Kiitos Ystävä

Tänään on taas sellainen päivä, ettei ihan tiedä miten päin olisi oltava. Kaikki tuntuu niin jumalattoman hyvälle. Asiat ovat mallillaan. Tänään olen jotenkin vain huomannut sen, että oikeasti hyviä asioita tapahtuu, hyviä ihmisiä on olemassa ja vaikka maailma on välillä julma, hyvät ystävät tekevät siitä niin paljon paremman paikan. Pyyteetön ystävyys.

Mun piti niin lähteä jumpille ja lenkille, mutta onnistuin jotenkin niksauttamaan kinttuni, että pelkkä kävelykin tuottaa tuskaa, joten on ollut hyvä syy vain maata, mietiskellä ja fiilistellä. Kelata niitä hyviä asioita, joita tapahtuu.

Ihan ensimmäisenä mä haluan kiittää mun parasta ystävääni Mikkoa, maailman parasta ystävää. Aika moni tietää meidän yhteisen menneisyyden, joka muutti kuitenkin muotoaan aikoja sitten. Kaikesta huolimatta meidän tarinamme jatkui, ystävinä. Itselläni ei ikinä ole ollut Mikon kaltaista ystävää. Sellaista pyyteetöntä auttamista ja vilpittömyyttä ei kovin monesta ihmisestä hevin löydä. Jos apua tarvitsee, ei tarvitse häpeillen sitä pyytää. Ihminen, jolla on varmasti sydän paikallaan. Ihminen, joka ymmärtää jopa minun oudon mielenlaatuni ja huumorini. Ihminen isolla Iillä. Ihminen, jota todella arvostan ja kunnioitan. Ihminen, jonka ystävyydestä saan tosissani olla ylpeä ja onnellinen.
Ihminen, josta pelkäsin joutuvani luopumaan muutama vuosi sitten kaiken sen sairastamisen aikana. Ihminen, jonka en ikinä soisi poistuvan elämästäni. Kiitos Mikko.

Sitten mä olen suunnattoman kiitollinen niistä ystävistä, jotka ovat viime aikoina tulleet mukaan lasteni arkeen. On jotenkin niin ihana huomata näistä nuorista se, miten heistä jokainen pitää toistensa puolta. Näissä ystävissä on tosissaan nähtävissä se yhteisen tekemisen meininki, yhteinen ihana arki töineen ja biletyksineen, mutta kaikki hoidetaan niin fiksusti. Yksi tyttäreni ystävistä halusi yllättää tyttären totaalisesti, halusi mennä henkiseksi tueksi yliopiston pääsykokeisiin, halusi yllättää ja osoittaa kiitollisuutta toiselle niistä asiosta, joita tämä oli hänen eteensä tehnyt. Sitä on oikea ystävyys. Olen niin iloinen, että omien fiksujen lasteni elämään on tullut yhtä fiksuja kavereita. Kavereita, jotka hyväksyvät jopa minut. Mitä siitä voi sanoa? Kiitos. Arki ja juhla on hienoa, kun se koostuu välillä isommasta perheestä.

Sitten mä olen iloinen myös mun uusista ystävistä, uuden suhteen mukanaan tuomista ihmisistä. Vaikken ole jokaista edes tavannut, olen nähnyt, mitä perheen eteen tehdään. Mitkä ovat niitä tärkeitä asioita sisarusten ja vanhempien välillä. Yhteinen tekeminen ja vilpitön auttaminen. Ja oikeasti tuntuu siltä, että näiden ihmisten kanssa voisin tulla toimeen.

Nyt tuntuu niin hyvälle. Mä en ole varmasti ystävänä se kaikkein kiitollisin tapaus. Aina ei vain ole aikaa, aina ei vain jaksa eikä aina vain kertakaikkiaan ehdi. Mutta tiedän, että minulla on paikka jokaisen elämässä. Se riittää tällä hetkellä. En ole pystynyt paljoakaan antamaan viime aikoina ystävilleni, omassa minässä on ollut tekemistä ja olen sen tehnyt silläkin uhalla, että jostain joutusin luopumaan. Minulle on ollut niin tärkeää tulla omaksi minukseni ja nyt minäkin olen valmis.

Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki on valmista sen uuden ihmeellisen oppimiseen, nauttimiseen ja onnellisena olemiseen. Elämääni kuuluu hienoja ihmisiä, lasteni elämään kuuluu hienoja ystäviä.

Totta on se, että välillä minua on pelottanut. Pelottanut ne tunteet, joita huomaan itsessäni. Ihastumista, rakastumista? Mutta pakoon ei ole syytä lähteä. En usko, että historia kovin montaa kertaa toistaa itseään, on pakko uskaltaa. Pelko siitä, että mitä enemmän me saamme, sitä enemmän meillä on menetettävää? Mitä enemmän joku ihminen merkitsee, sitä enemmän kai tämän ihmisen menettäminen pelottaa. Muttta totuushan on se, että ketään ei voi pettää enempää kuin itseään.

Annetaan jokainen itsellemme lupa olla onnellisia.