maanantai 23. helmikuuta 2015

Taisteluarpi

Ylihuomenna tulee 7 viikkoa täyteen. Kovasti kaikki halauavat arven nähdä, onhan se ihan jännää.
Oma leikkaushaavani on tasan 50 cm pitkä. Haavahan lähti paranemaan heti alkuunsa hyvin, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Vasemmalta sivulta se vähän falskasi, siis vain muutama tippa lihasnestettä tuli läpi, muttei siis viittä tippaa enempää. Kovin se tietenkin jännitti. Jännittää vieläkin vähän sen kestäminen, lähinnä jumapassa. Eihän ommeltu iho tule missään vaiheessa olemaan samanlainen kuin iho ilman viiltoa, mutta olen itse suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Kunhan punoitus sitten ajan kanssa haalenee, siitä tulee nätti.
Joillekkin arpi on varmasti ikävä muisto. Itselleni ei. En missään vaiheessa tätä projektia edes miettinyt asiaa arven kannalta. Arpi on minulle muisto siitä, mitä tapahtui, mitä tein ja mitä se vaati.
Enkä ikinä tule juoksentelemaan ihmisten ilmoilla niin, että ulkopuoliset arpeni huomaisivat.

Arven yläpuolella oleva massu pömpöttää vielä. Se johtuu kuulemma arpikudoksen muodostumisesta ja leikkauksen aikana kertyneistä nesteistä. Laskeutuu siitä sitten omaan muotoonsa ajan kanssa. Tässä kohtaa koetellaan taas sitä kärsivällisyyttä :)
Jännää on se, että navan ja leikkaushaavan välissä olevassa ihossa ei ole vielä juurikaan tuntoa. Se on vähän outo tunne, sitä on edes vaikea selittää. Mutta koska koko vatsan alue oli tunnoton leikkauksen jälkeen, mutta tunto palautui, uskon, että tunto palautuu myös alavatsalle.

Joku voisi pelätä, että arpi tekee itsestään ruman. Minä en koe niin. Kun kosketan arpea, se on sileä, mutta silti jollain tavalla kova. Minä oikeastaan pidän arvestani. Siitä tulee osa minua. Se kertoo sen tarinan, minkä halusin lukea, nähdä ja kokea. Oikeastaan kannan sitä ylpeänä. Ehkä se onkin taisteluarpi, se muistuttaa toteutuneesta unelmasta ja peloista. Taistelusta itseni kanssa.  Elämästä ja rakkaudesta elämään. Terveydestä ja hyvästä olosta.

Jokaisella meistä on arpia. Yhden oman arpeni olen pienenä ristinyt Tenun puremaksi. Tenu oli mummolan koira, enkä kyllä tosiaan muista, olisiko Tenu ikinä minua puraissut, mutta polvessa oleva arpi on kuitenkin koiran mukaan nimetty. Jokaisella arvella on oma tarinansa. Ikäviä tarinoita mutta myös onnellisia juttuja.

Arpi haalenee ajan myötä, mutta uskon, ettei arven mukanaan tuomat onnistumisen tunteet haalene koskaan.




keskiviikko 18. helmikuuta 2015

6 viikkoa ja yksi päivä

Aika menee ihan älyttömän nopeasti. Välillä tuntuu, ettei böötä ehdi sanomaan ja ollaan taas menty kuukausi eteenpäin. Keskimmäinenkin täyttää muutaman viikon päästä 19-vuotta. Ihan järkkyä, mutta kuitenkin niin mahtavaa. Elämä kantaa.

Eilen oli 6 viikkospäivä. En tehnyt kakkua juhlan kunniaksi, otin sen sijaan aimo palan nougatjäätelöä, suurinta herkkuani, kermavaahdon lisäksi tietenkin.

Matkaan nyt parhaillaan Jyväskylään työasioissa. Mietin junassa istuessani taas projektia, niitä kysymyksiä, joita olette taas ystävällisesti minulle lähetelleet. Kiitos muuten niistä ja myös kommenteistanne.
Yksi kysymys jäi hetkeksi mietittymään, uskaltaisinko suositella tätä leikkausta samassa tilanteessa olevalle? Tilanteitahan on monenlaisia, joku kokee eriasiat ongelmana kuin minä, minun ongelmani taas saattavat jostain olla vähäpätöisiä jne. Mutta yleisesti vastaamaalla vastaan kyllä. Uskaltaisin suositella, ehdottomasti, omien kokemusteni perusteella.
Jos ajatellaan koko projektia, se kävi älyttömän nopeasti. Kirurgin arviosta meni reilu kaksi kuukautta, kun olin leikkausvalmisteluissa. Se oli toisaalta hyvä, ei ehtinyt niin paljoa miettimään ja jännittämään.  Leikkausaika minulle soitettiin juuri ennen joulua ja siitä puolitoista viikkoa ja naps. Filmi poikki.

Toipumisesta olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, mutta omalla kohdallani kaikki kävi kuin oppikirjoista, tosin vieläkin oletettua paremmin. Jälkitarkastuksen epikriisi tuli alkuviikosta kotiin ja siinä lääkäri oli oikein kirjannut ylös erinomaisen ja nopean toipumisen. Tästä syystä ei enää kontrolleja poliklikalle edes tarvitse tehdä.
Omaan toipumiseeni vaikutti varmasti halu päästä mahdollisimman nopeasti liikkeelle, olen aina ollut vähän rauhaton sielu, eikä makoilu vain sovi minulle.
Jos ajatellaan, että keskiviikkona oli leikkaus, perjantaina pääsin omin avuin (hitaasti tietenkin) kiipeämään omaan kotiini kolmanteen kerrokseen, tiistaina lähdin kävelylenkille, keskiviikkona shoppailin tyttären kanssa useamman tunnin, voit uskoa, ettei tehnyt kipeää.
Kaikki on niin yksilöllistä. Se, millainen lähtötilanne on, mikä on yleiskuntosi, miten itse suhtaudut asiaan, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyllä näin laajaan ja isoon leikkaukseen vaikuttaa moni tekijä. Sinä ja minä kaikkein eniten.

Sairauslomaa lääkäri kirjoitti kuukauden. 4 viikkoa pois töistä? Ei onneksi tarvinnut. Itselläni on sellainen työ, joka ei vaadi välttämättä kiinteää toimistopaikkaa, toki minulla sellainen on Lauttasaaressa, mutta pystyn hyvin työskentelmään myös kotoa käsin. Eli heti kun maanantai koitti, 4 päivää leikkauksen jälkeen, aloitin myös töiden tekemisen. Tietenkään en sopinut asiakaskäyntejä tms. ensimmäisille viikoille, mutta kyllä mieli oli paljon pirteämpi ja reippaampi, kun sai tehdä sitä mistä tykkää. Toki pidin myös huolen siitä, että lepäsinkin. Ei kukaan ihminen ole voittamaton eikä niin superi, että ihan täysillä valoilla olisi heti liikenteessä. En minä ainakaan.



Jumppaamassa olen nyt käynyt parin viikon ajan. Ensimmäisen viikon otin varovasti, jotenkin sitä alitajuntaisesti pelkäsi, että haava aukeaa kahvakuulaillessa. Mutta se mitään aukea, kiinnihän se on ollut jo pitkään. Nyt mennään jo täysillä. Aamulla juoksulenkit koiran kanssa ja illalla aina fiiliksen mukaan bodypumppia, keskivartalojumppaa, kahvakuulaa, aerobista, mitä nyt milloinkin sattuu tekemään mieli.
Minähän olen nykyään riippuvainen liikunnasta ja nautin siitä enemmän nyt leikkauksen jälkeen, kuin ennen sitä. Aerobiset jutut ovat mielekkäämpiä, kun kipu on poissa, lankutus on mukavaa, kun vatsa ei roiku lattialla jne.



Eli yhteenvetona, alkuperäiseen aiheeseen, edelleen voin suositella leikkausta.

Ja niihin kaikkein yleisemmin esitettyihin kysymyksiin "luuletko, että minulla täyttyisi kriteerit kunnallisen puolen leikkaukseen" vastaan nyt kaikille samanaikaisesti ja viimeisen kerran.
En tiedä, en tosiaan tiedä, riittävätkö perusteesi. Minä en ole lukenut lääkäriksi, joten en voi kommentoida. Jokaisen roikko on omanlaisensa ja jokaisella meillä on ne omat vaivamme näistä roikoista. Toisilla vaiva saattaa olla vain kosmeettinen, toisilla mukaan mahtuu fyysistä vaivaa, psyykkisiä ongelmia, toisilla mahdollisesti oleva perussairaus lisää roikon ongelmallisuutta. Syitä on monia, yhtä monia kuin roikkovatsoja. Mutta minä en pysty sanomaan sen enempää kommentteja siitä, pääsetkö kunnalliseen hoitoon vaiko et. Ainoa keino selvittää asia, on tietenkin mennä sen oman lääkärin luokse juttelemaan. Siitä se minullakin lähti liikkeelle, vaikka omalääkäri olikin vastahankainen. Yrittänyttä ei laiteta. Tsemppiä!



sunnuntai 15. helmikuuta 2015

39 päivää!

Leikkauksesta. Älyttömän hienot fiilikset, jumpilla olen ravannut jo tämän viikon, vähän kahvakuulaa, spinningiä, corea ja tänään pitkästä aikaa bodypumppia.
Ensimmäisillä kerroilla pelotti suunnattomasti se, että haava aukeaisi. Se mihinkään aukea kun kiinnihän se on.
Lenkkeily on myös tuntunut ihan älyttömän hienolle. Vielä mä näytän, että toukokuussa tempaisen Naisten kympin läpi, se on vissi ja varma.

Täytyy kertoa, että vatsanahkan kiristysleikkaus on yksi niitä elämäni parhaita päätöksiä, tietenkin tämän elämäntapamuutoksen kanssa. En voisi kuvitella enää kantavani sitä liki 40 kilon taakkaa mukanani. Toipuminen on ollut kertakaikkisen nopeaa ja vaikka vielä on turvotusta, massu on vieläkin niin nätti.
Jälkitarkastus oli muutama viikko takaperin, eikä minun enää tarvitse mennä näytille kirurgin luokse, koska kaikki oli paremmin kuin hyvin. Toipumiseen varmasti vaikuttaa se, että yleiskunto oli kohdillaan ja en jäänyt sairastamaan leikkauksen jälkeen. Hissukseen kävelyä ja liikettä melkein koko ajan, siitä se lähtee. Ja korvien välistä tietty. Toki on tilanteita, ettei kaikki kuitenkaan mene näin hyvin, haava saattaa tulehtua jne. mutta oli hienoa, etteivät ne tulleet kohdalleni.

Lisäksi viikko takaperin ollut juttu ISTV:ssä poiki älyttömästi yhteydenottoja. Oli jännä huomata, että lukuisat tuntemattomat ihmiset olivat saaneet siitä motivaatiota ja uskoa siihen, että hekin pystyvät. Ja olen samaa mieltä. Hekin pystyvät. Minäkin pystyin.

Tässä linkki ohjelmaan jos et sattunut näkemään:

http://www.istv.fi/huonoaiti/vid-1423195480620.html



Yhteydenotoissa ärsytti vain yksi viesti; eduskuntavaaliehdokkaaana oleva nainen pyysi neuvomaan, miten hänen poikansa, 19-vuotias nuorimies, saisi kunnallisen kautta leikkauksen. Mitä pojan siis pitäisi lääkärille sanoa, päästäkseen kunnalliseen hoitoon, ettei tarvitsisi siis hakea pankista lainaa leikkaukseen. Mikä lääkäri mä olen? Ja se, että jokaisella on varmasti omat perusteensa leikkaukselle, mulla ne olivat terveydelliset ja siitä syystä siis kunnallisen kautta leikattiin. Mutta joo, se siitä. Näin meillä mahdollisesti tulevat kansanedustajat jo haluavat niitä veromarkkoja käyttää. Se tässä ärsytti, että hän piti jotenkin itsestään selvänä ehkä sitä, että minä olisin ulkonäöllisten seikkojen takia leikkauksessa ollut.

Paino keikkuu nyt 68-70 kilon välimaastossa, kuukauden ajankohdasta riippuen :) Ihan älyttömältä tuntuu, tällaista painoa mulla ei ollut edes 22 vuotta sitten, kun aloin esikoista odottamaan. Ja tätä painoa ei enää koskaan tulla nostamaan. Ettäs tiedetään tämäkin.

Tulleisiin viesteihin palatakseni, muutamat halusivat kuvan vatsastani ilman "puristelua". Tässä se on; olkaa ystävällisiä.



Painoindeksi on tässä kuvassa jo kohdillaan, mutta kyllä tuo vatsa tekee niin plösön näköiseksi kuin olla ja saattaa. Ei ikinä enää, ei ikinä.

Tässä tämän päivän otos jumpan jälkeen;

Kyljissä, varsinkin vasemmassa vieä turvottaa, mutta yritän kehittää kärsivällisyyttäni...5 viikkoa ei ole se puoli vuotta, jolloin lopullinen tulos on nähtävillä. Mutta jos vähän vähemmän aikaa menisi...

Tänään mieltäni lämmitti erityisesti keskimmäisen sanat; "äiti, kato sun jalkoja!! Ne on ihan tikut!". No, toivottavasti ei nyt ihan tikkuset kuitenkaan, mutta niin paljon paremmat kuin ennen.

Tällaista tänään, hyviä fiiliksiä ja aurinkoa. Se riittää! 

maanantai 2. helmikuuta 2015

Onnenpäivä

Ihan älyttömän hienot fiilikset. Leikkauksen (abdominoplastia) jälkitarkastus oli tänään. Oikeasti vähän jännitti mennä Jorviin, ihan vain sen takia, koska kaikki on mennyt niin suunnattoman hyvin, että pelkäsin sitä, että tässä on mennyt jotain pieleen.
En tuntenut itseäni kipeäksi oikeastaan missään vaiheessa. Toki ensimmäisinä päivinä liikkuminen, nauraminen ja aivastaminen koski vatsaan, mutta ei oikeasti juuri muuten ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Haavan paranemistakin pelkäsin koko ajan, googlettamalla katsotut kuvat antoivat kyllä niin järkyttävän mielikuvan koko paranemisprosessista. Märkiviä, auenneita haavoja sivu tolkulla. Ja mun leikkaushaava vain olla möllötti rauhallisena koko ajan. Jopa psoriasistohtorini kehui haavaani varsinaiseksi taidonnäytteeksi, kirurgin ammattitaito on ollut siis todella kohdillaan. Kiitos siitä.

Turvotusta on vielä jonkin verran, se kuuluu asiaan. Sitä saattaa olla kuukausia. Ja menee puolesta vuodesta vuoteen, ennenkuin leikkauksen lopullinen tulos on nähtävillä. Muttei se haittaa. Vaiva on nyt kuitenkin leikattu pois ja elämä hymyilee.

Ja parasta tässä päivässä on lääkäriltä saatu lupa; tervemenoa jumpalle, uimaan, juoksemaan, ihan minne mieli tekee. Tätä hetkeä olen odottanut.Ja toteutuin sen lenkin juuri äsken. Kevyt ja varovainen 30 minuutin lenkki ihanassa kelissä. Tätä mä kaipasin. Ja nyt sen sain.
Fiilikset olivat jännät. Ennen juostessa löysä nahka pomppi askelien tahdissa, nyt oli jotenkin tyhjä etureppu. Eikä koskenut.

Saattaa ehkä tuntua vähäpätöisiltä jutuilta, mutta tuntui niin hienolle. Vajaa kuukausi leikkauksesta ja sitä jo mennä kirmaillaan. Ennakoluulot olivat turhia.
Mutta kyllä mä uskon siihenkin, että asenteella on suuri vaikutus. Meillä aikuisilla saattaa olla jossain tuolla takaraivossa oletus, että kun ollaan esim. leikkaustoipilaita, sitä ollaan sairaita. Varovasti pitää tietenkin ottaa, mutta turha hötkyily on ihan älytöntä. Mietitäänpä vaikka pientä lasta, joka on sairastanut vaikka kovan flunssan ja kuumeen. Heti kun olotila on parempi, nehän kirmaavat ihan täysillä eteenpäin. Kukaan ei ole vielä kertonut, että olet kipeä, silloin pitää voivotella ja olla sairas. Tämä nyt ehkä vähän kärjistettynä, mutta ota ajatuksesta kiinni.

No niin, asiaan. Halusin siis vain lyhyesti kertoa, että olen onnellinen. Kävin lenkillä ja elämä on taas mallillaan.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Yllätyyys!

25 päivää leikkauksesta. Vai 26? Ihan sama, ei se niin päivän päälle ole.

Turvotus laskee hissukseen, mutta pääasia, että se laskee. Samalla laskee paino, aamun punnituksessa 69.8 kiloa. Vajaa 70 kiloa!! Mä en näin vähää painanut edes 23 vuotiaana, kun aloin odottamaan esikoista. Tuntuu aiva oudolle.
Itseasiassa koko kroppa tuntuu oudolle. Jotenkin sitä katsoo vielä epäuskoisena peiliin, mun vatsa? Missä se on? Mitä tapahtui?

Pää kävi hitaalla koko laihdutusprojektin ajan, vaikka paino tippui, tuntui, että peilistä katsoo aina se sama ylipainoinen tyyppi. Vaatekaupoilla ei voinut tajuta sitä, että koko 48 on liian iso. Ei sitä vaan ymmärtänyt. Nyt pitäisi sitten oppia elämään sen kanssa, että se röllykkä ei enää roikukkaan siinä farkkujen vyötärön päällä. Sitä ei tarvitse sulloa piiloon. Ja että se vaatekoko on siellä 38:n paikkeilla...Ihan outoa. Mutta mä uskon, että totun tähän.

Huomenna abdominoplastialeikkauksen jälkitarkastus. Uskon, että kaikki on hyvin. Haava näyttää edelleen erityisen hienolle, eikä navassakaan ole moittimista. Se, mitä odotan kaikkein eniten huomiselta on jumppauslupa. Olisi niin ihana lähteä jo hissukseen vaikka spinninkiin :) Ja siitä sitten bodypumppiin, kahvakuulaan ja ihan kaikkeen. Mutta mä jaksan tarvittaessa venttailla, hetken aikaa..


Ja se, mistä yllätyin tänään suunnattomasti oli tämä:


Kyllä, sieltä ne lihakset kaivetaan esiin. Voi tätä onnepäivää!