maanantai 29. toukokuuta 2017

Kevätsiivoa tai siivottomuutta

Varsinaista elämäni kevättä on tullut näköjään taas pidettyä. Ei sanaakaan ole saanut raavittua paperille, mutta ehkä nyt taas tämän elämäni kevään aikana jotain suurempaa alkaa syntymään.

Kevättalvi ja oikeastaan aika lailla koko kevät on mennyt valehtelematta vähän kuin olisi haaleassa vedessä ollut uitettuna. Paljon on ollut töitä, treenejä ja kotihommia. Ja asioita, jotka ovat omalla tavallaan aiheuttaneet sen, että on vain tuntunut siltä, ettei ole mitään sanottavaa, ei mitään uutta kerrottavaa. Vaikka olisihan niitä asioita ollut.

Tein äskettäin päätöksen erota parisuhteestani. Päätökseen vaikutti suurimmalta osalta se, että havahduin siihen, ettei parisuhteen, jossa kummallakaan ole hyvä olla, ole tarkoitettu kestävän koko loppuelämää. On jollain tavalla helpottavaa ymmärtää se, että jonkun ihmisen kanssa kuljetaan jonkin matkaa, siitä otetaan taas jotain opiksi ja jatketaan matkaa. Se, miten paljon olen tehnyt töitä sen eteen, että oppisin tulemaan toimeen itseni kanssa, sitä ei halua hukata parisuhteessa, jossa ei ehkä sille omalle kasvulle anneta tilaa. Tai sitten ehkä ymmärtää sen, että itseään on kunnioitettava ihan yhtälailla kuin sitä parisuhteen toista osapuolta. Jos parisuhde on tuhoisa, silloin on turha valuttaa elämää hukkaan. Näin se vain menee. Silloin on hyvä lajitella tavarat eri hyllyihin ja jättää omat tavarat hetkeksi paikoilleen. Vähän on tietenkin tyhjää hetken aikaa, mutta asiat järjestyvät.



Kun miettii sitä, miten asiaa pähkäili itsensä kanssa, pyöritteli ja veivasi, joka taas omalla tavallaan lisäsi sitä omaan pahaa oloa, oli oravanpyörä valmis. Asioiden työstäminen tunne- ja järkitasolla on valtavan työlästä ja välillä vain tuntui, ettei pysty yhtään enempään. Sitä epätoivoisesti asetti itselleen erilaisia deadlinejä, joista yksikään ei sitten pitänyt. Kurjaa hommaa.

En silti koe epäonnistuneeni. Uskon edelleen siihen, että kohtalolla on jotain minua varten. Jotain, joka vain ehkä antaa odottaa itseään. Uskon edelleen siihen rehelliseen parisuhteeseen, jossa kumppaniin luotetaan, jossa annetaan tilaa toiselle kasvaa omana itsenään ja tilaa myös kasvaa yhdessä. Voi olla, että katselen tätä maailmaa edelleen niiden ruusunpunaisten lasien läpi, mutta toivon, että se joskus toteutuu. Sitten kun on sen aika.

Mietin muutamaan otteeseen sitä, mitä minä pelkäsin eniten eropäätöstä tehdessäni? Omaa heikkouttani, omia tarpeitani vai mitä. Kuvittelin, että kovuus voisi olla hyvä ase näiden peittoamiseen, olisin ehkä suojassa loukkauksilta ja ulkopuolisten puheilta. Ketun villat. Ei se niin mene. Kun uskaltaa tunnustaa omat heikkoutensa ja puutteensa, silloin on vahvoilla.
Opin myös sen, että välillä on hyvä olla yksin. Olen ottanut tavakseni kiivetä koiran kanssa läheiselle kalliolle. En tiedä, mikä siinä paikassa on, mutta se rauha, jonka sieltä saan on käsittämätön. On hyvä laittaa vain silmät kiinni ja antaa ajatusten olla. Olla hetki tekemättä yhtään mitään, se on aika paljon minulta.




Mutta muuten menee sitten ihan kivasti. Treenit kulkevat ja päätin sitoutua vielä pitkäksi aikaa All Out valmennukseen. Se sopii minulle. Pidän siitä, että treenit ovat vaihtelevia ja raskaita. Välillä levätään ja harvoin tankataan. Arvostan myös sitä, että joku kertoo minulle, kuinka paljon minun on hyvä syödä, jotta kehittyisin.  Vajaan kolmen kuukauden aikana sain hyviä tuloksia aikaiseksi, mutta eniten arvostan sitä, että vihdoin ymmärrän sen, että tätäkään kroppaa ei vuodessa eikä kahdessa kasvatettu valtavan painolastin kantajaksi. Nyt olen oppinut olemaan armoillinen vartalolleni ja teen asioita niin, että tiedän tuloksia tulevan pitkällä tähtäimellä. Koska mikä helkutin kiire tässä onkaan. Aikaa on, kun sitä aikaa vain antaa.

Noin, siinähän sitä taas hetkeksi aikaa. Tämä viikko töitä, sitten viikon loma, kaksi töitä ja sitten lisää lomaa. Ja lisää elämää. Rakkautta.