torstai 29. toukokuuta 2014

Kaikella rakkaudella...

Wow mikä päivä. Joidenkin mielestä varsin tylsä ja turha pyhäpäivä ja vielä tempaistu keskelle viikkoa. Mä olen taas nauttinut tästä päivästä täysin rinnoin ja rintalihaksin. Harvinaista herkkua heti aamusta, huomata heräävänsä vasta, kun aamu oli jo pitkällä.

Jännä, miten sitä oikeasti nykyään osaa nauttia niinkin pienistä asioista, kuten saunominen yksin. Omassa kodissani en ikinä raahaudu yksin viereiseen rappuun saunomaan, vaikka se saunavuoro onkin.  Jumpan jälkeen oli niin autuaallisen seesteinen olo ollessani parhaassa seurassa kuntosalin saunassa. Vain minä ja minä. Ja meillä oli minun kanssani paljon juteltavaa ja mietittävää. Minulla ja melkein parhaalla ystävälläni, minulla.
Se ihan oikea paras ystävä on oikeasti ihan fyysinen ihminen ja osaa jutella kanssani jopa ääneen, joten sinun ei tarvitse nyt huolestua mielenterveydestäni.

Myönnän, että teen usein yltiöpositiivisia tilapäivityksiä Facebookkiin;

Kukahan se tänään kölli ysiin asti punkassa? Oliko se pikku Katri? Joo-o. 
Tänään voisin halata ja rutistaa koko maailmaa, koska mä vaan olen niin hyvällä tuulella. Piltitkin saavat nukkua niin pitkään kuin mieli tekee  Turha se on lähteä ketään väkipakolla herättelemän ja kiukkuamaan, otetaan ilon kautta vaan.
Maailman parasta helatorstaita meille kaikille 


Ihan jees päivä. Todistus noudettu. Sentteri haki myös omat tulevat duunivaatteensa ja pääsikin sitten aloittamaan työt samantien eikä vasta viikon päästä! Jännä ajatella mun pilttiä vartijan vaatteet päällä Itiksessä, milloin hän niin isoksi kasvoi? Ja vanhimmainen on vääntänyt juustokakun mamille, mulle jää sitten varmaan nuorimmaisen kanssa keittiön siivous En moiti eloa tänään.

Niin hieno aamu, etten malttanut edes nukkua. Tälle päivälle olen asettanut niin suuret odotukset ainakin tuon kelin suhteen. 
Ja arvaappas mikä mennä lätkähti jo uuniin? Pulled pork pääsi sinne ottamaan viiden tunnin lämmöt itseensä. Sillä aikaa ehtii hyvin käymään spinnaamassa  Ja sitten Tikkurilaan kuuntelemaan Agentseja. Wolaa. Voisiko elämä yhtään paremmalta tuntua, ainakaan tänään.
Oho, huomenet meinasi unohtua, huomenta!!


Onko vähän ärsyttävää? Saattaahan se olla. Mutta ehkä mua enemmän ärsyttäisi se iänikuinen valittaminen. Valittaminen niistä omista valinnoista, joille voisi oikeasti tehdä jotain. Mietin omaa ystäväpiiriäni, enkä nyt halua loukata ketään, valituksen aiheitahan jokaisella riittää. Minun ystäväni valittavat ihmissuhteistaan, ylipainosta, työstä, rahattomuudesta. Jokainen meistä sortuu valittamiseen, jopa minä, superihminen ;) Minäkin valitan. Mutta silloin, kun sen ystävyyden ainoa tarkoitus tuntuu olevan se, että minulle purkaudutaan ja valitetaan siitä oman elämän kurjuudesta, silloin ollaan väärillä raiteilla. On oikeasti kuluttavaa kuunnella kerta toisensa jälkeen ne samat tekosyyt siitä, miksi asiat eivät ole muuttuneet sitten viime keskustelun. Minäkin olen jumpannut olkapäitäni ja hartioita, mutta eivät nekään mahdottomia kanna. Voisitko sinä ymmärtää sen. 



Olen yrittänyt karsia negatiivisuutta pois elämästäni, vihdoinkin. Mielestäni olen jo niin vahva, että voin kertoa sen, mihin minun voimavarani riittävät. Haluan toki olla läsnä ystävilleni, mutta en halua olla pelkästään se kuuntelija, paskan vastaanottaja, neuvonantaja. Kun ei meidän kenenkään elämä ole sitä ruusuilla tanssimista joka päivä, tai edes joka toinen päivä. 

Toki minä kuuntelen, ihan varmasti kuuntelen. Mutta siinä vaiheessa, kun olen kuunnellut samaa valitusvirttä yli puoli vuotta, sinun tekemättä asioiden eteen itse mitään, minä ummistan jo korvani. Koska minulla on lupa siihen. En minä voi tehdä niitä asioita sinun puolestasi. Sinun pitää ihan itse ne tehdä. Sinä etsit sen uuden työpaikan, sinä aloitat sen laihdutuskuurin, sinä puhut asiasi vaimon/miehen kanssa. Sinä, koska sinähän sitä elämääsi elät. Minä voin tsempata sinua, mutta tiettyyn rajaan asti. Koska minullakin on oma elämäni ja nyt minulla on tarve sitä elää ja siitä nauttia. Se ei ole sinulta pois, itseasiassa, juuri sen takia minä tulen nyt sinulle sanomaan, kun mittani on täysi. 
Haluan pitää sinut ystävänäni, mutta en halua kantaa vastuuta sinun elämästäsi, se on sinun tehtäväsi. 
Minä olen tehnyt ne omat valintani ja voin hyvin. Olisiko nyt sinun vuorosi, ystäväni?

Ja hei, soitellaan ja nauretaan!! Nähdään ja halataan. Koska meillä on ihania asioita kerrottavana. Ainakin minulla! Arvaas mitä??? 

Kaikella rakkaudella

tiistai 27. toukokuuta 2014

Ah, löysää nahkaa….

Tänään on merkittävä päivä monella tavalla. Opiskelut loppuivat, yhdeksän kuukauden rupeama suoritettu. Täytyy kyllä tunnustaa, ettei opinnot ihan hirveän raskaita olleet, mutta toivottavasti niiden suorittaminen jollain tavalla edesauttaa työllistymistäni. Ja toki on tärkeää, että työttömyyden aikana omatoimisesti tekee asioita oman tilanteensa eteen. Mutta se siitä koulutusasiasta, se ei nyt ollut se päivän polttavin asia, vaan mun vatsanahka.

Varmasti sinullekkin on tullut pikkuhiljaa selväksi se, että olen laihduttanut :) Ja jos et ole siitä tietoinen niin nyt olet. Reilut 30 kiloa laardia jätetty Sellon Elixian ryhmäliikuntatunneille, eikä niitä ole ikävä.
Haittojakin laihduttamisessa on. Kun painoa tiputtaa näinkin reilusti, jäljelle jää kiitettävä määrä löysää nahkaa. Sellaista vähemmän miellyttävää löllöä tavaraa, jota yrittää epätoivon vimmalla sulloa pikkareiden alle, jotta ne edes jotenkin pysyisivät poissa silmistä. Tiedän, että mielikuva on kammottava. Ja ei pelkästään mielikuva, kyllä sen löysän nahkan omistaminen ja päivittäinen rasvaaminen ja kantaminenkin on epämiellyttävää.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen varannut konsultaatioajan lääkärille, haluan sen pois. Se ei enää kuulu minulle. Joku voi pitää ajatusta turhamaisena, ihan varmasti pitääkin, mutta minä en enää. Alussa toki mietin, että se on toisarvoista, ajattelin, että kolme raskautta saa näkyä, mutta nyt liikunnallisuuden lisäännyttyä asia ei olekkaan enää niin yksiselitteinen.

Se löysä nahka estää osittain esimerkiksi aerobisen liikkumisen, hyppiminen ei onnistu, koska se yksinkertaisesti sattuu, samoin juokseminen. Lisäksi tällä ihotyypillä joka minulle on suotu, se löysä nahka aiheuttaa ihottumaa, koska "makkaran" alle jäävä iho ei pääse hengittämään. Ja se ei kertakaikkisesti ole esteettisesti kaunis. Vaikka eihän minustakaan täydellistä saada, tavoittelen kuitenkin hyvää.

Ja kyllä, olen selvittänyt myös riskit ja mahdolliset ongelmat asian suhteen. Kaikki on kutakuinkin tiedossa ja lääkärin kanssa juteltuani tiedän varmasti paljonkin enemmän.

Reilun kuukauden päästä on siis konsultaatioaika, jolloin käymme terveyskeskuslääkärin kanssa asiaa läpi. Kunnallisella puolella on pitkät jonot, mutta tällä asialla ei ole tulipalokiire. Yksityinen, nopeampi hoito ei tule kysymykseenkään hintansa puolesta.
Koska lapsilukuni on ollut täynnä jo liki 14 vuoden ajan, on mahdollisuudet päästä kunnallisen kautta hoitoon ihan kiitettävät. Ja jos se ei onnistu, pitänee ostaa korkeammat kalsarit :)

Olen ollut monesti plastiikkakirurgiaa vastaan, tai en ehkä sitä kirurgiaa vaan niitä periaatteita joita lähinnä naiset ovat asettaneet. Rintojen tulee olla aivan järjettömän suuret, kasvoja pitää muokata uuteen uskoon, nenä ei sovi naamaan jne. Sitä minä en vieläkään oikein ymmärrä. Ymmärrän kyllä terveydellisistä syistä tehtävät operaatoit, rintojen pienennykset jne. Kyllä, ihan jees. Mutta niinhän se on, kuka mitäkin arvostaa.

Itse haluan arvostaa omaa panostustani painonhallintani suhteen. Haluan, että tämän työn tehtyäni, saan olla reilusti ylepä siitä, mitä olen saavuttanut ja sitä, mitä tulen jatkossa olemaan. Koska tämähän oli ja on loppuelämäni mittainen projekti. Paluuta entiseen ei ole. Aikaisempaan bloggaukseeni palatakseni, sellainen minä olin, sellaiseksi minä en enää tule.

Ihmettelet varmasti, mikä on myös syynä tähän bloggaukseen. No se, että minä toivon, minä oikeasti toivon, että tämä oma kamppailuni painon pudottamisen kanssa, siitä koituvat lieveilmiöt yms. auttavat ja tsemppaavat sinua pitämään vartalostasi parempaa huolta kuin minä olen pitänyt. Varsinkin nuoret ihmiset, antakaa minun olla se varoittava esimerkki siitä, miten ei sitä omaa kroppaa kannata unohtaa ja löydä laimin. Siitä pitää huolehtia, koska sinä olet sen arvoinen. Se fyysinen olemus kun vaikuttaa oikeasti niin moneen asiaan, monta ihanaa asiaa jää ehkä tekemättä sen takia tai juuri siksi. Ja ne harmittavat, ainakin minua. Tavallaan ne "unohdetut" vuodet sen ylipainon alla, se itsensä huomaamattomaksi tekeminen ja kaikki. Kyllä se tuntuu ja syö naista. Ja miestä.

Minä pidän peukkuja pystyssä ja nyt uskallan varovasti toivoa.




torstai 22. toukokuuta 2014

Isona musta tulee….

Viimeiset koulupäivät käsillä, vielä maanantain kun jaksaa ja tiistaina todistus käteen, se oli sitten siinä. Opiskeluun liittyvä lopputyö palautettu ja arvosana vastaanotettu, täydet pisteet. Oliko yllätys?

9 kuukautta meni kyllä nopeasti. Se, mitä tästä sitten jäi käteen, jääköön nähtäväksi. Työpaikkojen armoton metsästäminen jatkuu, hassusti tulee vain tuo kesä nyt vastaan. Yritysten rekrytoinnit juuri lomia vasten ovat varsin nihkeitä. Mutta aina kannattaa yrittää. Ja ainahan voi ajatella jotain kivaa ulkoduunia kesäksi, mansikanpoimintaa ;)

Ideoita siitä, mitä voisi isona alkaa tekemään on lukuisia. Monen ajatuksen kohdalla tulee vain se uskallus vastaan, ihan omillaan yrittäminen on kuitenkin nykypäivänä aika rohkeaa. Ja kun vielä pitää elättää pari muutakin, ei riitä, että kantaa itselleen sen ruuan pöytään.

Itse kasvoin yrittäjäperheessä ja ne realiteetit sen rankkuudesta ja sitovuudesta ovat kyllä aika hyvin painuneet mieleen. Yrittäjä on yrittäjä, kellonajasta riippumatta. Omilla vanhemmilani oli onneksi tapana pitää siitä omasta jaksamisestaan huolta kesälomalla. Joka nakutetun vuosi heinäkuu oli pyhitetty lomalle. Hyvä niin. Vähän hirvittää ajatus työskentelvistä ihmisistä, jotka eivät sitä omaa huili-aikaansa pysty ottamaan. Itse olen sen verran mukavuudenhaluinen, että varmasti sen loman kaipaisin. Mutta nyt tässä tilanteessa olisin valmis sen työpaikan ottamaan vastaan jo kesällä, opiskelu ei ole kuluttanut omaa  energiaani ja jaksamista siinä määrin, että kesä pitäisi vielä makoilla rannalla. Ja toisekseen, nyt toukokuussa on ollut varsin hyvät kelit, tunnustan makoilleeni parvekkeella jo ihan riittämiin. Rusketusraidat on saavutettu.

Mutta joo. Koska äsken jo tuli parvekkeella kovin kuuma, on hyvä istahtaa sisälle, avata Mol.fi, Monster.fi ja Oikotien työpaikat näytölle. Yrittänyttä ei laiteta.







tiistai 13. toukokuuta 2014

Älä klikkaa mua!

Yksi varmoja kevään merkkejä taitaa olla parisuhdeasioiden hehkuttaminen vähän joka mediassa. Vähenevät vaatekerrokset saavat ihmismielen taas haaveilemaan ja miettimään asioita hieman kirkkaammin ja valoisammin kuin talven pimeinä iltoina. Kirjoitellaan eri keinoista löytää se helluntaiheila, kesäromanssi jne. Mutta jos sitä haluaisikin löytää ihan vaikka elämänmittaisen ihmissuhteen, vaikkakin on se kesä tulossa. Tai edes vakituisen suhteen, jos elämänmittainen kuulostaa vähän lopulliselta ratkaisulta.

Olen itse mietiskellyt tätä parisuhdeasiaa nyt muutamaan otteeseen. Olisihan se kiva, mutta olisihan se tavallaan pelottavaakin, siis se suhe. Lähteä nyt näillä kymmennillä aloittamaan taas melkein alusta, opettelemaan uudelleen se, että suhteessa on nyt toinenkin, en pelkästään minä ja sitä toista olisi myös huomioitava ;) Ja sitten pitäisi taas kertoa koko oma elämä ihan alusta alkaen toiselle, jotta se toinen oppisi tuntemaan. Kuulostaa tosi rankalle. Mutta olisiko se sen arvoista?

Itse henkilökohtaisesti en pidä nettideittailuista. Joskus aikoinaan tein profiilin johonkin palveluun, kävin pareilla treffeillä ja sitten poistin profiilin. Eikä niistä treffeistä kyllä elämän mittaista suhdettakaan syntynyt. Toinen niistä deittikavereista on kyllä edelleen mun ystävä ja se toinen, se oli jotain sellaista, jonkalaiseksi nettitreffit olikin kuvitellut, ei toiminut, ei niin millään tavalla. Tyyppi jauhoi purukumia suussaan ja vispasi kinttujaan minkä kerkesi ja oli selkeästi etsimässä jotain ihan muuta kuin pitkäkestoisempaa suhdetta. Jätin ne lounastreffit kesken ja poistuin paikalta.
Ja toisaalta, kun mietin sitä, että viettäisin koneella nykyistä enemmän aikaa, etsien tuhansien profiilien joukosta juuri sitä oikeaa, tapaisin heitä sitten kahvilla tms, toteaisin, että ei tämä ollut minun tyyppiäni ja alottaisin etsimisen uudelleen ja taas sama ravaaminen. Enhän mä ehtisi muuta tekemäänkään kuin olemaan treffipalstoilla tai treffeillä. Sekin olisi rankkaa.

Olisihan se ihan kiva ihastua. Tuntea ehkä vähän samanlaista jännitystä vatsanpohjassa kuin silloin ihan vähän nuorempana. Vaikka ehkä se fiilis olisi jo jollain tavalla kypsempää. Aikuista rakkautta? Se kuulostaa taas tosi lällyltä, sellaiselta, että mennään samanlaiset tuulipuvut päällä kaupalle tai iltalenkille.  Ne on ihan kivoja juttuja, ne tuulipuvut siis, mutta itse en halua niitäkään käyttää.

Mitä aikuinen nainen sitten haluaa. No, mä haluaisin tietenkin, että mua arvostettaisiin naisena, kohdeltaisiin kunnioittavasti ja otettaisiin huomioon ja tietäisin olevani rakastettu ja olisin ainoa. En siis haluaisi olla osana paria suhdetta vaan osana meidän parisuhdetta.

Toisaalta, mietitäänpäs nyt järkevästi. Ei se onni etsimällä tule. Se kohtalo saattaa kävellä vastaan vaikka tänään, mutta pakottaa ei voi. Jos se kohtalo haluaa tuoda uuden ihmisen elämään, hyvä niin. Jos ei, ei sekään mitään. Elämä on sopuetunut uomiinsa ja se on ihan hyvä elämä ilman sitä kumppaniakin, jolle kuitenkin on se tila jätetty.




sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Mä siis niin vihaan shoppailua

Ihan totta, mä inhoan shoppaamista. Mua hermostuttaa kiertää kaupasta toiseen, riisuutua sovituskopeissa, joissa valotkin on ihan liian kirkkaat ja saavat naaman näyttämään punaisen riemun kukertavalta, tukka näyttää aina olevan länässä ja ärsyttää kantaa sitä vaate-arsenaalia sinne koppiin, vedellä montaa eri retonkia päälle, pyörähtää siinä olemattoman peilin edessä jne.
Mä en näe shppailussa mitään positiivista.

Hikistä ja ärsyttävää hommaa

Mun pitää nyt löytää itselleni kesäksi mekkoja ja ylipäätään uusia vaatteita, jotka pysyisivät päällä. Aloitin urakan eilin, mekkojen osalta. Kiersin 6 eri kauppaa, sovitin toistakymmentä mekkoa, muutamat olivat ihan kivan oloisia, hintalapussa oli vain väärä numerosarja. Eli tulin pois tyhjin käsin.
Nettikaupat, olisiko siinä mulle ratkaisu? Ei, en usko. Mä en taas oikein usko, että ne postin mukana saapuvat koltut olisivat yhtä tyylikkäitä minun päälläni kuin ne ovat netissä. Eikä mua huvita sitten kiikutella niitä paketteja ees sun taas. Eli mä aion pysytellä ihan perinteisessä shoppaamisessa.

Välillä on hauska kuunnella nuorempien juttuja siitä, miten treffaavat jossain kauppakeskuksessa ja hengaavat siellä, kiertelevät putiikkeja vailla mitään päämäärää…minä en kestäisi. Jos jotain tarvitsen, se haetaan pois, mutta ajantappaminen kaupoilla ei vain ole mun juttuja. Toiset tykkäävät siitä, se on ihan ok, mua ei vain kannata pyytää sellaisiin tapaamisiin :)

No entäs miehet sitten, tai lähinnä ne miehet, jotka kuuliaisesti seurailevat naistaan rättikaupasta toiseen. Hiihtelevät kuin varjo siellä perässä. Mulla menisi hermo. Jos en itsekkään tykkää shoppailusta, miksi ihmeessä haluaisin jonkun raahautuvan perässäni velvollisuuden tunteesta. En ymmärrä.
Säälittää välillä katsella, kun emäntä on sovituskopissa ja isäntä istuu naama nurinperin jonkun penkin päällä, tuskanhiki otsalla. Se on sitä yhteistä aikaa, yhdessä tekemistä varmaan.
Toki, onhan se mukava, jos makutuomari on mukana, en sitä sano, mutta ehkä kannattaisi kuitenkin ihan itse käydä ensin kierroksella, valita ne potentiaaliset vaatteet ja sitten kun on jotain jo esiteltävää, sitten pyytää se esim. kumppani mukaan antamaan mielipiteitä. En mä tiedä.
En mä mitään hääklenninkiä mennyt katsomaan, mutta tää vois jopa toimia. Mä jään odottamaan sitä kosintaa.


No, tämä mekkoprojekti nyt saa sitten luvan vielä jatkua. Tytär saa tulla ensi viikolla tsekkaamaan pari klenninkiä, jotka olivat ainakin ensinäkemältä ihan jees. Ehkä ne sitten tarttuvat mukaan tai sitten annetaan asian olla, hetken aikaa. Monestihan siinä käy niin, että se just mun mekko tuleekin vastaan ihan odottamatta. Toivottavasti hyöstettynä jollain -70% hintalapulla.




perjantai 2. toukokuuta 2014

Vikasietotila

Vappu ohitettu, serpentiinejä keräilty lattioilta ja lampuista, tungettu roskikseen. Ilmapallot pitää vielä paukuttaa rikki. Musta on tullut tylsä.

Toki lasten ollessa pieniä, nämä olivat ihan hauskoja juhlia, tai ei välttämättä juhlia, mutta arjen katkaisijoita kuitenkin. Jotain extraa. Munkkeja ja itsetehtyä simaa. Nyt pullo ostettua simaa ja pari hillomunkkia ihan vain sen vapun vuoksi. Toki hyvää ruokaa on tarjolla aina, siitä ei tingitä.

Huomaan käyväni sellaista tunteiden vuoristorataa nyt läpi, etten muista milloin viimeksi. Kevät on tehnyt tepposensa, kroppa ja mieli saattavat mennä vähän ylikierroksilla.

On itseasiassa aika vaikeaa olla nainen. Ei sillä, että miehenä olisi sen helpompaa, mutta onhan tämä vähän nurinkurista. Rauhaton mieli etsii ja silti stoppaa ajatukset heti alkuunsa. Ei vain anna hetkeä eikä tilaisuutta. Ehkä siksi, koska ei ole valmis. Pitääkö odottaa jotain maagista hetkeä, nyt se alkaisi? Mikä?

Jotenkin sitä on siirtänyt ajatuksia ja tekemisä siihen hetkeen, kun peilistä katsoisi se hoikempi minä. Ne ovat niitä sitku-juttuja. Sitten kun olen hoikempi, sitten kun olen sitä ja tätä. Sitku. Mutta mitä jos sitten huomaakin, ettei oikein osaakkaan haluta mitään? Entä jos onkin melkein tyytyväinen näin. Pitäisikö haluta muka enemmän?

Jos sanotaan, että pitää ottaa aikaa itselleen ja alkaa elämään itselleen, miten sellainen sitten tehdään? Ihan järkyn vaikeaa. Kun sitä tietää itse olevansa täysin uuden ja vieraan edessä, sitä on jotenkin neuvoton. Mitä pitäisi tehdä?

No, minäpä tiedän, että täytyy lähteä jumppaan. Selventämään ajatuksia.