Sunnuntai. Pitkästä aikaa päivä, ettei ole kiirettä mihinkään. Pari edellistä viikkoa on ollut taas sellaista vauhtia, ettei paremmasta väliä. Mutta tuleepahan joulu ja lomat nopeammin näin.
Ainakin ajattelin vähän pidellä lomaa joulun jälkeen. Ladata akut taas kunnolla tulevaa vuotta varten.
Edellisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Ainakin on tullut treenattua. Olemme Jessen kanssa tavanneet nyt kerran viikossa, omatoimisesti olen ravannut salilla sitten kolme kertaa, eli yhteensä 4 salikäyntiä viikossa. Sen on oltava nyt ihan sopiva määrä, enempään ei varmasti rahkeet tässä työkiireessä edes riittäisi. Likimain kaikki laitteet alkavat olemaan tuttuja. Muutama laite on sellainen, etten oikeasti vain ymmärrä, missä sen liikkeen pitäisi tuntua. Yksi näistä on sellainen vetkutin, joka vahvistaa isoja selkälihaksia. Rupeaa aina vain naurattamaan, koska mun kädet eivät vain ole tasapainossa. Vaikka miten yritän tsempata, saan kiskottua ensin vasemman puolen alas, sitten perässä tulee oikea. Ei missään nimessä tulisi kuulonkaan, että ne laskeutuisivat samaan aikaan sieltä, ei tietenkään. Mutta mä tulen oppimaan sen.
Kyykkyjä me ollaan tehty varmaan miljoona. Välillä mietinkin, miksi ihmeessä sanoin pakarani yhdeksi epäkohdaksi, joita haluan kehittää. Kiesus, että välillä reidet ja takapuoli huutavat yhdessä armoa. Mutta ilman tuskaa ei tuloksia tunnu. Se on varmaa.
Lisäksi erityistä onnistumisen tunnetta aiheuttaa ojentajat. En itse tietenkään huomioinut niiden kehittymistä, mutta kun pt pyysi katsomaan peilistä, siellähän ne näkyivät.
Kaikkinensa olen niin tyytyväinen. Nyt osaan ja uskallan tehdä salilla asioita. Uskallan jopa jonottaa johonkin laitteeseen. Alussa ollut epävarmuus on kadonnut tiehensä.
Henkilökohtaista edistymistä. Kävin torstaina ihan yksin iltagaalassa. Pikkumustaa päälle, (kävin kyllä sovittamassa ihania bling bling unelmamekkoja, mutta vielä en ollut valmis niihin) korkkarit kassiin ja menoksi. Olen aina ollut vähän huono lähtemään itsekseni mihinkään, mutta nyt pystyin senkin tekemään. Ja viihdyin. Eihän se ollutkaan niin kamalaa, kuin kuvittelin.
Mukavia ihmisiä ympärillä, paljon jutustelun aiheita ja aivan mielettömän hyvää ruokaa. Olin onneksi fiksu ja lähdin pois likimain ruokailun jälkeen, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan, perjantain työpäivä velvoitti olemaan skarppina.
Lisäksi kävin tiistaina Tampereella palveluntarjoajamme luona juttelemassa uusista tuotteista, samalla kun hän nakutti ensimmäisen lauseen vatsaani. Matka, joka minun oli tehtävä. Jatkoa seuraa, muttei ihan heti, ei ollut mikään helpoin paikka tautoitavana ja toisaalta, seuraava askel ei ole vielä päätynyt maahan asti. Vähän pitää odotella.
Muutenkin ollut paljon mietittävää. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun paljon on tapahtunut asioita. Keskimmäisen muutto varmiustui ja päivät vähenenevät armeijaan astumisen kanssa.
Jotenkin ajatus siitä, että ollaan pian kuopuksen kanssa kahdestaan on pistänyt taas miettimään asioita. Mitä sitä haluaa itse tehdä isompana, kenen kanssa, missä jne.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, tänään tuntuu siltä, ettei niin kuitenkaan ehkä ole. Ehkä eniten mietityttää se, että miten paljon on itse valmis antamaan ja joustamaan, miten paljon muut.
On asioita, joita ei saa tekemättömiksi, asioita, jotka voi antaa ehkä anteeksi, muttei kuitenkaan unohtaa. Ja se, että onko aina joustettava itse, vai olisiko mahdollista tehdä vaikkapa kompromisseja. Tai vaikkapa se, onko vain toisen tehtävä panostaa vai olisiko se mahdollista muillekin.
Päivät ennen naisten viikkoja ovat minulle nykyään aika mahdottomia. Liikaa miettimistä, liikaa herkkyyttä asioissa.
Matka, joka minun oli tehtävä. Matka, joka ei päättynyt tähän, vaan se kulkee eteenpäin. Näköjään välillä ottaen takapakkia, välillä suuria harppauksia. Mutta taas tarvitaan sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Asiat, jotka ovat minulle selviä, mutta joita en nyt vain jostain syystä saa tehtyä valmiiksi. Asioita, joita en saa saa sanottua. Mutta minä valmistun näidenkin hoitamiseen. Koska on pakko ja koska minä tahdon.
Ainakin ajattelin vähän pidellä lomaa joulun jälkeen. Ladata akut taas kunnolla tulevaa vuotta varten.
Edellisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Ainakin on tullut treenattua. Olemme Jessen kanssa tavanneet nyt kerran viikossa, omatoimisesti olen ravannut salilla sitten kolme kertaa, eli yhteensä 4 salikäyntiä viikossa. Sen on oltava nyt ihan sopiva määrä, enempään ei varmasti rahkeet tässä työkiireessä edes riittäisi. Likimain kaikki laitteet alkavat olemaan tuttuja. Muutama laite on sellainen, etten oikeasti vain ymmärrä, missä sen liikkeen pitäisi tuntua. Yksi näistä on sellainen vetkutin, joka vahvistaa isoja selkälihaksia. Rupeaa aina vain naurattamaan, koska mun kädet eivät vain ole tasapainossa. Vaikka miten yritän tsempata, saan kiskottua ensin vasemman puolen alas, sitten perässä tulee oikea. Ei missään nimessä tulisi kuulonkaan, että ne laskeutuisivat samaan aikaan sieltä, ei tietenkään. Mutta mä tulen oppimaan sen.
Kyykkyjä me ollaan tehty varmaan miljoona. Välillä mietinkin, miksi ihmeessä sanoin pakarani yhdeksi epäkohdaksi, joita haluan kehittää. Kiesus, että välillä reidet ja takapuoli huutavat yhdessä armoa. Mutta ilman tuskaa ei tuloksia tunnu. Se on varmaa.
Lisäksi erityistä onnistumisen tunnetta aiheuttaa ojentajat. En itse tietenkään huomioinut niiden kehittymistä, mutta kun pt pyysi katsomaan peilistä, siellähän ne näkyivät.
Kaikkinensa olen niin tyytyväinen. Nyt osaan ja uskallan tehdä salilla asioita. Uskallan jopa jonottaa johonkin laitteeseen. Alussa ollut epävarmuus on kadonnut tiehensä.
Henkilökohtaista edistymistä. Kävin torstaina ihan yksin iltagaalassa. Pikkumustaa päälle, (kävin kyllä sovittamassa ihania bling bling unelmamekkoja, mutta vielä en ollut valmis niihin) korkkarit kassiin ja menoksi. Olen aina ollut vähän huono lähtemään itsekseni mihinkään, mutta nyt pystyin senkin tekemään. Ja viihdyin. Eihän se ollutkaan niin kamalaa, kuin kuvittelin.
Mukavia ihmisiä ympärillä, paljon jutustelun aiheita ja aivan mielettömän hyvää ruokaa. Olin onneksi fiksu ja lähdin pois likimain ruokailun jälkeen, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan, perjantain työpäivä velvoitti olemaan skarppina.
Lisäksi kävin tiistaina Tampereella palveluntarjoajamme luona juttelemassa uusista tuotteista, samalla kun hän nakutti ensimmäisen lauseen vatsaani. Matka, joka minun oli tehtävä. Jatkoa seuraa, muttei ihan heti, ei ollut mikään helpoin paikka tautoitavana ja toisaalta, seuraava askel ei ole vielä päätynyt maahan asti. Vähän pitää odotella.
Muutenkin ollut paljon mietittävää. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun paljon on tapahtunut asioita. Keskimmäisen muutto varmiustui ja päivät vähenenevät armeijaan astumisen kanssa.
Jotenkin ajatus siitä, että ollaan pian kuopuksen kanssa kahdestaan on pistänyt taas miettimään asioita. Mitä sitä haluaa itse tehdä isompana, kenen kanssa, missä jne.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, tänään tuntuu siltä, ettei niin kuitenkaan ehkä ole. Ehkä eniten mietityttää se, että miten paljon on itse valmis antamaan ja joustamaan, miten paljon muut.
On asioita, joita ei saa tekemättömiksi, asioita, jotka voi antaa ehkä anteeksi, muttei kuitenkaan unohtaa. Ja se, että onko aina joustettava itse, vai olisiko mahdollista tehdä vaikkapa kompromisseja. Tai vaikkapa se, onko vain toisen tehtävä panostaa vai olisiko se mahdollista muillekin.
Päivät ennen naisten viikkoja ovat minulle nykyään aika mahdottomia. Liikaa miettimistä, liikaa herkkyyttä asioissa.
Matka, joka minun oli tehtävä. Matka, joka ei päättynyt tähän, vaan se kulkee eteenpäin. Näköjään välillä ottaen takapakkia, välillä suuria harppauksia. Mutta taas tarvitaan sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Asiat, jotka ovat minulle selviä, mutta joita en nyt vain jostain syystä saa tehtyä valmiiksi. Asioita, joita en saa saa sanottua. Mutta minä valmistun näidenkin hoitamiseen. Koska on pakko ja koska minä tahdon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti