lauantai 1. lokakuuta 2016

Tehtävänimikkeenä oma aika

Aika lentää, minä sen mukana. Kovin on ollut taas hiljaista tällä sivustolla, mutta onneksi ei ole syytä pyydellä sitä edes anteeksi, oma aika, omat tehtävät ja vihdoin tarpeeksi vahvuutta tehdä vain niitä asioita, jotka koen joko itselleni tai läheisilleni tärkeiksi.  Pakko ei ole tehdä mitään erityistä, pakko ei ole suorittaa ja olla suuna päänä joka paikassa. Sen oppiminen on ollut todella arvokasta.

Huomasin itse, että kun vähän löysään sitä aktiivisuus"taakkaa" itseltäni, asiat tuntuvat huomattavasti mielekkäämmiltä. Relaamisen myötä olen oppinut jopa aamuisin nukkumaan, välillä tuntuu pistoksena sydämessä, että ehkä nukun vähän turhankin pitkään, mutta se ei onneksi pidä paikkaansa. Asiat hoituvat, vaikka herään vasta kasilta, työaamuina tosin on noustava aiemmin.



Syksyn alku oli jostain syystä alakuloinen. Positiivisten asioiden havainnointi oli välillä työlästä, mutta aina niitä löytyi. Oli vähän pelottavaa huomata, että asiat, jotka ennen aiheuttuivat hurraa huutoja, olivat nyt ihan tavanomaisia. Arki oli tavanomaista. Mutta hyvää arkea. Eihän jokaisena päivänä ole tarkoitus nähdä ilotulitteita, tanssia rivitansseja ystävien kanssa tai istua kynttiläillallisella. Arki on parhautta rutiineineen. Parasta arjessa on tänä syksynä ollut lento kuumailmapallolla. Se tuli jotenkin hyvään hetkeen. Asiat saivat oikeanlaisensa mittasuhteet hiljaa lipuessamme pallolla. Jäi kaipuu, että ehkä vielä jonain päivänä pääsen ihan yksin itseni kanssa tämän kokemaan. Nauttimaan siitä hiljaisuudesta ja tunteesta, jota palloilu sai aikaseksi. Hetkiä, jolloin aika pysähtyy.




Havahduin myös tajuamaan sen tosisasian, että muutaman kuukauden päästä sentterin palvelusaika on ohi. Arki, tuo ihanuus odottaa sitten häntäkin. Suunnitelmia ja tavotteita löytyy, se on hyvä. Yhden virstanpylvään saavutettua on aika miettiä seuraavaa. Mutta nuorena on ihana elää ja tavoitella.
Esikoinen pääsee muuttamaan isompaan asuntoon kuukauden päästä, sekin on hienoa. Työmatkat helpottuvat ja palvelut ovat lähempänä. Asioita, joita itsekin arvostan. Eikä yhtään miinuksena ole se tosisasia, että asunto on huomattavasti lähempänä meidän kotiamme. Lenkkiseuraa on taatusti luvassa.
Kuopuksen opiskelu etenee mallikkaasti. Ihailtavan positiivista palautetta on tullut, joten kaikki kunnossa pilttienkin kohdalla.

Ehkä suurin muutos myös tässä syksyssä on ollut tietynlainen irtaantuminen. Irti päästäminen menneestä. Se on ollut vaativa projekti, aiheuttanut aika lailla kipuilua, mutta jostain syystä ajattelin, että on ehkä helpompi jatkaa eteenpäin näin. On kuitenkin asioita, joihin on tottunut vuosien saatossa, asioita joita kaipaa ja asioita, joista ei välttämättä halua vielä päästää irti. Mutta yritin järkeillä sen niin, että kehittyäkseen, on asioita vain tapahtuduttava. Ei sillä, että asiat olisivat taakkana tai esteenä, ei mitään sellaista. Tämä on niin hankala asia selitettäväksi, etten sitä edes osaa tässä vielä tehdä. En tiedä.

Kävin  6 viikon dieetin läpi, minä, joka aina olen vannonut sen nimeen, etteivät mitkään dieetit ole ratkaisu painonhallintaan. Eivät ne olekaan, mutta ne puoltavat paikkaansa. Itselläni useamman kymmenen kilon pudotuksen jälkeen alkoi tulemaan jo välillä tuskainen olo viimeisten kilojen kanssa. Tuntui, että vaikka mitä teet, homma ei etene. Otin dieetin siis mielenkiinnosta ja senkin vuoksi, että halusin kokeilla, miten suuri vaikutus sillä ruokavaliolla ihan oikeasti on. Mielestäni olen tähän asti syönyt ihan kunnolla ja terveellisesti, mutta en sitten ilmeisesti ollutkaan.
Tarkasti laaditut ohjeet, ateriavälit ja proteiinin runsas lisääminen saivat kyllä asioita aikaan. Painoa ei tippunut kuin vajaa 5 kiloa, mutta senttejä lähti mukavasti, olosta tuli energisempi ja "raikkaampi". Huomasin myös sen, että oma pää tekee jännästi valintoja tämän dieetin ansiosta. Esimerkiksi alkoholi jäi kokonaan, vaikka tilaisuuksia ja tapahtumia oli, joihin sen käyttö on ennen oleellisesti "kuulunut". En tietoisesti ole tehnyt sen suhteen mitään päätöstä, en kieltäydy, jos tilanne siltä tuntuu, mutta en myöskään koe mitään tarvetta sille nyt. Valintoja, joita voi soveltaa mukavasti.
Päätin nyt vielä ainakin osittain pysyä ruodussa, koska tuntuu hyvälle.



No lyhyestä virsi taas kaunis. Nyt on hyvä. Turha pingottaminen on jäänyt, oman ajan hallitseminen ja järjestäminen sen mukaan, mikä on mielekästä on onnistunut hyvin. Ajattelin tänään ottaa päiväunet, koska on vapaapäivä ja se voisi taas tehdä hyvää. Ja koska ei ole kiire mihinkään. Salille ehkä, tosin tämä viikko piti olla täysin lepoviikko, mutta vähän voisi käydä korvienväliä taas putsaamassa.

Katso muuten pihalle, mitkä ihanat värit! Nautitaan.




sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Kippis elämälle, kippis kesälle

Terve. Hengissä ollaan, vaikkei mitään ole kuulunutkaan. Itseasiassa aloin eilen jo miettimään ja murehtimaan sitä, etten ole saanut mitään raapustettua paperille ja alkoi pieni stressi puskemaan, mutta turha yrittää, jos se ei vain luonnistu.
Tänään sitten koin sen ahaa elämyksen ystävän tilapäivityksestä. Onhan noita asioita taas tapahtunut ja paljon on tullut mietittyä asioita.

Ystävän päivityksessä pohdittiin sitä, miten miehen tie käy naisen sydämeen. Miehen pumppuunhan pääsee kuulemma erinomaisilla kokkaustaidoilla, mutta miten nainen valloitetaan. Jäin itse miettimään sitä, mitä itse kumppaniltani odottaisin? Miten minut hurmattaisiin. No, tietenkin nämä perinteiset huomioon ottamiset, arvostukset jne. Mutta kaikkihan sitä tekevät. Kyllä, kaikki yrittävät parhaansa, mutta kun se alkuhuuma on saavutettu, arki palaa. En itse näe mahdollisuuksia suhteelle, jossa kahdella ihmisellä on täysin erilaiset intressit.
Jotenkin aina välillä tulee sellainen kova tarve olla toisen lähellä, olla rakastettu ja kiva tyttöystävä, mutta eihän mikään kukko käskemällä laula.

Kevät ja kesä on ollut tosi aktiivista aikaa. Työasioissa on ollut tuttua positiivistä ruuhkaa ja ennen lomaa ihan mahdotonta höyryämistä, että ehtii kaiken tekemään kuntoon. Mutta asiat kääntyvät aina hyvästi, aina.

Vielä olisi viikko lomaa jäljellä. Siis tästä lomasatsista. Loppuja ajattelin pitää sitten kesän lopulla, jaksaa sitten taas talven puurtaa oikealla otteella.

Sentterillä menee edelleen hyvin omassa duunissaan, alikersantti Lokkinen. Ihana huomata, että se motivaatio, jota alussakin oli, on säilynyt, ellei jopa lisääntynyt.
Kuopus pääsi haluamaansa jatko-opiskelupaikkaan, itseasiassa olisi päässyt jokaiseen hakemaansa paikkaan pisteiden perusteella. Hyvä näin.
Tyttärellä ensimmäistä kertaa täysi kesäloma. Ai että hän on sen niin ansainnut.

Kuntoiluprojekti jatkuu tuttuun tapaan. Salia, rapputreeniä ja välillä hammasten kiristystä. Mutta kun on tavoitteita, niihin päästään. Vieläkään en jaksa odottaa omia 50-vuotispäiviä. Tulet yllättymään.



Huomenna hiuskarvojen rapsuttajalle. Mulla on taas tukkakriisi. Jotain uutta, jotain mageeta, jotain siistiä. Kiitos.

Espoon Leppävaarassa kaikki siis melkein mallillaan. On asioita, joiden toivoo muuttuvan, mutta ne eivät muutu, ellei itse niitä muuta. Aletaanhan hommiin. Kippis elämälle, kippis rakkaudelle ja kippikset kesälle.


sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Kaikki hyvin

Vähän aikaa on vierähtänyt taas edellisestä vierailusta täällä. En mitenkään haluaisi syyttää mitään tai ketään, mutta oikeasti on ollut niin paljon tekemistä. Hyvää tekemistä onneksi. Töitä on ollut kiitettävästi ja ihanan positiivisella ruuhka-asenteella.  Eli jos lyhyesti kerron, elämä on ollut työntäytteistä arkea ja illat kotitöitä sekä salia. Eli oikeastaan kaikki on niinkuin ennenkin. Mutta ei kuitenkaan samalla tavalla.

Arki on löytänyt uomansa tässä pienessä kahden hengen taloudessa. Välillä huomaan pientä murkkuikäisen kiukuttelua huushollissa, mutta edelleen voin sanoa, että olen päässyt helpolla lasteni kanssa. Ovia ei ole paukuteltu karmeiltaan, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Hyvin ollaan onnistuttu nuorimmaisen kanssa tämä arki luovimaan. Kotityöt jaetaan mukavasti ja koiran lenkitysvuorotkin menevät niin nätisti.

Töissä on ollut kivoja juttuja. Isoimpana ehkä formula. Ai itku miten upea peli. Kävimme viikolla katsomassa Alastarolla ajotilaisuutta ja tunnustan, vähän valui vedet silmistä. Niin mahtavat äänet, niin voimakas olemus ja ne fiilikset, joita ajajien silmistä ja olemuksesta aistii, ei niitä pysty edes kuvailemaan. Olen nyt kohdannut jotain, jota vielä haluan testata.
Viikonloppuna tuo mielitiettyni oli esillä Sellossa ja jotenkin tuntui hyvälle olla paikalla. Siinä on jotain niin kiehtovaa.





Kuntoilu etenee suunnitellusti ja säännöllisesti. Elämäntavaksihan se on tullut ja hyvä näin. Huomaan itseni ärtyvän, jos pakosta tulee muutaman päivän tauko salitreeneihin. Pinna alkaa kummasti kiristymään, eikä sitä helpota muu kuin kunnon treeni.
Tänään oli sitten taas se aika vuodesta, että työpilttien kanssa oli Naisten kympin vuoro. Vähän jalat hapottaa nyt illalla, mutta sekään ei haittaa. Jännä ajatella, että muutama vuosi sitten en olisi jaksanut edes muutamaa kilometriä kävellä, nyt temmotaan kymppiä jo ihan kevyesti. Ja se, että tavoitteet ovat vielä korkeammalla, se tuntuu hyvälle.




Tänään mä olen suunnattoman täynnä rakkautta. Musta oli kiva hölkötellä sitä kympin lenkkiä oma tytär mukana. Musta oli kiva tulla kotiin, kun sentterikin oli tullut käymään kotonansa viikonloppulomansa päätteeksi. Eniten kuitenkin ilahdutti huomata se, että näiden kahden poikani välit ovat ihan mielettömän hyvät. Jotenkin armeija on tehnyt niin hyvää, molemmille. On ihan mielettömän hienoa katsella, kun isompi kertoo asioita armeijasta ja nuorempi kuuntelee todella kiinnostuneena ja uteliaana. Ja eniten mä tykkään siitä, että alokas kertoo näitä asioita niin positiivisella asenteella. Se varmasti helpottaa sitä epätietoisuutta, joka nuoremmalla ehkä vielä armeijasta ja sinne menosta on.
Ja tänään sitten taas pitkästä aikaa vähän itketti kun sälli lähtiessään halasi. Ei voi ihmisellä isompaa onnea olla, kuin hienot lapset.

Alkuviikosta pidän muutaman päivän lomaa. Nyt huomaan, että on se hetki, että tarvitsen omaa aikaa rauhoittumiselle ja mietiskelylle. Tunnustan, että itselleni on ollut aika vaikeaa antaa aikaa, suorittaminen ja vouhottaminen on niin syvällä itsessäni. Mutta nyt meinaan vain olla. Työpuhelin on laitettu kiinni jo perjantaina, samoin sähköposteissa on lomaviesti. Mietin, että ehkä huomenna olisi se päivä, että tempaisisin biksut päälle ja lötköttelisin muutaman hetken maauimalan nurtsilla. Takaisin tullessa voisi pysähtyä kahvilla ja katsella ihmisiä. Ja syödä ehkä jäätelön. Ja laittaa mekon päälle. Huulipunaa. Ja mietiskellä. Hymyillä ohikulkijoille. Nauttia ja rakastaa. Sitä minä ensimmäiseltä lomapäivältäni odotan.
Elämä on, kokeilemisen ja elämisen arvoista.






maanantai 28. maaliskuuta 2016

On siis kevät

Voisiko ihminen olla yhtään onnellisempi? Kaikkea ihanaa ollut taas elämässä ja jotenkin tämänpäiväinen auringonpaiste ja lämpö sai minut taas niin hereille, niin hereille että.

Pitkänä perjantaina juhlittiin keskimmäisen 20-vuotis synttäreitä, pienimuotoisesti kylläkin, mutta kuitenkin. Oma vanheneminen samana päivänä ei enää tunnu pahalta. Päivä päivältä huomaan olevani niin paljon reippaampi ja parempivointinen kuin vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Edes poikasen lähettämä viesti synttäriyönä ei saanut aikaiseksi muuta kuin hymyä; "onnea vanhus, sä niin meet vanhainkotiin tänään."
Tuntuu niin jännälle se, että sentterikin on oikeasti jo 20-vuotias aikuinen. Jotenkin hän on niin kasvanut viime vuosina, tullut niin ihanaksi aikuiseksi. Ja nyt vielä se, että armeijan käynti tekee asioista vähän uudenlaisia, ainakin minulle, onhan tämä ensimmäinen kerta kun lapsistani joku sitä porskuttaa läpi.

Perjantaina kävin myös hakemassa uutta leimaa käteen. Kuva on vielä kesken, mutta jo nyt se on niin suunnattoman kaunis ja rakas. Kuvassa yhdistyy tärkeät asiat ja hetket. Vihreys elämän voimana, lehdet kuvastamassa uutta ja vanhaa, auringon säteet antamassa voimaa. Loppu selviää sitten myöhemmin.



Kuopuksen uravalintaa on mietitty ja hakupaperit laitettu sisään peruskoulun jälkeistä tulevaisuutta suunnitellen. Isoja asioita kuitenkin niin pienille ihmisille ja vähän sitä ihmettelee vielä, miten on itsekään osannut 15-vuoden iässä miettiä mitä elämässään haluaa työkseen tehdä. Mutta onneksi vaihtoehtoja on paljon, eikä mikään ole kiveen hakattua nykyaikana. Aina on mahdollista vaihtaa, aina on mahdollista lukea enemmän, mutta pääasia, että nuoret itse miettivät asioita ja innostuneina lähtevät taas jatko-opintoihin.

Esikoinen aloitti kuvausharrastuksen, pitkäaikaisen haaveensa. Raukka ei taida vielä tietää, mihin leikkiin ryhtyy, äiti voi haluta paljonkin kuvaushetkiä.

Kropparemontti etenee suunnitellusti. Edelleen pidän tavoitteena sitä, että 4:n vuoden päästä omilla 50-vuotispäivilläni olen niin tikissä ja niin hyväkuntoinen kuin olla ja saattaa. Huomenna on pitkästä aikaa kehonkoostumusmittaus ja mielenkiinnolla odottelen tuloksia. Töitä on vielä tehtävänä, mutta koska se on minulle mielekästä työtä, teen sitä mielelläni.



Elämä makaa mallillaan. Päivä päivältä olen onnellisempi. Välillä ihan hirvittää tämä hyväntuulisuus.  Tuntuu, että olen nyt niin valmis vastaanottamaan sen, mitä elämällä on annettavanaan. Oma naiseus, oma hyvinvointi, hymy ja positiivisuus ovat kaikki niin pinnalla nyt. Ja on mukava miettiä, että päivä päivältä olemme lähempänä lämpöä, lähempänä sitä oikeaa kevättä ja kesää. Elämäni kevättä ja kesää. Täynnä rakkautta ja hyvää mieltä. Tuu säkin sinne!! 

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kevättä ja elämän nälkää

Nyt viimeistään on tunne, että olen hereillä. Tämän päiväinen auringonpaiste sai kyllä mielen taas niin virkeäksi ja lisäsi taas kesän odottelua entisestään. Vaikka odottelin viime kesää hullun raivolla, tätä tulevaa kesää odotan nyt vielä enemmän. Mutta ennen sen tuloa, nautitaan tästä keväästä.

Kotona ovat asiat hyvin. Olemme totutelleet nuorimmaisen kanssa asumista ja olemista kahdestaan ja hyvin meillä on mennyt. Kotityöt eivät ole aiheuttaneet sen suurempaa keskutelua, vaikka nyt on yksi vähemmän niitä meidän kanssamme jakamassa. Ja välillä tuntuu jännältä, niinkuin tänäänkin se, että on lauantai-ilta ja sohvalla napottaa vain kaksi ihmistä. Ja välillä on hiljaista. Mutta mukavaa on se, että poismuuttaneet tulevat taas huomenna käymään. Mulla oli kyllä vähän omaa lehmää tässä ojassa, huomenna nimittäin vaihtuu taas huonejärjestys, joten apukädet ovat tervetulleita. Ja toisaalta, kyllä pilttienkin varmaan tekee mieli välillä tulla taas äidin lihapatojen äärelle.

Jotenkin musta tuntuu että tänään onnellisempi kuin aikoihin. Tai ehkä se johtuu siitä, että tänään on ollut oikeasti aikaa nauttia. Ei ole työkiireitä, ruokakin oli valmiina eikä tarvinnut hösöttää sen kummennin mihinkään. Paitsi tietenkin salille.  Pari viikkoa meni vähän himmaillen yläselässä olleen tulehduksen takia, enkä vieläkään uskalla ihan samaa ohjelmaa vetää kuin aiemmin, mutta kuitenkin se liike on paras lääke. Tulehdusta hoidetaan kortisonilla ja nyt odotellaan kutsua reumatologin luokse. Mutta kun mietin sitä, että jos vaikkapa reumadiagnoosi tulisi, se ei tapa. Se varmaan jossain vaiheessa rajoittaa joitain asioita, mutta uskon, että pystyn itse vaikuttamaan paljonkin siihen, miten sairaus etenisi. Nyt on siis entistä tärkeämpää pitää itsestäni huolta. Ja sitähän minä teen, joka päivä. Ja totuttelu keski-iän tuomiin muutoksiin on jo aloitettu. Moniteholasit saapuivat muutama viikko sitten ja kyllähän maailma näytti taas niin paljon kirkkaammalta. Totutteluahan lasien käyttö vaati, mutta ei siinä montaa päivää mennyt. Yhtenä päivänä jopa unohdin ne vahingossa kotiin ja koko päivän oli hieman alaston olo. Ne kuuluvat nyt mulle.



Elämän nälkä. Se on tänään soinut korvamatona lähes koko päivän. Tuntuu välillä, että on niin kiire elää. Vaikkei oikeasti kiire ole mihinkään. Kiire on vain mielentila. Nyt on eri tavalla aikaa ja taitoa nauttia asioista, hämmästellä ja kokea. Jotenkin niin erilaista taas tänä keväänä. Mä oikein odotan taas niitä päiviä, että voi tempaista mekon päälle, korkkarit jalkaan ja punata huulet. Nauttia aikuisen naisen elämästä ja auringosta. Sitä mä odotan. Ai että. Ja sitä tietenkin, että ihmiset hymyilevät, ihmiset kapuavat pois talvipesistään ja kaikki näyttää niin paljon valoisammalle. Kaikki näyttää melkein rakkaudelle. Ja rakkautta on sekin, että aamulla pääsee vielä hiihtämään. Tänään koiran kanssa lenkkeillessä huomasin latujen olevan vielä pulollaan hiihtäjiä, joten huomenna sinne sekaan vain. Tuu säkin!!





Launtai-iltaa siis sinulle. Ja meille.






torstai 18. helmikuuta 2016

Asenteesta se on kiinni

Kävin tänään hyvän keskustelun parhaan ystäväni kanssa ihmisten asenteista ja välillä sellaisesta kokoaikaisesta negatiivisuuden lietsomisesta. Oikein kun pysähdyin miettimään ja kuuntelemaan, sitähän se on. Tuntuu, ettei mikään ole oikein kohdillaan. Aina löytyy jotain valitettavaa, kohin ei ole oikein koskaan.
No, onhan näitä valittamisen aiheita jos niikseen tulee. Mutta miksi? Jokaisella meistä on omat kompastuskivensä, omat haasteensa, omat rajallisuudet jne. Mutta väitän, että suurimalle osalle näistä "ongelmista" voisi tehdä jotain. 

Itse olen tarkoituksella ollut taas yltiöpositiivinen, koska ei vain huvita jauhaa niitä "paskoja juttuja" päivästä toiseen. Kun ei mulla ainakaan asiat ole niin huonosti. Parannettavaa on aina, mutta jumankekka, minähän voin hyvin. Meillä on katto pään päällä, meillä on ruokaa, puhtaat vaatteet ja puhdasta vettä, jota juoda. Ja lisäksi me ollaan terveitä. Ei ole mitään syytä valittaa. Päinvastoin. Jokainen päivä on lahja ja jokaisena päivänä tulisi muistaa se, että kaikilla ei varmasti näin ole.

Olen seurannut läheltä nuoren pojan taistelua leukemista toipumiseen. Mua sattuu välillä lonkkaan, mutta so what. Minä en tiedä, mitä oikea kipu on. Välillä on ollut huono olo, ruoka ei ole maistunut, mutta silti, pääsääntöisesti se maistuu. Mutta toisilla se ruokahalu menee voimakkaista lääkkeistä, letkuruokintaa jne. Mulle ei tee pahaa olla puolta päivää syömättä, terveyteni ei romahda siihen, mutta toisille nämä itsestäänselvyydet ovat elinehto. 

Mutta se, miten me määrittelemme onnellisuuden on eri asia. Pelkkä raha ei tietenkään takaa elämänlaatua tai onnellisuutta, tosin on varmasti helpompaa olla terve rikas, kuin köyhä sairas.

Jotenkin omaa mieltäni lämmitti tällä viikolla keskimmäisen lapseni kommentti kysyessäni; miten metsäleiri meni? Sain vastauksen; helvetin hyvin, oli oikeasti hyvä leiri. Niin, helvetin hyvä leiri. Ja kun tässä ei ollut pojan puolelta edes pientäkään kettuilua ilmassa. Se, miten me asiat otamme, siinähän se juju on. Asenteilla on niin valtava merkitys. Se, miten me itse määrittelemme oman onnellisuutemme. Meillä jokaisella on onnellisen elämän avaimet käsissämme, miksemme käyttäisi niitä. Hetkessä eläminen lisää varmasti onnellisuutta, kun emme murehdi liikaa menneitä, emmekä sure tulevaa, huomaamme pian, että mehän olemme onnellisia. 

Uskon, että onnellista elämää voi elää myös silloin, kun tuntuu, että kaikki haasteet ja vastoinkäymiset kasaantuvat päälle. Tiedän, että onnea voi kokea myös silloin, kun elämä potkii päähän. Asenteet ja se, miten suhtaudumme tapahtumiin vaikuttavat paljon asioiden kokemiseen. Jokainen kokemus, jokainen tilanne muovaavat meitä, väistämättä. Ja yleensä, ajan kanssa, nämä muuttuvat voimavaroiksemme. Minä tiedän sen. 




sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Lainaa vain, oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain

Sunnuntai-iltaa. Tänään on ollut varsin erikoinen päivä. Koko päivän olen touhottanut asioita, käynyt hiihtämässä aamulla, ottanut kuopuksen mukaan uimahalliin, laittanut ruokaa, tehnyt kaikenmaailman kotihommia ihan taukoamatta. Pyykkejä viikatessa sen tajusin. Tämä olisi se päivä. Tänään poika lähtisi tästä kodistaan takaisin armeijaan. Seuraavan kerran lomille päästessään se koti on ihan toinen. Oma koti.


Mietin asioita mitä ollaan yhdessä tehty ja koettu. Hymyilytti ja itketti samaan aikaan. Vauvana vaativa, ensimmäiset kuukaudet puolen tunnin unia ottava piltti. Koliikkivauva, 5:n viikon ikäisenä nivustyräänsä karjuva sälli, vajaan vuoden ikäisenä sydänvikainen pieni poika. Blondi, ihanilla kiharoilla tädit hurmannut tyyppi.

En ikinä uskonut siihen, että maailmassa voisi olla kahta samanlaista ihmistä. Mutta olen uskonut viimeiset vajaat 20 vuotta. Tämä entinen käkkäräpää, nykyinen siilitukka on oma syntymäpäivälahjani ja uskon, että sillä päivällä on merkitystä. Näen pojassa välillä ne omat ärsyttävät piirteeni, mutta myös ne hyvät puolet. Samalla tavalla. Kaksi kovapäistä ihmistä. Meillä on ollut räiskyviä riitoja, meillä on paukutettu ovia, korotettu ääntä, mutta meillä on myös halattu, meillä on kekusteltu, pyydetty anteeksi ja itketty. Ja kun kaksi kovapäistä tyyppiä ottaa yhteen, siinä on ollut muulla perheellä varmasti kestämistä. Mutta onneksi meidän piirteisiimme ei kuulu pitkävihaisuus.
Ja se, mistä olen äärettömän ylpeä; meillä on puhuttu aina. Sen haluan kaikkien lapsieni säilyttävän, puhumisen taidon.


Jotenkin tämä tänään tuntuu vain niin oudolle. Kun tytär muutti pois, se oli uutta ja ihmeellistä. Tiesin hänenkin pärjäävän. Uskoin ja uskon edelleen, että elämä kantaa häntä. Ja niin on kantanutkin. On unelmia, on toiveita ja tavotteita. Niinkuin nuorella ihmisellä pitääkin olla.
Ehkä se, että nyt on yksi lapsista vain kotona, aiheuttaa jonkinlaista kriisiä itselleni. Pelkoa? Kohta on tilanne, että kaikki ovat maailmalla. Ei se pelkoa ole. Lasten on muutettava pois kotoa. Siihenhän me heitä valmistamme, vaikkapa täyttämällä niitä asuntohakemuksia heidän puolestaan :)

Vaikka itkettää, olen silti niin suunnattoman kiitollinen. En olisi voinut koskaan toivoa yhtään parempia lapsia itselleni. Vaikka joku epäili aikoinaan, voin viitata kintaalla niitä heittoja silloin valitessani yksinhuoltajuuden. Mun mielestä on upeaa, että olemme tämän kaiken rakentaneet yhdessä lasteni kanssa. Yhdessä olemme tehneet mahdolliseksi sen, että jokainen heistä tulee pärjäämään maailmalla. Eikä tule eteen sellaista asiaa, josta ei kotona kehtaisi puhua. Eikä kotiin kielletä ikinä palaamasta. Koska täällä kodissa asuu rakkaus.

Tsemppiä Peetu armeijan harmaisiin ja onnea omaan, uuteen kotiin. Ja nähdään reilun viikon päästä! Koska äidillä on taas ikävä!

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.



sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Kurkkusalaattia

Melkein viikko vierähtänyt siitä, kun sentteri astui armeijan harmaisiin. Seuraavat kuukadet, mahdollisesti likin vuoden ajan tulee Kaartin rykmentin Uudenmaan jääkärikompania olemaan poikani paikka. Olen ottanut tämän asian aika suuresti,  ensimmäinen pojistani on aloittanut matkansa tällä saralla.



Ikävä on vaivannut tämän ensimmäisen viikon aika rankasti. On vähän ärsyttävää, ettei voi soittaa silloin kun mieli tekisi kuulla toisen ääntä, kuulumisia ei ehditä vaihtamaan kuin pikaisesti viestien välityksellä illalla, mutta kaikkeenhan onneksi tottuu.
Ja mukavaa oli se, että jo tänään oli läheisten päivä. Oli ihan mielettömän hienoa päästä katsomaan varuskuntaa, vaikka paikkana Santahamina on jo tullut tutuksi lasten isän ja hänen perheensä kautta. Ex-anoppikin asui siellä pitkään ja viikottaiset vierailut olivat siellä arkipäivää. Tosin eihän silloin menty muualle kuin ehkä sotkussa käymään.
Mutta nyt oli mukava käydä ja nähdä oma poika noissa ympyröissä. Jotenkin sen ymmärtäminen, että toinen on palveluksessa, tiedostui näin huomattavasti paremmin kuin se, että toinen vain lähti, laittoi oven kiinni perässään ja meni.



Komentajan sanat siitä, että he pitävät pojistamme huolta ilahduttivat. He lupasivat ruokkia pojat, pitää huolen siitä, että poikaset ulkoilevat päivittäin tarpeeksi ja että pojat saavat ajoittain jopa tarpeeksi untakin :)

Varuskunnassa oli tarjolla ruokaa, arvatenkin hernesoppaa. Onni, että se kuuluu ruokavaliooni ehdottomana herkkuna. Ja sen huomasi lautaselle mätetystä määrästäkin. Hitsit, että olikin hyvää.
Ruokailun jälkeen oli mahdollisuus päästä tutustumaan perinnetaloon. Se oli varsin mielenkiintoinen katsaus menneeseen aikaan. Erityisen mukavaa tästä kierroksesta teki se, että oma poika selosti paljon asioita täällä talossa. Hän oli selvästi ollut hereillä oppitunnin aikana.





Eniten halusin itse päästä katsomaan tupaa, johon sällit on sijoitettu. Mielikuva siitä, että jäpikät oikeasti joutuvat opettelemaan asioita pilkulleen huvitti. Pojan kanssa 19-vuotta eläneenä tiedän aika tarkkaan, minkälaisessa järjestyksessä tavarat ja vaatteet saattavat olla..kuten varmaan aika moni muukin vanhempi tietää. Tuvassa oli lämmin ja tietenkin paljon muitakin yhtä uteliaita vanhempia. Ja siistiä. Ihanan siistiä. Kuten arvata saattaa.

Kaikkinensa tämä päivä oli hyvä. Pakkasesta huolimatta oli kiva käydä. Oli herättävää nähdä se ympäristö, jossa poika nyt viettää muutaman tovin. Oli jotenkin jännä nähdä oma poika armeijan vetimet päällä. Siinä sai häpeilemättä vähän silmäkulmia pyykiä. Niin komea nuori mies.

Luulen, että ikävä vaivaa vielä hetken aikaa. Huomattavasti hiljaisempi koti kuitenkin alkaa sopeutumaan siihen, että täällä asuu enää vain kaksi ihmistä. Elämä kulkee eteenpäin ja asiat tapahtuvat omia aikojaan. Tämä on nyt osa tätä aikakautta, johon me kaikki sopeudumme ja jonka kanssa opimme elämään. Seuraava osa on sitten taas jossain tulevaisuudessa, nyt totutaan tähän.

Ja pian on ensi perjantai ja ensimmäinen vapaa. Äidin lihapadat laitetaan tulille! Mä niin tykkään mun lapsista!!