sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Joulun jälkeisiä

Joulu, tuo ylensyömisen juhla. Vähän pitää itselle nostaa hattua, ettei mennyt ihan mahdottomaksi mättämiseksi. Kohtuudella kaikkea, myös suklaata ja pari piparia.

Meillä joulu meni rauhallisesti. Johtui osittain siitä, että lapset olivat osan joulua isällään ja itse parantelin muutaman päivän kiusannutta flunssaa ja lämpöilyä. Se, mikä tästä joulusta teki osittain erilaisen, oli nukkuminen. Harvoin olen torkkunut niin paljon kuin nyt, mutta toisaalta, viimeiset viikot töissä olivat sellaista haipakkaa että. Ja vihdoin olin antanut itselleni luvan levätä. Huomasi, että mieli ja kroppa olivat molemmat sen tarpeessa. Enkä sitten tiedä, onko oikeasti mukavampaa tapaa vain olla ja rauhoittua kuin sohvalla löhöily, lämpimässä hykertely.
Tänään sitten hyvin levänneenä jo käynti salilla ja ihan normaalit kotiaskareet siihen päälle. Vielä ei kannata ruveta intoilemaan, joutenolokin on ihan mukavaa.

Sohvanpohjalla on ollut myös hyvä miettiä taas asioita, tehdä suunnitelmia ja unelmoida. Ehkä osa niistä saadaan jopa toteutumaan ensi vuonna. Mutta ei näissäkään asioissa hoppu ole hyvästä. Kun ei ole kiire hötkyillä mihinkään suuntaan, asiat varmasti järjestyvät parhain päin.
Tänään minua pyydettiin kertomaan, missä näen itseni 10 vuoden kuluttua. Vähän pelottavaa miettiä 10 vuotta eteenpäin, mutta toisaalta, kun mietin, olen silloin 55 vuotias, vielä monta hyvää työvuotta edessä, samoin monta hyvää vuotta henkilökohtaisessa elämässäkin.
Haluan tietenkin, että asemani työelämässä on silloin vankka ja olen arvostettu omalla toimialallani. 10 vuoden päästä toivon, että elän hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa. Jokseenkin hyvä aina välillä pysähtyä miettimään asioita eteenpäin. Ne omat suunnitelmat ja toiveet nytkähtävät aina vähän eteenpäin, kun ottaa aikaa ja miettii, mitä tulee tehdä niiden saavuttamiseksi.




Ja enää muutama päivä asumista tällä porukalla tämän katon alla. Tammikuun 4. päivä lähenee koko ajan. Sentterin armeijaan meno on ovella, samoin hänen muuttonsa omaan kotiinsa. Jotekin tuntuu vähän epätodelliselta, että olemme nyt tässä pisteessä. Yksi kerrallaan ne lapset itsenäistyvät. Onneksi. On kovin palkitsevaa huomata, miten asioista otetaan itse vastuuta, suunnitellaan ja toteutetaan. Ja luulempa, että meillä menee nuorimmaisen kanssa hetki ymmärtää se, että asumme kahdestaan, porukka on pian puolittunut.

Mutta edelleen, olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Negatiiviset asiat elämässäni ovat vähentyneet huomattavasti oman hyvinvoinnin lisääntyessä.
On huonoja päiviä, mutta pääsääntöisesti hyviä päiviä on enemmän.
Kippis uudelle vuodelle ja uusille ajatuksille. Elämä tarjoaa parastaan. Hymykuopista sen näkee. Jos vain olisi sellaiset.




Ei kommentteja: