läpi, niiden eteen on tehtävä töitä. Koska voittaja on toivottavasti aina se kiusattu. Vahva, vahvempi, vahvin. Tähän minä haluan uskoa. Ja kannustan siihen, tyhmät huutaa, fiksut on hiljaa.

Hyvää koulupäivää minun pojalle ja myös sinun lapsellesi. He ovat sen ansainneet.


tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kesäpeba ja muita maailman tärkeimpiä mietteitä

Sopivasti lämmintä parvekkeella. Ruokailun jälkeen oli pakko vähentää vaatetta, ottaa tyyny ja lehti mukaan, nauttia taas pitkästä aikaa koko kämpän tyhjyydestä ja hiljaisuudesta, puhumattomuudesta. Ja ottaa vähän aurinkoa, erityisesti jalanpohjille, koska mä haluan jo ensi kesänä niiden olevan kunnossa.

Tänään olen miettinyt itseäni. Naisena, työntekijänä ja ystävänä. Se kaikki ajattelu alkoi jo lounaalla, ruusukaalia mutustellessa. Havahduin siihen, miten hyvää se taas pitkästä aikaa olikaan. Onko minusta tulossa vanha, kun aikaisemmat inhokit löytävät useammin tiensä lautaselle? Kaali, tuo kalleimpani :) Aliarvostetut kaaliruuat kummittelevat ajatuksissa, kaalilaatikko, vaikka torstain ruokalistalle. Ja itseasiassa, ne maistuvat herkullisille. Ehkä makuaistini on kehittynyt tai vastarinta on alkanut murenemaan. Suurin syy kyllä löytynee korvien välistä. Likimain koko elämäntavan myllääminen on saanut aivan käsittämättömiä fiiliksiä aikaseksi. Vaikka siitä viimeistä kantoa ei ole vielä käännetty, on näitä kummastuksia ollut ihan kiitettävästi. Ja niitä kummstuksia tulee olemaan jatkossakin, kaikki merkit viittaavat juuri siihen suuntaan.



Naisena; pienentyneet vaatekoot ovat kivoja, paitsi rintaliiveissä. Rinnat, nuo ehkä näkyvimmät naiseuden mittarit. Itse olen aina ollut rintavarustukseltani "normaalin" mitoissa, c-kuppilainen, vaikka olenkin kyllä osittain ehkä aina halunnut olla rintavampi. Mutta nyt ei puhettakaan c-kupposista. Rasva kaikkoaa kropasta ja kun sitä lähtee, en voi ikäväksenikään itse valita paikkoja, mistä sen sopisi minkäkin verran huveta. Eli se lähtee sieltä tisseistäkin ja siirrytään sitten yhtä kuppikokoa pienempiin kannattimiin, ei siinä auta. 
No entäs takapuoli. Kirveelä veistetty lankku. Ei puhettakaan pyöreydestä. 
Muutama vuosi takaperin takapuolen pitikin olla huomaamaton ja oli ihan suotavaa, että sen piilotti sopivasti vaikkapa paidan alle. Nyt ulkonäköpaineet taas kasvavat; pepusta on tullut The Big Thing. Keskiviikkona omallakin salilla alkaa kesäpeppujumppa, ja joo, olen ilmottautunut mukaan. Pepusta on tainnut tulla koko kropan kuumin paikka, siihen pitää panostaa useilla eri muotilajeilla. Mutta haluaisinko omasta ahteristani niin näyttävän, että se kiinnittää huomion? En haluaisi, vaikka pyöreä takapuoli kuulemma kertoo elinvoimasta ja se on aktiivisen ihmisen merkki. No, haluan tietenkin muodollisesti pätevän peffan, mutta uskon kyllä, että se elinvoima huokuu niin paljon muustakin kuin siitä ahterista. Mutta ihan kiva lähteä kokeilemaan pepajumppaa huomenna. Ja kyykkäykset, niitä täytyy muistaa tehdä, koska ilman kyykkyjä ei ole pakaroita. Ettäs tiiätte. 



Työntekijänä; Tutorsessio tänään opettajan kanssa. Lopputyö on kyllä aloitettu, mutta tunnustan, se on vielä vähän vaiheessa, aika paljonkin vaiheessa. Yleensä minun on ollut helppo kirjoittaa, tämä työ vain jostain syystä on polkenut paikallaan. Vaikka ajatuksia minulla sen suhteen on, eli ideoita ja suunnitelmia itseni varalle, työllistymistä silmälläpitäen. Mutta se, miten ja minne työllistyn on se ehkä osittain pelkoakin herättävä ajatus. Uskaltaisinko jo nyt laittaa ne omat haaveet ja ajatukset sille tasolle, että uskaltaisin työllistää ihan itse itseni? Olisiko luottamus omaan osaamiseen saatu sille kuuluvalle tasolle. Tätä joudun vielä työstämään ja ajattelemaan. Mutta kyllä mua kiehtoisi, oikeasti. Kiehtoisi.

Ystävänä; passiivinen, todella passiivinen. Anteeksi. Jotenkin koko puoli vuotta, jonka omaan itseeni olen kuluttanut, on syönyt aktiivisuutta ystävien suhteen. On ollut pakko raahautua jumpalle, on kotityöt, on työharjoittelut, koulut, kaupassa käynnit jne. Lista on loputon. Mutta se on tottakin. Vaikka lapset ovat jo isoja, on se oman perheensä esimiehenä toimiminen kuitenkin aikaavievää. Ja sitten toisaalta, mua ei kyllä ole ihan kamalasti myöskään kiinnostanut lähteä oikein mihinkään. Baariin, joo, silloin tällöin, mutta haluaisin tavata ystäviä muuallakin kuin baarissa. Ja mä olen saamaton, tunnustan senkin. Ei tule soitettua ja kysyttyä kuulumisia, mutta sula totuushan on kuitenkin se, että ne puhelinlinjat toimivat myös tänne Espoon suuntaan, mullekkin on voinut soittaa, jos sinäkään et olisi ollut yhtä passiivinen. Elämä tällä iällä vain kertakaikkisesti karsii. Kun omat intressit muuttuvat, ystäväpiiri muuttuu. Samahan se oli lapsien saannin aikaan, osa ystävistä jäi, osa lähti. Kaikella on se oma aikansa. 
Silti, sä voisit joskus soittaa ja pyytää mua ulos. Mäkin soitan sulle, lupaan. 

Olen asettanut omalle elämäntaparemontilleni neljä virstanpylvästä, neljä hoidettavaa asiaa. Kaksi ensimmäistä on nyt hoidettu, kolmas on työn alla ja neljäs häämöttää. Neljäs, tuo ehkä kaikkein jännittävin ja osittain pelottavin asia tässä projektissa. Mutta sitten se on tehty, sitten se on otettu elämäntavaksi. Ja nyt on alettu tykkäämään itsestä entistä enemmän, asiat ovat loksahdelleet paikalleen ja lutviutuvat. Mutta en sano, että tämä olisi helppoa ollut, mutta sen takaan, että kaikki tämä on sen arvoista. Ja tulee olemaan. Koska tämä on nyt minua. 


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Oho, meniks vähän överiksi?

Moikat pitkästä aikaa :)

Tarkoitus ei ollut pitää likimain kuukauden taukoa kirjoittamisessa, tuli vain projekteja, jotka oli ihan pakko hoitaa loppuun itseni takia.

Pikkuhiljaa tämä alkaisi olemaan valmis painonsa suhteen, paitsi että töitä on vielä ihan kamalasti edessä. Kiinteyttämistä, kiinteyttämistä ja vielä kerran just sitä.

Aika jännää on huomata se, miten helpolla oma mieli tekee tepposet. Siis sen oman minäkuvan suhteen. Vaikka paino tippuu, sitä kuitenkin katselee itseään todella kriittisesti peilistä. Aina se sama läsä siellä kuikuilee. Se on toisaalta aika pelottavaa, miten pitkälle sitä kroppa antaisi myöten mennä, jos se sama läsä siellä vaikka vielä 15 kg:n jälkeen kattelisi? Sitä helposti heittäisi alipainon puolelle.

Painon suhteen siis voitolla, -31 kiloa, elämäniloa. Vaikkakin sitä iloa on nyt tullut rutkasti tuon 31 kilon tilalle. Painoindeksi nyt 22.7 ja aikaisemmin 32.5. Senttejä on lähtenyt ja vaatteet roikkuvat päällä.

Tiedän itse, että osa kavereistani on varmasti ihan totaalisen kyllästynyt kuulemaan sanaakaan painonpudotuksesta tai illalla odottavista jumpista, ihan sama, sanon kuitenkin. Sanottehan tekin; älä nyt enää laihduta, oletko sairas, pitäiskö muutama kilo saada takaisin? Meneekö sun laihduttaminen jo vähän överiksi? Ei mene.
Ja ei tarvitse, nyt mun ei tarvitse nostaa painoa, nyt jatketaan tällä tiellä ja jumpataan paikkoja vähän vähemmän roikkuviksi.

Koska mä edelleenkin tykkään tästä tiestä. Ja koska kohta pitää mennä ostamaan kevätvaatteita. Koska tää on nyt mun juttu.

Kaikki alkaa olemaan siis pikkuhiljaa mallillaan. Tavoitteet on asettettu realistiselle tasolle, niin liikkumisen, työn kuin ihan sen henkilökohtaisenkin elämän suhteen. Kaikki asiat järjestyvät. Nyt. Uskotko?