keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Mitä sitä tulikaan suuhun laitettua?

Huomenta. Lupasin tässä päivänä eräänä siskolleni pitää yhden päivän ajan ruokapäiväkirjaa. Siskoni on myös motivoitunut aloittamaan painonhallinnan, liikuntaa hän onkin jo jonkin aikaa harrastanut. Mutta näillä meidän kerryttämillä ikävuosilla, ei se pelkkä liikunnan lisääminen tunnu saavan ihan toivottuja tuloksia aikaan. Pitää vain kertakaikkiaan tehdä kokonaisvaltaisia muutoksia.
Itselläni on siinä suhteessa ihanteellinen tilanne poikieni kanssa, jotka siis asuvat kotona, että he syövät melkeimpä mitä tahansa, minun ei tarvitse päivittäin miettiä montaa eri ruokalajia, vaan meillä kaikki syövät samaa ruokaa. Paitsi tietenkin päivällä, he syövät tyytyväisinä koulussa aterian.

Aamupalana kaurapuuroa muutamalla persikan palalla höystettynä, lasillinen rasvatonta maitoa, joka ei päässyt kuvaan :( Aamupala n. klo 8


Lounaana edellisen päivän jämistä rakennettu salaatti höystettynä pastalla, fetajuustolla, aurinkokuivatulla tomaatilla, kanalla, papusilla ja tonnikalalla. Ja taas se lasillinen rasvatonta maitoa. Lounas n. klo 11.30


Iltapäivällä olisi pitänyt syödä se välipala, mutta unohdin :( Ei ollut nälkä…

Päivällisenä meillä tarjoiltiin possun filettä (-30%), höyrytettyjä kasviksia ja raejuustoa, tomaattia. Päivällinen n. klo 16.
Iltapala klo 21. Rakkaan poikani tekemä uunimunakas muutamalla kinkun siivulla höystettynä. Ruisleipää päällystettynä Oltermannin 17% herkkujuustolla, lusikallinen raejuustoa ja pari tomaattia koristeena lautasen reunalla. Ja pääsikö se maitolasillinen nyt kuvaan? 



Päivän mittaan huomaan juovani paljon maitoa, itseasiassa, olen aina maidosta pitänyt. Vettä olen nyt oppinut juomaan myös entiseen verrattuna enemmän, en kyllä varmasti saa kahta litraa sitä kiskottua, mutta aika liki se taitaa mennä. 

Eilisen liikunnan osuus oli 55 min bodypumppia ja 15 min keskivartalon vahvistamista. Eli koko kroppa joutui töihin. Ja jumpan jälkeen sauna <3

Ja homma jatkuu tänään. Aamu- ja päiväruuat menevät kutakuinkin eilisen kaltaisina, päivällisenä tänään lihapullia ja pottuja.

Ja kun laskeskelin eilisten ruokieni hintoja, huomasin taas, ettei se terveellinen ruoka ole yhtään sen kalliimpaa, se on taas niistä valinnoista kiinni. Ja kannattaa ehkä hyödyntää niitä kauppojen tarjoamia punaisia lätkiä ruokien suhteen, -30% lätkällä varustetut ruuat ovat ehdottomia suosikkejani :)

Mennäänkö aamupuurolle? 

tiistai 25. helmikuuta 2014

Voihan allit ja kivempi äiti :)

Tänään tulee tasan 5 kk täyteen. Viisi kuukautta liki päivittäistä liikkumista ja täydellistä tyytyväisyyttä, onnistumisen iloja ja hehkutusta. Tai no, edelleen mulla on allit ja vatsassakin on vielä tehtävää, mutta arvaappa mitä, ei enää niin paljoa kuin sen viisi kuukautta sitten.

Ja tiedän, varmaan hehkutan vähän liikaa tästä projektista, mutta se nyt vain sattuu olemaan yksi tärkeimmistä asioistani elämässäni juuri nyt. Ja olen siinä ihanteellisessa asemassa, että perheeni on täysillä mukana tässä elämäntaparemontissani. Lasteni eläminen tässä muutoksessa on ollut ihailtavaa. Mutta uskon, että hekin ovat huomanneet sen, että tyytyväinen äiti on kivempi äiti.

Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka varmasti haluaisivat oman elämänsä herroiksi, ihan monellakin tasolla, mutta puuttuu vielä se repäisy, irtiotto vanhasta ja uskaltautuminen uuden aloittamiseen. Se vaatii kovasti töitä, se vaatii pitkää pinnaa ja kieltäytymisiä. Mutta jos vain uskoisit minua, se kannattaa. Oikeasti kaikki on sen vaivan ja vääntäytymisen arvoista. Miksi?

Koska minä ainakin voin hyvin. Jos mietin nykyhetkeä ja olemista puoli vuotta takaperin, en uskoisi itse, ellen eläisi tätä omaa elämääni, näkisi ja kokisi. Minä jaksan enemmän, mieleni on parempi, vaivun harvemmin synkkiin ajatuksiin ja koko ulkoinen olemukseni on huomattavasti ryhdikkäämpi. Olen terveempi. Ja se saakin näkyä.

Vaikka minua ei ole liialla kärsivällisyydellä siunattu, olen kuitenkin yrittänyt pitää järjen mukana. Liiallinen laihduttaminen liian nopeasti, ei varmasti olisi antanut tällaisia fiiliksiä itselleni. Tarkoitus on kuitenkin tehdä tästä pysyvä muutos koko elämääni. Vaikka ne allit vielä roikkuvatkin, vaikka se vatsa ei vieläkään ole ihan littana, ne ovat kuitenkin jo huomattavasti pienempiä kuin puoli vuotta sitten. Ja se riittää. Koska terveenä ja hyvinvoivana minulla on vielä aikaa ja halua jatkaa tätä elämäntapaa. Minun ei ollut myöhäistä tarttua toimeen, koska oikotietä tässä projektissa ei tunneta.

Minusta on tullut vähän itserakas, hyvällä tavalla. Haluan olla terveenä osana lasteni elämää, haluan jaksaa työelämässä vielä pitkään. Minä vain haluan voida hyvin. Ja olen löytänyt siihen keinon. Ja olen saanut uusia vaatteita, pystyn helpommin sitomaan kengännauhat, voin nostaa kepeämmin jalan toisen jalan päälle, verenpaineeni on laskenut, tiedän että pystyn hallitsemaan elämääni, voin tuntea itseni taas kauniiksi ja se kauan kadoksissa ollut vyötärö on kuitenkin vielä tallella, se löytyi, kun sen kaivoin esiin. Siinä vain osa motivaatiostani, lista on aivan älyttömän pitkä.

Kumpi sinusta on hyvinvoimemman näköinen tyttö?




Uskon siis vahvasti, että olen vähän kivempi äiti lapsilleni nyt jaksaessani itse paremmin. Olen toivottavasti myös kivempi kaveri sulle. Kohta voin jopa lähteä ulos kanssasi.



sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kaunis, rietas, onnellinen?

Sunnuntai-ajelut ovat aika voimaannuttavia. Radio täpöllä päällä, aikaa nollaukselle ja omille ajatuksille. Välillä ehkä vähän silmäkulmia pyyhkien, mutta muuten voittajan elkein, ainakin ajatuksissa.

Tänään mietin, että vielä piirun verran reilu kuukausi, sitten alan olemaan valmis. Huhtikuun alussa käännetään täysin uusi sivu auki. Sekin kuuluu itseluottamuksen kasvattamiseen, tavotteita ja haasteita.  Aikansa kun rypee itsesäälissä, häpeää sitä omaa minäänsä, sieltä ylösnouseminen vaatii paljon enemmän työtä kuin mitä ikinä olisin uskonut. Mutta se on erittäin kehittävää. Olen itse tietoinen siitä, mitä vielä pitää tehdä, miten tulee toimia, mutta eräiden asioiden kanssa sitä vain junnaa paikoillaan, kunnes sitä on valmis niidenkin askelien ottamiseen.

Muutamat ystäväni ovat joskus sanoneet, että "olet niin itsevarma". Itsevarmuus ei kuitenkaan ole samaa kuin itseluottamus, eikä itsetunto tarkoita samaa kuin itsevarma esiintyminen tai ulkoinen menestyminen. Siinä on aikamoinen ero. Ero, joka on osaltaan aika pelottavakin. Minkälaisena minut nähdään ja minkälaisena itse koen itseni. Haluan olla itsenäinen omissa ratkaisuissani ja riippumaton muiden mielipiteistä. Siinä on työsarkaa, mutta sekin on hoidettavissa.


Itse päätin elämäntaparemonttini myötä kohottaa sitä kadoksissa ollutta itseluottamusta. En halunnut jatkaa itseni piilottelua ja vähättelyä. Olen varmasti onneni ansainnut.
Huonolla itsetunnolla oleva ihminen on taipuvainen tekemään asoita muiden ajatusten ja tapojen mukaan. Oma rohkeus ei ehkä anna myöten niin niiden omien ajatusten ja mielipiteiden julkituomiseen. Tästä minä halusin myös eroon. Olen joskus sanonut, että se, mitä en tiedä, ei voi loukata. Mutta nyt sen tietämisenkin konkretisoituminen ei satuta enää niin paljoa. Myös niiden negatiivisten asioiden hyväksyminen kuuluu osana itseluottamukseen.

Koen itse, että hyvään itsetuntoon kuuluu myös toisen arvostaminen.  Haluan pystyä antamaan tunnustusta ja arvoa toisen osaamiselle ja mielipiteille. Antaisitko sinäkin?

Minä näen oman elämäni arvokkaana ja ainutkertaisena. Juuri sellaisena minulle sopivana.

Ja nyt minä lähden nyrkkeilemään, kohottamaan kuntoa. En tee sitä sinun tai hänen takiaan. Minä teen sen itselleni. Koska olen sen arvoinen.


http://www.youtube.com/watch?v=l-fjVXeVx4s


tiistai 18. helmikuuta 2014

Selkärankaa

Tein tänään profillin Reddit.com sivustolle, tyttäreni suosituksesta, kiitos Alinalle tästä. Sivustolla on juuri minunkaltaisia tyyppejä, aikansa kilojaan kantaneita möhömahoja. 
Profiilin lisätään perustiedot; paino, pituus, ikä jne. Ja sitten laitetaan se inhottava ENNEN kuva, sekä jälkeen/tällä hetkellä kuva. 
Arvaa vaan hirvittikö tuo ennen kuvan laittaminen. Kauhea maha, siis varsin muhkea, pehmeä, löysä ja löllyvä. Yäk. Mutta hei, se olin minä, siellä vatsani alla. Somasti naama punaisena uimarannalla. Enkä tuossa kuvassa ollut edes muhkeimmillani, siitä ajasta ei todisteita ole. 
Jälkeen kuvan kanssa oli jo vähän helpompaa. Toki minullakin on vielä töitä, mutta alku on jo varsin hyvä. Itse olen tyytyväinen.

Se, mikä näistä sivustoista tekee kivoja, on juuri se vertaistuen saaminen, toisten tsemppaaminen jne. Itse koen välillä vähän huonoa omaatuntoa hehkutuksestani, kaikki eivät varmasti jaksa jatkuvalla syötöllä kuunnella jumppatarinoitani, syömisiäni, housujen koko-asioita. En halua rasittaa liiaksi lähipiiriäni kuntoremontillani. Vaikka täytyy kyllä kiittää omaa lähipiiriäni lämpimästi kannustuksesta, kauniista sanoista ja tsemppauksesta. Ne ovat antaneet eittämättä oman sysäyksensä tähän omaan mutokseeni.
Mutta myös ventovieraiden kommentit antavat sitä motivaatiota välillä iskevään uskonpuutteeseen. Mitä mieltä olet näistä? 

- Wow, what a difference! Look how much happier you look! You are radiant
- Mission accomplished! :) you look great. Totally inspiring!
- You look wonderful! Not only because of losing the weight but you look so much happier and healthier. Congrats and keep up the good work!
- I can SEE the happiness in your face, plus you are looking amazing! You go hot mama. :)
- You look great!! You even kind of look like Jaime Lee Curtis!

Tuossa vain muutamia esimerkkejä tsemppauksista. Kiitos heille niistä. 

Se, mikä saa taas jatkamaan on tämä totaalinen halu ja motivaatio. Koska minä tiedän, että teen tämän. Enää ei ole jossittelua. 

Olen totutellut terveellisempään ruokavalioon pikkuhiljaa ja huomaan nauttivani siitä. Avokado, jota ennen inhosin, on löytänyt tiensä leipäni päälle, kala ja kana ovat useammin ruokalistalla nykyään. Ja ne kasvikset, vaikka niitä meillä onkin aina syöty.
Pystyn kulkemaan kaupassa karkkihyllyn ohi, voin jäädä jopa katselemaan niitä, mutta mun ei tee mieli ostaa niitä. Eikä munkkeja ja viinereitä. Silti en tunne jääväni paitsi mistään. Päinvastoin. Paljon uusia makuja on löytänyt tiensä keittiööni, uusia tuttavuuksia joita aikasemmin karsastin jostain tuntemattomasta syystä. 




Mielestäni on hienoa huomata, että sitä selkärankaa löytyy. Enää ei tunnu ollenkaan pahalle syödä pienempiä ruoka-annoksia, syödä kutakuinkin säännöllisesti ja terveellisesti. Eikä se esim. kasvisten hinta voi olla esteenä terveelliselle ruokavaliolle. Vaikka olen työtön aikuisopiskelija, meillä ei ole varaa kovinkaan ylelliseen elämään, mutta meillä on varaa syödä terveellisesti. Se on kuitenkin vähän valinta kysymys.

Ja juu. Koska minä en enää häpeä sitä, mitä olen ollut, voit kurkistaa profiiliani Redditissä ja jättää kommenttisi. http://www.reddit.com/r/loseit/comments/1y8rg5/f510_228lbs_174lbs_still_some_work_to_do/

Minä en häpeä, koska minä olin tuollainen, tällainen olen nyt ja jonkin ajan päästä olen valmis. 
Ja arvaappa mitä? Jumppaaminen jatkuu!!! Mä olen niin koukussa kahvakuulaan, bodypumppiin, fitballiin ja jopa siihen spinningiin. 


perjantai 14. helmikuuta 2014

Mun ystävä

14.2.14, Ystävänpäivä. 

Tämä päivä sai jotenkin uuden perpektiivin jo viime yönä asioita mietiskellessä. Miten usein muistan sanoa ystävälleni, että arvostan häntä suuresti, kunnioitan häntä ja välitän hänestä? Olen vaipunut siihen samaan suohon kuin ehkä sinäkin, kuvittelen, että hän sen kyllä tietää, tekoni ovat sen ehkä osoittaneet.
Mutta eihän se ihan niin mene. 

Olen yli kymmenen vuotta luotsannut yksinäni laumaani. Tukenut, opastanut ja kannustanut lapsiani. Kiukutellutkin olen. Ja olen ollut se huono äitikin, tiedän. Välillä ei vain ole jaksanut. 
Koulussa kiusaamiset, ensimmäiset sydänsurut, ensimmäisissä työpaikoissa tapahtuvat kaltoinkohtelut, rippijuhlat, ylioppilaaksi tulemiset, sairastelut, kaikki. Ne ovat olleet minun. 
Ei, en halua nostaa itseäni jalustalle, lapsilla on isä, joka on paras isä heille. Mutta ei kaikilla vain ole ehkä sellaista kykyä olla niin läsnä. Ja ehkä olen vain jossain vaiheessa luovuttanut, jatkanut taistelua ja huolenpitoa yksin.

Nyt on ollut oma takki vähän tyhjä, ajatus ei ole ihan kulkenut täysillä, vähän kuin haaleassa vedessä olisin mennyt hetken eteenpäin. Miettinyt lapseni ongelmia ja taistelua aikuisuuden maailmassa, työelämässä, jossa aikuisena kuuluu olla. Yritän olla tukena, kannustaa ja antaa neuvoja. Mutta en välttämättä olisi jaksanut ilman sinua, ystäväni. 

Minun ystävälläni on sydän, joka tuntee, korvat jotka kuuntelevat, suu, joka antaa neuvoja ja tukee. Ja on hänellä hartiatkin jotka kannattelevat. Ja minä tiedän, että voin pyytää apua, minun ei tarvitse aina olla se vahva. Ei ole pakko. 

Jokainen osaa määritellä hyvän ystävän, mutta ystävyys on myös vuorovaikuttamista eli aivan yhtä tärkeää on pohtia, täytätkö itse hyvän ystävän ominaisuudet? Osaanko olla ystävä toiselle? Olenko itse ystävänä sellainen, mitä odotan ystävän olevan?  

Minkälainen on sinun ystäväsi ja minkälainen ystävä sinä olet? 

Minä toivon, että voin olla jatkossakin sinulle ystävä, luottamuksesi arvoinen. Ja samaa minä toivon sinulta.


Koska minä arvostan sinua, kunnioitan sinua ja mielipiteitäsi. Kiitos.



maanantai 10. helmikuuta 2014

"Kissa kiitoksella elää"

Meillä on kotona kaksi kissaa, Hakkarainen ja Väyrynen. Mukavia tyttöjä molemmat. Nukkuvat tuossa vierellä parhaillaan, sohvan nurkassa molemmat, sulassa sovussa.
Tunnustan, etten heitä kovinkaan useasti ääneen kiittele, mutta varmasti tietävät, että välitän heistä.

Lapsiani muistan kiittää, joka päivä. Kiitos kun veit roskat, kiitos kun tyhjensit tiskarin, kiitos ruuasta, kiitos siitä että kuuntelit, kiitos siitä ja kiitos tästä. Kiitos rohkaisee, ihan varmasti ja kiittäminen auttaa. Kiitollinen mieli voi paremmin.

Mistä sinua kiitetään? Läheiset varmasti muistavat kiittää sinua avustasi, tuestasi ja rohkaisustasi. Mutta mistäpä vaikka pomosi sinua kiittää? Vai kiittääkö?
Joku on sanonut, että palkan maksaminen on vähän niinkuin kiittämistä. Ok. Palkkaa maksetaan suoritetusta työstä ja osittain siitä menetetystä vapaa-ajasta. Jokainen työssäkäyvä tietää saavansa palkkaa työstä, jota hän työnantajan ohjauksella suorittaa.

Minulla on ollut ilo olla töissä työyhteisöissä, joissa kiitosta ei ole säästelty. "Kiitos Katri, todella hienosti hoidettu juttu, olemme iloisia, kiitos." Kiitos motivoi, sen pienen sanan avulla, yritämme ehkä vielä kovemmin, vielä parempiin tuloksiin. Koska siitä hyötyvät molemmat, sekä työnantaja että työntekijä.

Olen myös ollut työyhteisössä, jossa esimiehenä oli narsisti. Koko työyhteisö oli sairas, työntekijät eivät tosiaan saaneet kiitosta vaan henkilökohtaista solvaamista joko ruumiinrakenteen, puhetavan tai ylipäätään minkä tahansa henkilökohtaisen ominaisuuden tiimoilta. Oli pelottavaa huomata, miten työntekijät antoivat yrityksen toimitusjohtajalle luvan toimia näin. Yksi toisensa perään juoksi vessaan itkemään, jos "motivointi" kohdistui häneen. Kukaan ei uskaltanut sanoa vastaan, ei pitää toisen puolia. Asioista vaiettiin. Työpaikalla ei ylipäätään minkäänlaista juttelua kuulunut, paitsi johtajan huuto.
En ollut pitkään tuolla töissä. Minulle on aina ollut tärkeää se, että myös minut otetaan työyhteisössä huomioon, ihmisenä. Minä annan sen oman panokseni yrityksen eteen, minä en ole näkymätön.

Pomo! Kiitä, kannusta ja kehu.
Tämä ei voi olla nykypäivien esimiehille liian haasteellinen tehtävä. Lahjakortti oli kiva, mutta kiitos olisi riittänyt, työntekijän mielestä. Mutta kun se pieni sana on niin suunnattoman vaikea päästää ulos.
Muistitko sinä pomona kiittää alaisiasi vuoden lopulla hyvästä ja ahkerasta vuodesta?
Luulen, että monelle esimiehelle kiitoksen antaminen julkisesti on hankalaa siksi, että he saattavat pelätä muiden kateutta. Mutta kun se kiitos annetaan oikealle henkilölle, oikeilla perusteilla, he ovat sen ansainneet. En usko, että kiitos kärsii inflaatiota, harvassa ovat varmaan ne ihmiset, jotka eivät kiitoksesta nauttisi.

Kiittäminen on arkipäiväistä arvostamista, merkki siitä, kuinka paljon kunnioitamme toisen työtä. Kiittämisen aiheita ei pitäisi olla kovinkaan hankala löytää.  Jos se kiittäminen tuntuu kovin vaikealta, kannattaa varmaankin tehdä jonkinasteista itsetutkiskelua. Hyvän itsetunnon omaavan ihmisen ei varmasti ole vaikea jakaa kiitosta ympärilleen.


Toivottavasti jäit vähän miettimään. Ja jos et tiedä, ketä kiittäisit ja mistä, katsoppa ihan pikkaisen ympärillesi ja mieti. Ei se ihan oikeasti niin vaikeaa voi olla. Kiitos.

Kiitollista kuluvaa vuotta 2014, sinulle.





sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kutittaako?

Mua kutittaa. Jalanpohjista ja kämmenistä. Vaikkei enää niin paljon kuin esim. kuukausi sitten. Tai vaikka 4 vuotta sitten, 6 vuotta takaperin. Vähän vielä kuitenkin. Toivottavasti ei enää montaa kuukautta kutise, koska olen jo aika kyllästynyt kutinaan. Tämä kutina ei saa naurua aikaiseksi.

Minulla on  vaikea psoriasis, ihossa ja nivelissä. Ihopsori on alkanut jo lapsuusiässä. Se näkyi pikkutyttönä kyynärpäissä paksuna hilseilevänä laattana. Murrosiässä ja nuorena aikuisena oireita ei ollut.
35-vuoden rajapyykin ohitettuani se taas ilmaantui, sääriin ja kämmeniin, lisäksi niveliin.

Miten se vaikuttaa minuun? Tietenkin minua ketuttaa. Ei ollut mukavaa kesällä yrittää kävellä jaloilla, joissa jalanpohjat olivat täynnä verestäviä haavoja. Ei ollut mukavaa kävellä portaita ylös polvilla, joissa jokainen askelma tuntui puukon väännöltä, yrittää nukkua kyljellä särkevän lonkan kanssa. Ei mene päivääkään, etteikö psori olisi mielessä. Rasvapurkit yöpöydällä muistuttavat heti herättyäni, nivelet kiukuttelevat aamuisin liikkelle lähtiessä.
Olenko sinut sen kanssa? En. Psorista ei tule kaveriani. Olen sille vähän vihainen, ehkä hieman katkerakin. Mietin monesti, jäinkö orjaksi tälle sairaudelleni. En aio jäädä. Ja voisihan asiat olla huonomminkin. Ihoni voisi olla kauttaaltaan psoriläikkien peitossa, nivelissäni voisi olla pahempia vaurioita eikä minulla olisi ehkä soveltuvaa lääkitystä. Tai sitten voisin olla pahemmin sairas.



Itselläni on kokeiltu hoitona valohoitoa, lääkevoiteita, systeemisiä hoitoja, perinteisiä reumalääkkeeitä ja nyt viimeisenä oljenkortena biologista lääkettä pistoksina. Ja nyt näyttää hyvältä, tämä hoito saattaa jopa tepsiä.
Olen mukana uuden biologisen lääkkeen testiryhmässä, toisena suomalaisena potilaana. Tämä hoitokokeilu on minulle lottovoitto. Vuoden ja yhdeksän kuukauden kokeilun hinta on reilut 30 000 euroa, minulle se ei kustanna mitään.  Eikä minua pelota olla koekaniinina, koska lääke hyökkää vain psoriasista aihettavan solun kimppuun. Minulle on aivan sama, mitä se sille solulle tekee, kunhan se helpottaa minun oloani.



Psori vaikuttaa varmasti omalla ikävällä tavalla minäkuvaan. Kyllä minua hävettää jos ihoni on kovin punainen, hilseilevä ja läiskäinen. Kyllä, olen kysynyt itseltäni olenko kaunis näine käsineni, joita häpeän kätellessä toista ihmistä. Olenko kaunis, jos otan sukat pois ja näet jalkapohjani. En mielestäni.

Jännää on se, ettei ihminen kovasti halua valittaa, kertoa, että nyt oikeasti vähän sattuu. Vaikka välillä sattuukin vähän enemmän. Itseäni pelottaa ehkä iho-oireita enemmän nivelten kohtalo. Milloin tilanne on siinä pisteessä, että joudun turvautumaan apuvälineisiin. Minä, joka olen aina yrittänyt olla kovin omatoiminen.

Sovitaan, että otetaan vastaan se, mitä annetaan. Jotkut päivät vain ovat vähän huonompia kuin toiset, mutta ne toiset päivät ovat taas parempia. En valita, pahemminkin voisi olla, nyt mennään näillä.
Ja hei, kyllä me voidaan kätellä, ei se tartu :)