torstai 26. kesäkuuta 2014

Kenen vatsasta olikaan kyse?

Tänään tunnen olevani onnekas. Puoli voittoa saavutettu, lääkärini kirjoitti mukisematta lähetteen kirurgin arvioon. Kirurgi tekee siis lopullisen päätöksen siitä, miten painonpudotuksen jälkeensä jättämä löysä nahka hoidellaan "kuosiin". Eli suomennettuna se tarkoittaa sitä, leikataanko löysät pois kunnallisen terveydenhuollon kautta. Oma lääkärini oli siis ehdottomasti sitä mieltä, että olisin oikeutettu kunnallisen puolen hoitoon, täytän ns. kriteerit. Kirurgi voi olla toista mieltä.
Yksityisestihän tämä olisi nopeastikin korjattavissa, mutta tämän hetkiset tulot ja menot huomioon ottaen, se on mahdoton yhtälö. Ellei sitten ihmeitä tapahtuisi!

Joku pitää tätä varmasti ihan toisarvoisena asiana. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin löysä vatsanahka. Kyllä on. Jopa minunkin mielestäni. Mutta asioilla on yleensä aina kaksi puolta. Tässäkin tapauksessa, on se kosmeettinen haitta ja on myös se fyysinen hankaluus.

Itselläni löysää nahkaa löytyy reilusti, 32 kiloa tiputettua painoa jätti jälkensä kosmeettisesti, mutta se jätti myös fyysiset haitat. Aerobinen liikkuminen ei ole mielekästä, koska vatsan liikkuessa se aiheuttaa fyysistä kipua, napa ei pääse tuulettumaan, koska se roikahti nahkan mukana surumielisen näköiseksi, eli on piilossa, iho hautoo nahkapoimun alla ja se ei taasen tee hyvää muutenkaan sairaalle iholleni (psoriasis). Lisäksi vatsalihakseni ovat repytyneet erilleen raskauksien ja aikoinaan tapahtuneen lihomisen myötä, eli jumppaamalla tästä ei saada vatsan näköistä. Se on totuus.

Psyykkinen puoli on myös otettava huomioon. Häpeän vatsaani. Häpäen kun lankutan, vatsanahkat  roikahtavat iloisesti kohti lattiaa, koen häpeän tunnetta ollessani yleisessä pesutilassa, mutta ihoni tilanteen vuoksi minun on käytettävä kuntosalin suihkuja aina jumpan jälkeen. Se vaikuttaa myös minäkuvaani ja seksuaalisuuteeni. Niilläkin on merkittävä osa ihmisen elämässä. Minä en suostu häpeämään itseäni.

Minua eivät haittaa allit, jotka kilpaa tuulen kanssa lepattavat, minua ei haittaa pienentyneet rinnat, jotka pysyvät ihan hyvin vielä kohdillaan ja ovat silmin havaittavissa. Vatsa minua haittaa.

44-vuotiaan, kolme lasta synnyttäneen ylipainosta kärsineen naisen vatsa ei voi tietenkään näyttää 20-vuotiaan vatsalta, sen minä tiedän, eikä minulla ole tarkoitustkaan pyrkiä siihen vartalomalliin.
Minä olen tehnyt valtavan työn itseni eteen ja se työ tulee jatkumaan lopun ikäni. Haluan vain, että vatsaani jäänyt reppu ei estä minua tekemästä sitä, mitä haluan ja mihin pystyn. Haluan pysyä terveenä vatsastani huolimatta. Haluan, että vatsani ei rajoita minua, ja aiheta sellaisia fyysisiä haittoja, mitä se tällä hetkellä tekee.


Se turhanpäiväisyys voi olla sinun mielipiteesi, ei minun. Koska minä olen minun vartaloni herra, tai oikeastaan rouva. Tämä on minun kroppani ja minä sanelen sen, mikä on minulle hyvästä, mikä ei.

Ja hänelle eräälle ihmettiljälle, joka kummoksui sitä, miksi puhun tästä asiasta ääneen; tämä ääneen puhuminen on minun kenoni selventää asioita myös itselleni ja toivottavasti voin antaa edes jonkinlaista vinkkiä jollekkin toiselle, joka asioiden kanssa painiskelee. Olen 44-vuotias, minun ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mitä olin, mitä olen nyt ja miten minä suhtaudun omaan vartalooni.



maanantai 23. kesäkuuta 2014

Sopeutumista

Nuorimmaisellani todettiin aamulla lääkärissä psoriasis. Se ei kylläkään tullut yllätyksenä, omakohtaiset kokemukset ja näkemykset tekivät diagnoosin selväksi jo viime viikolla. Niin monta vuotta psoriläikkiä katselleena osasin kyllä tunnistaa pläntit päänahkassa kyllä joksikin muuksi, kuin pelkäksi kuivaksi ihoksi.

Itsellähän on jo jokseenkin helppo tulla tämän taudin kanssa toimeen, niin  monta vuotta sen kanssa on tapeltu ja tullaan varmasti jatkamaan taistelua vielä jokunen tovi. Tai toivon tietenkin, että tulisimme sinuiksi toistemme kanssa, tautihan ei parane, se saattaa aika ajoin helpottua, mutta toimeen meidän on vain tultava, lopun ikäämme.

Mutta se, mikä harmittaa, on psori lapsellani. Ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin se, miten se vaikuttaa nuoren itsetuntoon, miten pystyn tukemaan nuorta murrosikää lähenevää lastani tämän taudin kanssa elämiseen. Enhän voi sanoa, ettei se vaikuta millään tavalla, koska se vaikuttaa. Se pitää ottaa huomioon jopa ammatinvalinassa. Tottakai se tulee vaikuttamaan myös ihmissuhteisiin. Sairauden kanssa eläminen edellyttää selkärankaa kohdata muutokset, joita psoriasis tuo mukanaan. Vaikka tähän sairauteen liittyy tekijöitä, jotka eivät ole meidän hallinnassamme, voimme helpottaa sen kanssa elämistä onneksi niillä omilla valinnoillamme ja terveellisillä elämäntavoilla ja näitähän tässä perheessä on jo jonkin aikaa onneksi harjoiteltu.


Pitkäaikainen sairaus vaikuttaa aina sen oman persoonallisuuden rakentumiseen. Nyt minä toivon, että voin olla tukena ja omalla esimerkilläni näyttää omalle nuorelleni, että tämän kanssa tulee toimeen. Se tulee vaatimaan pitkää pinnaa, sen kanssa menettää hermonsa, mutta sen kanssa voi tulla toimeen. Se tulee vaatimaan nuorelta kypsyyttä kohdata tauti, rohkeutta ottaa siitä niskaote ja pyrkimystä tulla sen kanssa toimeen, häpeilemättä itseään. Tämä sairaus tulee olemaan osa itseä, mutta vain osa!

Oman lapsen leimautuminen ja jaksaminen psorin kanssa on päällimmäisenä mielessä. Jokainen kuitenkin elämässään törmää tahdittomiin komennetteihin jotka koskevat ulkonäköä, pukeutumista tms. eivät ne ole psoriaatikon yksinoikeuksia. Näissä tilanteissa haluan oman nuoreni olevan niin vahva, että hän voi oikoa niitä ennakkoluuloja tämän taudin osalta. Ei se tartu, eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Osittainhan tämän kanssa eläminen voi koitua voimavaraksi, näin haluan uskoa. Mutta syrjäytymään en omaa nuortani tämän suhteen halua, sen eteen tulen tekemään kaikkeni ja ehkä vähän vielä enemmän.


Hymy tarttuu, psoriasis ei!!


tiistai 17. kesäkuuta 2014

32 kiloa, elämäniloa :)

Tuuletuksia!! Mittari ilmoitti eilen kolmenkymmenenkahden (32) kilon painonpudotuksesta. Nyt se paino saa luvan olla siinä. Reilusti normaalipaino pituuteni, 178 cm nähden ja painoindeksikin on humsahtanut 22.4 lukemiin. Ei ollenkaan hullumpaa. Ainakin itse olen tyytyväinen, oikeastaan ihan älyttömän tyytyväinen.

Ja muuten, viikonloppuna ensimmäistä kertaa kokovartalopeilistä minua katsoi hoikempi minä. Totuushan on se, että pää käy tässä projektissa hitaammalla kuin kroppa. Tähän asti olen nähnyt edelleen itseni pienenä punkerona, nyt peilistä tuijotti hoikka minä. Ai jai. Ja oli ihana nähdä ystäviä pitkästä aikaa, jotka toki huomasivat heti muutokseni ja kyllä, heidän kauniit sanansa olivat mannaa korvilleni. Kiitos niistä.

Mietin ruokaillessani sitä, mistä olen joutunut luopumaan tämän elämäntaparemontin myötä, enkä keksinyt oikeastaan mitään. Olenhan toki luopunut mm. monta kertaa viikossa olleista Fazerin sinisistä suklaalevyistä, mutta kun niitäkään ei oikeasti ole tehnyt mieli. Olen luopunut tupakasta, koska haluan, että happi kulkee kunnolla ja jaksaisin treenata, jotta iho ei näyttäisi 60-vuotiaan iholta. Ei paha tuokaan luopuminen. En ole luopunut mistään sellaisesta asiasta, joka kävisi riepomaan. Voin huoletta syödä silloin tällöin ulkona, voin ottaa sitä suklaata, kohtuudella ja voin juoda sen siiderin, jos mieleni tekee.  Olen selvästi sinut tämän pysyvän muutoksen kanssa, se on mielestäni pääasia.

Voita meillä käytetään edelleen, kohtuudella kyllä, sekä syömme ihan tavallista kotiruokaa. Toki siinä ruuassa on havaittavissa merkkejä terveellisemmästä ruokavaliosta. Kasviksia meillä on aina syöty, toki omalla lautasellani niitä on nähty ehkä aikasempaa enemmän. Mutta koska olen aina ollut perso ruualle, huomaan, että edelleen nautin ruuanlaitosta ja edelleen meillä syödään ihan hyvin. Jälkikasvukaan ei ole juurikaan moittinut ruokavaliotamme, koska heidän äitinsähän laittaa maailman parasta ruokaa.

Itselläni tämä päätös on lähtenyt korvienvälistä. Sain inspiraation, tahdoin ja nyt nautin tuloksista. Ja liikkumisesta tuli minulle elämäntapa. Tätä tulen jatkamaan, koska tämä on niin mun juttu.
Ja mikä mahtavinta, saan tsempata myös muita. Ensimmäinen tsempattavan kanssa aloitellaan hänen elämäntapamuutoksensa kanssa ja tiedän, että siinä tulee käymään hyvin. Päätöshän lähtee meistä jokaisesta, mutta jos minä voin omalla esimerkilläni ja kannustuksellani helpottaa sitä polkua, teen sen erittäin mielelläni. Joku haluaa saarnata uskonnosta, minä haluan saarnata terveellisen elämän mukanatuomista eduista, koska niitä piisaa ja lisää tulee koko ajan.

Seuraavassa bloggauksessa käydään läpi kuvien kanssa sitä "sellainen minä olin, sellaiseksi minä en enää tule" juttuja sekä tätä nykyhetkeä. Olen valmis tulemaan sinunkin eteen näine hyvineni. Koska minä en häpeä enää itseäni, mä olen nyt aika valmis. Jos ei oteta tuota vatsan löysää nahkaa huomioon :))




perjantai 13. kesäkuuta 2014

Onko sun tukka tänään hyvin?

Mä pääsen vähän turhan helpolla nykyään kampaajakäyntieni kanssa, ainakin entiseen verrattuna. Oma luottokampaajani tekee nimittäin töitään ulko-oveltani noin 20 metrin päässä. Enää ei tarvitse soitella ja kysellä aikoja ympäri kyliä, olen löytänyt paikkani. Vihdoin. Aikaisemmin ei oikeastaan ollut edes väliä, kuka hiukseni leikkasi, lähinnä se on ollut aina hinta, joka on ratkaissut asian. 
Nyt voin roskiksen vientireissulla kävellä kampaamoon ja varata ajan. Helppoa ja kätevää.
Voit kurkata itsekkin kampaamoon sisään; Lepuskin Letti

Mikä saa ihmisen menemään kerta toisensa jälkeen saman kampaajan käsittelyyn? Olisiko viisasta välillä vaihtaa tekijää, pysyisikö sellainen tietynlainen freesaus paremmin hiusmallissa?
Ei mielestäni. Kerrankin minulla on nyt tekijä, joka tietää tyylini, tai siis sen oletetun tyylini, tyylitajuttomuuteni nimittäin voidaan myös luokitella tyyliksi ;)
On niin kovin helppoa istahtaa penkille ja puhua kampaajan kanssa samaa kieltä. Ne ovat asioita, joita arvostan. Voin huoleti kertoa, etten itse tiedä mitä tukalle tulisi tehdä, hän kyllä tietää ja antaa vinkkejä. Varsinkin väsyneenä se on kullanarvoista tietoa.

Mulla on ollut nyt vuosikymmenet lyhyt malli hiuksissa. Katselin jokunen aika takaperin vanhoja kuvia ja huomasin, että esikoista odottaessa hiukseni ulottuivat olkapäille. Katri 23 v näytti aivan 55 vuotiaalta. Sen kuvan mieleenpalauttaminen pitää minut ruodussa, ei tule mieleenkään kasvattaa hiuksia.

Muutama kuukausi sitten annoin ensimmäisen kerran leikata hiuksiini sivusiilin ja olen ollut ratkaisuuni tyytyväinen, helppoa ja kätevää, ainakin toispuoleisesti. Oma hiuslaatuni on peritty isältäni, piikkisuora luonnonkihara, joten tuo siili-osio on äärettömän helppo, ei tarvitse menettää hermoja joka aamu.

Tänään lyhennettiin hiusta puolella, saavathan pojatkin kesäksi kesätukat, miksen minäkin. Otsatukkaa karsittiin reilulla kädellä, ei tarvitse sitäkään kesän kiireissä pyyhkiä pois silmiltä. Samalla kun hiusta tippui lattialle, tuntui, että painoa tipahtaa samaan tahtiin. Nyt on tosi köykäinen olotila.

Se, mitä myös arvostan kampaajassani on se, että voin astua kynnyksen yli tukka märkänä ja juuri itse värjättynä. Vähävaraisena pitää säästää sieltä, missä se on mahdollista. Eihän se kotivärjäys ole verrattavissa ammattilaisen työnlaatuun, mutta välillä se on vain tehtävä itse. Tänään tempaisin vähän punaisemman värin, kampaajaani siteeratakseni; minulle ei vain sovi totisen tädin värit, tämä on hyvä. 

Ja poikani käyvät myös samassa paikassa, yksi teini ja yksi juuri aikuisiän saavuttanut sälli. Eivätkä ole kertaakaan moittineet.  Juttua tuntuu heilläkin kampaajan kanssa löytyvän. 

Halusin tällä bloggauksella oikeasti kiittää omaa palveluntarjoajaani. Minä olen perheeni kanssa tyytyväinen työn laatuun, hintatasoon ja keskusteluseuraan, joita kampaamokäynneillämme saamme. Sen yhteisen sävelen löytyminen kun ei välttämättä aina ole itsestään selvyys eikä olisi mukava istua käsittelyssä, jossa työn tekijän kanssa ei olisi mitään puhuttavaa. Minä ainakin vaivaannun niissä hetkissä. 

Nyt mulla on siis taas tukka hyvin, kaikki hyvin. Täytyy vain lähteä nyt ulkoiluttamaan mun uutta päätä :) Hyvää viikonloppua.





torstai 12. kesäkuuta 2014

Minuuden etsimistä



Jotain tapahtui pari kuukautta takaperin, jotain, joka pakotti ajattelemaan. Asia, joka konkretisoitui vaikkakin tiesin sen olemassaolosta. Se vain vahingossa hypähti silmieni eteen. Siitä lähtien olen aika ajoin miettinyt sitä. Miettinyt, vain päästäkseni eteenpäin. Mutta se muutti paljon, minussa.

Ja taas tänään huomasin sen.  Ja vaikka miten yritän pyristellä siitä ajatuksesta irti, en onnistu. Se ei onnistu, ennenkuin annan itselleni luvan unohtaa ja mennä eteenpäin, eteenpäin minuna.

Nyt olen nöyrä, nöyrä itselleni, koska nöyryys on hyveiden kasvualusta. Olen tarpeeksi nöyrä tunnustamaan heikkouteni ja tekemään myös niille asioille jotain.

Olen taas tänään tehnyt itsetutkiskelua ja miettinyt naisena olemisen tuskaa, sillä tuskalta se tänään on tuntunut. Vieläkään se omakuva, joka katsoo peilistä ei miellytä. Ehkä ilmassa on jonkinlaista vääristynyttä omakuvan tulkintaa, mutta on edelleen asioita, jotka täytyy korjata.
Eikä se omakuva anna vielä täysin lupaa mennä eteenpäin. Eräänlainen ajatus edelleen siitä, etten minä kelpaa, olen liian lihava ja jos oikein paljon häpeän itseäni, miten voisin luontevasti astua toisen eteen omana itsenäni? Mutta kun se asia on vain tehtävä, mentävä eteenpäin, vaikka hammasta purren. Koska tiedän, että minä tarvitsen sitä. Hyväksyntää ja kunnioitusta, arvostusta ja kumppanuutta.

Alkuteksteihin palatakseni olen tänään luvannut olla itselleni armollisempi, eihän Roomaakaan päivässä rakennettu. Lupasin itselleni rakentaa ja kehittää itseluottamustani sille tasolle, jolle se kuuluu ja jonka arvoinen minä olen. Minä. Rakastaisinko jo nyt itseäni tarpeeksi unohtaakseni ne menneet luovuttamiset ja epäonnistumiset, pettymykset ja perääntymiset. Kyllä, nyt on sen aika, minun aikani.

Enää en halua olla riippuvainen menneestä, vaikka se toki kuuluu elämääni. Tulevassa muuttuu monta asiaa, mutta yksi on joka pysyy, minä. Ajatusmaailmani, arvoni ja tekoni eivät muutu.
Ihmissuhteet tulevat muuttumaan, sen tiedän. Osasta vanhaa tulen päästämään irti. Niinkuin aikaisemmassa postauksesani kirjoitin, eivät omat voimavarani ja intressini tule riittämään jatkuvasti negatiivisiin ja kuormittaviin ihmisiin. Ehkä ne joskus lutviutuvat uomiinsa, mutta nyt ei ole niiden aika.   Ystävyys on mielestäni edelleen taito, hyvä taito - hyve.

Tänään minä luotan itseeni ja hyväksyn itseni. Tästä aloitetaan. Siis minä aloitan minun kanssani <3















tiistai 10. kesäkuuta 2014

Nähdään baarissa tänään?

Leppävaarassa on paljon baareja, heti kävelyetäisyydeltä löytyy neljä ja toki Sellon kauppakeskuksesta löytyy niitä lisää. Jos haluaa etsiä.

En halua mitenkään soimata tai syyllistää, mutta mua jotenkin nykyisin harmittaa nuo baareissa istuvat tyypit tai lähinnä se, että näen joka aamu ne samat naamat odottamassa baarin aukeamista ja sitten istuvatkin päivän terassilla tai ovat röökillä baarin edustalla. Ei siinä, jokainenhan saa tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa, mutta kun tuo tie on avattu, pelkäänpä ettei sieltä ihan niin hevin poiketa taas sille tasaisemmalle polulle.
Törmään esimerkiksi alakerran naapuriini joka päivä kun vien koiraa ulos. Hän aloittaa kierroksensa jo puoli yhdeksän aikaan, siis siirtyy odottamaan lähikapakan eteen sen aukeamista. Ettei vain myöhästyisi kello yhdeksän ovien avauksesta. Ja iltapäivällä kun ohi kävelee, siellä hän vielä napottaa terassilla, eikä todellakaan selvinpäin. Joka päivä.

Eräs kavereistani kertoi joskus aikoinaan omasta juomisestaan sen, että se on ainoa keino tavata kavereita, niitä ei muuten näe eikä ole ketään, kenen kanssa vaihtaa kuulumisia. Se on oikeasti aika pelottavaa ja ikävää. Raahautua joka jumalan päivä suoraan töistä baariin, ottaa siellä se yksi kymmenen tuoppia ja mennä kotiin nukkumaan, odottamaan seuraavaa työpäivää.
Ja se kaveripiiri kun monesti on sitten sitä mitä on ja ikävä kyllä, seura tekee monesti kaltaisekseen. On teipattuja silmälaseja, on pesemättömiä vaatteita ja virtsan hajua, mustaa silmää, kyynärsauvoja jne. Mutta he ovat niitä kavereita, ajatusten vaihtajia. Monet niitä elämässään eksyneitä vailla sitä päämäärää ja tavotteita. Tai ehkä niitä tavotteita on ollut, mutta sitten on tullut muuta, uusia intressejä, uusia kavereita ja luopumista niistä omista päämääristä. Mene ja tiedä.

Mietin sitä omaakin entistä elämääni. Miten helppoa oli illalla käydä iltakävelyllä ja poiketa ottamassa se yksi lonkero tai olut, monena iltana. Ja miten helppoa siihen olisi jäädä koukkuun, tehdä siitä tapa.

Itsestäni on tullut vähän tylsä nykyään, varmaan ainakin osan entiseen elämääni kuuluneen ystävän mielestä. En tykkää edelleenkään siitä, että ainoa paikka, jossa voidaan tavata on baari. Ei sillä, ettenkö luottaisi itseeni ja juomiseeni, vaan se, että se kyllä sotkee moneksi päiväksi sen nykyään minun normaalin aikataulun. Treenit menevät sekaisin enkä muutenkaan saisi juuri mitään aikaiseksi pöhnäisenä. Siksi yritän välttää niitä treffejä, en karta niitä kavereita tarkoituksella. Mutta olisi kiva, jos olisi niitä vaihtoehtoisia tekemisiäkin. Mitä jos mentäisiin vaikka syömään? Ajattele, valmiiseen ruokapöytään, ehdittäisiin juttelemaan ja rahaa säästyisi verrattuna baari-iltaan.

Ajattelin, että voitaisiin tehdä yhdessä jotain kivaa nyt kesällä. Jospa vaikka kerättäisiin porukka kasaan ja otettaisiin vaikka pesismatsi tai sitten ajankohtaan sopivasti jalkapalloa? Tulisitko sinä ilman, että mentäisiin baariin?






sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Sinulla on kolme uutta viestiä…..

Mä olen vähän hämmentynyt. Tai oikeastaan vähän pyörällä päästäni, ihmeissäni. Koska mä olen vähän pikkusielu tai sitten mulla on itsetunto vain sen verran järkevällä tasolla, että koen, ettei minun tarvitse ihan kaikkea sulattaa. Ainakaan varattujen miesten yhteydenottoja, sellaisia vihjailevia yhteydenottoja sosiaalisessa mediassa. 
Eikä minun tarvitse selitellä sitä, miksi poistut kaverilistaltani kuin leppäkeihäs. 

Ymmärrän flirtin ja positiivinen flirttailu on ihan ok, kunhan se pysyy sillä tasolla, että toiselle tulee huomioitu olotila. Ei sen enempää. Parisuhteessa olevan flirttaillessa täytyy olla todella kartalla siitä, miten kunnioitetaan omia, kumppanin ja parisuhteen rajoja. Mielestäni tietyn rajan ylitys myös flirttailussa on loukkavaa minua ja sitä parisuhteessa olevan flirttailijan kumppania kohtaan. 

Mitä sillä flirttailulla haetaan? Pönkitystä sille omalle itsetunnolle, jännitystä ja sutinaa siihen omaan arkeenko? Positiivinen flirttailu, siis juuri se, että toiselle tulee huomioitu olotila, on parhaimmillaan sitä, että se tuo iloa elämään ja pilkettä silmäkulmaan, ei sen enempää.  Mutta kun lähdetään ylittämään näitä rajoja, puhutaan jo jonkinasteisesta pettämisestä. Jos flirttailija ei tiedosta itse niitä omia rajojaan, ollaan jo hakoteillä. 

Hyvä flirttailu on nokkelaa sananvaihtoa, asiallista ja juurkin sitä pilkettä silmäkulmassa tehtävää, hyväntahtoista. Vahvat seksuaaliset flirttikirjoitukset  eivät ole sopivia, sillä ne viestivät jostain ihan muusta kuin mukavasta pikku flirtistä, ainakin minun mielestäni. Koen itsetuntoni ja naiseuteni jo niin vahvana, etten kaipaa varattujen miesten seksuaalissävytteisiä "flirttejä", koska en pidä niitä edes hauskoina, saati huomaavaisina. Koen ne kuolaamisena ja se on vastenmielistä. Toki jokainen saa ja voi kokea ne asiat eritavalla. Minä koen sen näin. Enkä koe, että olisin parisuhdemarkkinoilla tyrkyllä vaikka statukseni onkin sinkku. Minä uskon edelleen siihen, että se onni ei tule etsimällä vaan elämällä. En pidä itseäni markkinatavarana, joten älä sinäkään pidä. 

Flirttaaminen on ihmiseltä ihmiselle viestintää, jonka tarkoitus ei ole johtaa seksuaalisviritteiseen ja suhdehakuiseen toimintaan, iskemiseen, vaan siinä kyse on enemmänkin käyttäytymistavasta ja elämänasenteesta: flirttailija on tyyppi/henkilö, jonka seurassa muilla on hyvä olla, myös minulla. Minä en koe oloani ahdistuneeksi hänen seurassaan. 

Niin ja se mun pointti nyt tässä jutussa oli mikä? No just se, että voit hyvin kommentoida kuviani vaikka facebookissa, kunhan teet sen oikeasti siististi. En kaipaa vihjailevia yksityisviestjä enkä näkemyksiäisi siitä, minkälaiset kuvat olisivat kanssa kivoja. 
Ja sitten mä kanssa toivoisin sitä, että eläisit ihan sitä omaa elämääsi parisuhteessasi, minulla ei ole nyt tarvetta sekoittaa elämääni yhtään millään tavalla eikä edes halua kuulua teidän suhteeseenne. Se on teidän juttu, ei minun. 

Jos löydät minut joltain deittipalstalta, silloin voit flirtata ihan mielinmäärin, juuri sillä omalla asiattomalla tavallasi, mutta voin sen verran auttaa sinua kertomalla, ettei sitä profiilia löydy.

Ja hei, kyllä mulla on huumorintajua, sen sinäkin varmaan ehkä tiedät. Asiat asioina ja pylly pois tyynyltä.