lauantai 28. marraskuuta 2015

Lupa nauttia

Jäin miettimään sitä, miten kaikki on muuttunut. Perjantai-iltaa tuli vietettyä salilla, lauantaina kiire salille ja ehkä huomennakin menen.
Ei olisi ennenvanhaan tullut mieleenkään viettää viikonloppuja näin. Monena viikonloppuaamuna sitä heräsi pienessä kohmelossa ja mietti, mihin veisi jälkikasvun syömään, jotta pääsisi mahdollsimman helpolla. Hirveä määrä kaloreita, aina jokaisen viikonlopun jäljiltä. Ja sitten siihen päälle vielä liikkumattomuutta, homma oli paketoitu valmiiksi.

Nyt olen treenannut sitten pt:n kanssa reilun kuukauden. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin se, että saan kiitosta siitä, miten lihakset ovat tulleet näkyviin. Ojentaja löytyy, samoin jotkut takaolkapäälihakset...en tiennyt sen nimisiä lihaksia olevan olemassakaaan, saati minulla.

Vähän harmittaa tavallaan se, etten aiemmin uskaltanut salin puolelle. Toki ryhmäliikuntatunnit olivat hyviä, mutta esimerksiksi painojen lisääminen jäi vähälle. Siellä sitä helposti pomppi kuukausi tolkulla samoilla painoilla, joten eihän sitä kehitystä sillä tavalla tullut.

Pelkäsin salille menoa aivan turhaan. Ajatukset siitä, että kaikki varmasti katsovat kun teen vaikkapa kyykkäyksiä. Ketun villat, eihän siellä kukaan mollota. Ja vaikka katsoisikin, ei sitä huomaa. Jotenkin sitä on niin sen oman treenin sisällä, ettei siinä edes kiinnitä huomiota muihin salilla olijoihin.

Olen jäänyt siis aivan koukkuun. Rakastan kiusata ojentajia, rakastan Smith-laitetta, rakastan oikeastaan kaikkea, mitä siellä on.

Nyt on hyvä, kun tekniikka on hallussa. Ja uskallus.



Sitten vähän jänskittää keskiviikon haastattelu Me Naisiin. Käydään läpi sitä, miten laihduttaminen on vaikuttanut ihmissuhteisiin, työelämään, naisellisuuteen jne. Ylipäätään niitä asioita, joita ehkä ennen varoin ja joihin ei ollut uskallusta.
Tiedän jo etukäteen, että joku saattaa loukkaantua näistä jutuista, mutta ne ovat mennyttä elämää. Ne olivat silloin. Minä toimin silloin niinkuin vain huonon itsetunnon omaava nainen voi toimia. Ehkä tuli menettettyä mahdollisia hyviäkin ihmissuhteita ihan vain sen takia, ettei oma uskallus riittänyt. Mutta toisaalta, ehkä niin oli tarkoitettu. On aivan turha jäädä niitä murehtimaan.
Nyt on kiire elää.
Huomaan, että nautin asioista niin uudella tavalla nykyään. Olen niin täpinöissäni siitä, etten tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Nostan itselleni hattua siitä, että uskallan tehdä asioita nykyään myös yksin. Reilun viikon päästä on iltagaala, johon lupauduin menemään. Ilman aveccia. Se on paljon minulta. Mutta hyvä syy taas yrittää laittautua nätiksi.
Elämään on tullut nyt niin paljon hyvää. Menneestä irtipäästäminen on tapahtunut nyt niin paljon kivuttomammin kuin aiemmin. Toki vieläkin huomaan tiettyjä kipukohtia arjessa ja olemisessa, mutta pitää olla myös itselleen armollinen.

Sen miettiminen, mitä sitä itse haluaa on käynyt vähän raskaaksi. Miksi pitäisi mietiskellä? Ei tarvitse. Minulla on nyt lupa nauttia, lupa tutustua, lupa kieltäytyä. Se, mikä tuntuu hyvälle, on tervetullutta. Se, mitä en halua, sitä ei tapahdu. Ei tarvitse olla miellyttääkseen muita. Se riittää.
Silmät ja korvat auki, elämä on täynnä mahdollisuuksia. Ja niihin on hyvä uskaltaa tarttua.



lauantai 14. marraskuuta 2015

Kun on vain niin hyvä olla!

40 yötä jouluaattoon. Huomaan, että kiire alkaa pikkuhiljaa helpottamaan työrintamalla, mutta silti on vielä niin paljon kaikkea tekemistä.

Treenikuulumisia. Jessen kanssa treenattu nyt 4 kertaa yhdessä. Olen mielissäni siitä, että omaksi personal traineriksi valikoitui hyvällä huumorilla varustettu henkilö. Välillä, kun tuntuu etten ihan oikeasti tajua sitä, mitä pitäisi tehdä, on lohdullisen ihanaa heittää huumoria kehiin, ei nolota niin paljoa. Treeniohjelmani on monipuolinen. Tarkoitus on käydä vähintään 4 kertaa viikossa salilla ja on kiva, että tällaiselle aloittelijalle on tehty ohjelmat aina valmiiksi. Olemme käyneet myös paljon laitteita läpi, eli kun vaikka jalkapäivän jälkeen reidet huutavat hoosiannaa, on hyvä osata tehdä jotain muuta, ilman jalkoja :)
En tiedä, onko mielikuvituksella osansa asiassa, mutta kyllä mä huomaan lihaksieni jo hieman kasvaneen. Vai onkohan mun paidan hihat kutistuneet. Mene ja tiedä. Katsotaan muutaman viikon päästä.
Treenikuvia tulee myöhemmin blogiin. Kunhan saan ne tallennettua ihanalle uudelle koneelleni.

Privaattielämässä on tapahtunut paljon. Keskimmäinen saa oman asunnon helmikuun alusta alkaen. Ihana, juuri valmistuva pikkuinen yksiö Laajasalosta. Sällin elämä käy vähän turhan helpoksi, tammikuussahan hän astelee Santahaminaan armeijan harmaisiin. Iltalomilla voi siis hyvillä mielin käydä omassa kodissa vähän huilimassa.
Esikoiselle tarjoutui myös mahdollisuus muuttoon, Espoon Kivenlahteen. Tämä helpottaisi huomattavasti työmatkoihin menevää aikaa ja tietenkin matkakuluissa tulisi säästöä. Nuorimmaisen kanssa asiat yhtä mallikkaasti kuin aina tähänkin asti. Pian ollaan sitten ihan kahdestaan kotia pitämässä. Elämä kantaa.

Itselleni on tapahtunut paljon. Tietynlainen kasvaminen on ollut taas ajankohtaista. Välillä se epävarmempi minä on yrittänyt työntää päätään esiin, mutta olen kukistanut hänet. Sen ymmärtäminen, ettei minun ole pakko miellyttää muita tai tehdä asioita niin, että mietin, mitä muut ajattelevat. Koska ne ovat minun juttujani. Parisuhteessa vähän aikaa sitten esiin tullut epävarmuus on lähtenyt tiehensä. Nyt on hyvä olla. Paljon hyviä hetkiä, joihin ei ole satsattu turhaa tekemistä ja kiirettä, vaan ollaan vain oltu. Tutustuttu enemmän, puhuttu enemmän ja mikä tärkeintä, olemme olleet läsnä toisillemme.



Ja on ollut ihanaa päästä yhteiselle kynttiläillalliselle. Juuri niin ihanan romanttista kuin toivoa saattaa. Eleitä, joista huomaan, että minusta välitetään, rakastetaan, arvostetaan ja että niihin yhteisiin hetkiin panostetaan. Välillä tuntuu oudolle. En ole aiemmin tottunut siihen, että minun tarpeeni otettaisiin tällä tavalla huomioon. Kukaan ei ole aiemmin käynyt tekemässä ostoksia vain sen takia, että saisi hoitaa jalkani. Ihania eleitä. Välillä pistää vain miettimään sitä, että annanko itse tarpeeksi takaisin? Riittääkö se, että halaan, olen lähellä, keitän aamukahvit jne. Mutta tiedän, että se riittää. Kun yhdessä on vain hyvä olla.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Rauhallista rakkautta

Mennyt viikko oli rankka. Mielettömästi tehtäviä töitä ja ensimmäistä kertaa kriisi parisuhteessa. Tai oikeastaan se kriisi oli minulla, korvien välissä. Koska parisuhde ei voi olla vaikea, ihminen voi.
Enkä ikinä muista sitä, että muutamaa päivää ennen "sitä aikaa kuukaudesta" ei kannattaisi lähteä vatvomaan asioita. Jos joku ihminen osaa tehdä välillä draamaa elämään, se olen minä. Eikä varmaan yhtään näissä tilanteissa helpota se, että kumppani sattuu olemaan likimain yhtä voimakastahtoinen ja kovapäinen kuin minä. Sodassa ja rakkaudessa.
Olen aina sanonut, että asioista tulee puhua, niiden oikeilla nimillään. Mutta oma pääni ei vain sitten näinä aikoina ymmärrä järkipuhetta, se ei suostu kuuntelemaan eikä hyväksymään sitä toista näkökantaa asioihin, vaan sillä on selkeästi joku halu repiä asioita pohjamutia myöten auki. Pakko säätää. Pakko olla vain se yksi ja ainoa totuus, se minun totuuteni. Se on niin raastavaa, niin raastavaa, etten itsekkään siitä nauti, Se tietää aina valvottuja öitä, itkua ja hammasten kiristystä. En ole varmasti kumppanina se maailman helpoin ihminen, eikä minun onneksi tarvitsekkaan olla. Huomaan, että päästäkseni tässä suhteessa eteenpäin, minun on käytävä aiemmat epäonnistumiset ja pettymykset läpi. Ne kumpuavat välillä sinne riitojen keskelle, merkkinä omasta epävarmuudesta; ettei nyt sitten taas vain...jne. Vaikken ole se helpoin ihminen, haluaisin uskoa ja luottaa siihen, että näine virheineni olen ihan rakastettava ihminen. Enkä ainakaan tarkoituksella halua olla julma tai paha.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Kun mietin asioita, on tapahtunut vain hyviä asioita. Elämässä on menty eteenpäin, On asioita joita odottaa. On asioita, joista nauttii nykyään ihan eri tavalla kuin aiemmin. On asioita, joita arvostan ja joihin suhtaudun aivan eri tavalla kuin aiemmin.
Toisen ihmisen itsestäänselvyytenä pitäminen on muuttunut. Asioiden eteen pitää tehdä välillä töitä, jotta elämä olisi helpompaa.
Välimatka ja aikatauljen yhteensovittaminen vaatii aina omat kommervenkkinsä arkeen. Työt, lapset, harrastukset, omat ystävät jne. Siinä yhtälössä on välillä pyörittämistä, mutta lopulta, kun on sen yhteisen ajan vuoro, se yhdessäolo on niin intensiivistä, niin rauhallista ja niin lämmintä.
Ne hetket ovat niin ainutlaatuisia. Mutta silti minä kaipaan myös sitä arkea. Yhdessä tekemistä, nauramista, vierekkäin nukkumista ja yhteisiä aamukahvihetkiä. Arjen pieniä iloja. Vielä nuo hetket ovat jossain tulevaisuudessa, nyt niistä nautitaan silloin, kun ne aikatauluihin sopivat. Onni on kuitenkin se, että aikatauluja voi muuttaa. Se vaatii molemmilta panostusta ja sovittelua, mutta jos molemmilla on halu ja tarve, ne onnistuvat.

Yhteisessä ajassa arvostan eniten kiireettömyyttä ja kynttilänvaloa. En olisi ikinä uskonut, että minun kaltaiseni ihminen oppisi olemaan yhden illan rauhassa, tekemättä mitään. Mutta ihminen oppii. Ja ihminen nauttii niistä hetkistä. Rakastan sitä, että saan olla lähellä. Rakastan sitä, että toinen silittää välillä tukkaa, hipaisee vaivihkaa niskaa, tai herättää sänkyyn nukkumaan, jos olen normaaliin tapaani nukahtanut toisen kainaloon sohvalle. Rakastan sitä ihon kosketusta, ihon ikävää. Lämpöä. Ja rakastan myös sitä ikävän tunnetta, sehän viestii vain siitä, että toiseta ihmisestä välittää. Rauhallista rakkautta.



Elämä asettaa haasteita. Välillä saattaa kaikki asiat olla poikkiteloin, mutta ne esteet ovat pieniä. Asioilla on aina taipumus järjestyä ja kääntyä hyvästi. Tähän minä uskon. Rakkaudelle on annettu aika ja se löytää oman uomansa silloin, kun kaksi ihmistä sitä yhdessä haluaa. Tämän onnen saavuttamiseksi on molempien tehtävä töitä, molemmilta tulee löytyä halua ja tahtoa ottaa toinen huomioon, joskus jopa uhrautuvasti. Ja unohtamatta yhteisiä, molemmille tärkeitä tavoitteita, Kuulostaa äärettömältä työmäärältä, muttei se sitä ole. Se on luottamusta, rehellisyyttä, puhumista ja itsenä olemista. Hyväksymistä. Ja se on rakkautta.