13 yötä.

Ihanaa joulun jälkeistä elämää. Meillä joulu loppuu tänään, ei tätä syömistä ja olla möllöttämistä jaksa yhtään enempää. Itseasiassa sentterin joulu päättyi jo iltapäivällä, oli tieten tahtoen ottanut duunivuoron tälle illalle. Fiksua sinänsä.
Itse tsekkasin jo jumppa-aikataulut tein tarvittavat varaukset reilulle viikolle eteenpäin. On hyvä päästä taas siihen normaalin arkirytmiin kiinni. Ja maanantaina alkaakin muutamat reippaat työpäivät. Täytyy harjoittelijalle opettaa muutamassa päivässä mahdollisimman paljon asioita, saa sitten tehdä omatoimisesti juttuja kun minä.....kun minä mitä? Minä makaan 7.1 alkaen ensin vähän aikaa Jorvissa ja sitten kotosalla. Sain elämäni joululahjan, ajan abdominoplastiaan, näin nopeasti vielä.
Kävin silloin loka-marraskuun vaihteessa arviossa plastiikkakirurgin luona ja sain lähetteen, kiireellisyysluokka 3:ssa eli puolen vuoden sisällä. No, se että minun ei tarvinnut puolta vuotta odottaa, vaan pari kuukautta riitti, sopii minulle erinomaisesti. Parempi hoitaa asiat samantien.

Itselläni on siinä suhteessa ihanteellinen tilanne, ettei minun tarvitse pitää sitä 6 viikkoa sairauslomaa vaan pystyn hyvinkin kotoa käsin hoitamaan työtehtäviäni. Eikä minun luonteenlaadullani edes voisi ajatella monen viikon tekemättömyyttä, ei niin millään. Toki varmasti ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen ovat hankalat, mutta uskon kaiken sen olevan sen arvoista.

Ja kyllä minua vähän pelottaa ja jännittää. Olen googlettanut varmaan kaiken mahdollisen tiedon kyseisestä toimenpiteestä ja lukenut keskustelupalstat läpi. Ja olen siltikin vielä menossa leikkaukseen. Totuushan on se, että tästä vatsasta ei ainakaan rumempaa onnistuta leikkauksella tekemään. Muutama ystävä/sukulainen on yrittänyt puhua minua ympäri ja pyytänyt unohtamaan koko ajatuksen riskien takia. Jokaiseen asiaan liittyy riski, jopa kotona olemiseen. Kaikkea voi sattua ja tapahtua. Meinasin yksi päivä kompastua tietsikkalaukun hihnaan portaissa, ai että, olisi tullut varmaan rumaa jälkeä jos olisin kaatunut. Missään ei ole turvallista. Ja se, että olen tietoinen leikkaukseen liittyvistä riskeistä ja olen silti sinne menossa kertoo ehkä siitä, että näissä leikkauksissa riskit ovat aika minimaaliset. Meinaan siis jäädä henkiin tästäkin.

Mutta ihan mieletöntä ajatella, että kaikki se työ, jonka olen tehnyt, se palkitaan nyt veitsellä. Voin ensi kesänä käyttää rannalla biksuja, voin käyttää tyköistuvia vaatteita, ostaa ne lantiomalliset farkut ja itseasiassa voin tehdä ihan sitä, mitä mieleen juolahtaa. Koska mun reppu ei ole esteenä. Ja ehkä mä saan ne lihakset sitten vatsastakin näkyviin, vaikkei se nyt kuitenkaan se pointti ole.
Mutta vaivat ja asiat, jotka eivät parane jumppaamalla eivätkä ihoa rasvaamalla, asiat, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämiseen ja olemiseen poistetaan. Siinä on ihan turha mussuttaa muuta.
En halua kuulla enää yhtään tarinaa siitä, miten on hienoa, että olen laihtunut ja minun tulisi olla tyytyväinen tähän, eikä haluta kaikkea. Mutta kun haluan!Ei ole väärin haluta asiaa, joka helpottaa omaa elämää. Ei ole väärin haluta itselleen tervettä kroppaa, sellaista helppohoitoista. Ei ole tällä iholla kesäisin helppo hoitaa ihopoimujen hautomia psoriasisläikkiä. Ei ole helppoa nauttia juoksemisesta, repun aihettaman fyysisen kivun takia jne. Ne ovat edelleen niitä omia valintoja, jotka minä teen itselleni. Ja olen valinnut tämän ja odotan sitä. Lasken jopa öitä siihen. Ai että mä tykkään.

Olen luvannut päivittää blogia leikkaukseen menosta alkaen. Kuvia myös tulossa repusta ennen silppuria ja silppurin jälkeen jne. Koska joku muu voi haluta sitä samaa tietoa, jota olen itse nyt hulluna etsinyt.

Hei, ihanaa joulun jatkoa sinulle. Jatketaan vielä ihan vähän suklaan syömistä ja huomenna ollaan taas ruodussa. Aamusta salille. Nähdään!!


 

Mun vai sun asia??

Moikat,


Ja ihanaa joulunalusaikaa. Tai ihanaa ja ihanaa, itse en ole vielä joulua edes erityisemmin miettinyt, paitsi tietenkin ruokapuolta, mutta muuten kaikki on vielä jossain takaraivossa odottamassa sitä kiirettä ja stressiä, niinkuin jokainen joulu aikaisemminkin. En todellakaan kuulu heihin, jotka aloittavat joulun valmistelut heti kesällä. Joulu tulee, vaikken riehukkaan hulluna, eikä paketin pakettia ole vielä ostettu. Mä rauhoitun siihen joulun odottamiseen.


Viikonloppuna olin pitkästä aikaa viihteellä. Kaverin 50-vuotis pirskeet. Oli ihan hauskaa, paitsi sunnuntai-aamuna ei kovasti naurattanut, mutta tiesipähän taas olleensa. Ja tietää, että seuraavaan kertaan menee taas aikaa.


Musta oli kiva tavata vanhoja kavereita ja vaihtaa kuulumisia, tiettyyn pisteeseen asti. Monia huolestutti laihtumiseni, oikein niinkuin kunnolla oli siitä huoli, voisinpa melkein sanoa, että jankuttamiseen asti. Lauseet "nyt et kyllä yhtään enää laihduta", "susta tulee kuivan näköinen, jos laihdutat enää yhtään", "naisella pitää olla pyöreitä muotoja" ja sitä rataa. Monta kertaa sama laulu. Kyllästymiseen asti samaa laulua. Ja jotenkin tuntui, että moni melkein toivoi sitä, että saisin kadotetut kilot takaisin. Pöh sanon minä.


Toki yritän ymmärtää ihmisten huolenpidon, mutta kun ei omat selittelyt enää edes auttaneet. Mihähän syön hyvin, liikun kohtuullisesti ja voin erinomaisesti. Ei mulla ole hätä päivää. En ole sairaalloisen laiha, ei pelkoakaan siitä. Paino on ihannepainossa, joten mikä tässä on se ongelma??


En tiedä, ehkä se on osalla kateutta siitä, mitä olen saavuttanut. Osa varmasti ehkä haluaisi itse jotain muutosta, mutta niitä tekosyitä on taas keksitty muutama lisää jne. Mutta se, mitä itse haluaisin, olisi vilpitön onni toisen puolesta. Sellainen onni, ettei tarvitsisi jankuttamalla kertoa itselleni, mitä saan tehdä ja mitä en enää saa tehdä. Et saa laihduttaa, et saa laihduttaa, etkä varmasti saa laihduttaa. Selvä.
Lähtökohtanahan tässä täytyy kuitenkin todeta se, ettei tämä projektini edes käynnistynyt sinun takiasi, vaan ihan itseni vuoksi sitä olen tehnyt. Ja arvaa mitä, teen jatkossakin. Voi olla, että muutama kilo tippuu tai muutama kilo tulee takaisin, so what. Ne eivät ole sinun kilojasi. Lähdetään siitä.


Mua oikeasti vähän jurppi. Ihan vähän vain. Pidän itseäni melko täysipäisenä ihmisenä tietäen, mitä teen, joten annettaisiinko tämän asian olla ihan vain minun asiani. Tai jospa vaikka kokeiltaisiin sellaista kannustavaa lähestymistapaa. Toisaalta, ihan sama, teen kuitenkin ihan itse jatkossakin päätökseni ja kannan niistä vastuun. Ja pointti, omia läskejänihän minä tässä olen hävittänyt, en sinun.


Ja taas upruttamista, kaikella rakkaudella!

Minkälainen nainen

Kerroinkin tuossa jo aiemmassa kirjoituksessani siitä, miten valtavia asioita joutuu tai pitäsi varmaan sanoa, että pääsee käymään läpi siinä, kun laittaa kroppaansa kuntoon. Ei voi missään nimessä vähätellä niitä fiiliksiä, joita pään sisällä joutuu käymään, mutta kun ne on käsitelty, ollaan tässä.

Se entinen minä, se ehkä luimuileva, itseään häpeävä nainen on poissa. En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin. Tänään sen ymmärsin. Ei olla vain tavattu. Tai sitten hän on kasvanut ja herännyt. Siltä ainakin minusta tuntuu.
Vihdoin siinä tilanteessa, että voit rohkeasti olla sitä mitä olet. Minun ei tarvitse hävetä tai peitellä asioita. Nyt mä olen niin vapaa. Vapaa tekemään mitä mieleen juolahtaa, vapaa nauttimaan ja vapaa antaakseni ehkä toiselle tilaa vierelleni, tai antamaan aikaani.

Aika moninaisia asioita tuli opittua matkan varrella, matkallani tähän naiseuteen, joka minussa nyt on. Minä annoin itselleni luvan nauttia. Voin tehdä asioita, joista pidän, jotka tuottavat mielihyvää, minun ei tarvitse niitä hävetä tai peitellä. Sen ymmärtäminen, että tyytyväisempi minä tuo monin verroin muillekkin mielihyvää. Ei ole varmasti keneltäkään pois se, että minullakin on lupa nauttia ja iloita asioista.
Vaikka olenkin monessa roolissa, äitinä, työntekijänä, ystävänä ja läheisenä ei vähennä myöskään minun oikeuttani itse päättää siitä, mikä on minulle hyvästä ja mikä pahasta. Minä rakastan ja olen rakastettu, se riittää.
Ne kokemukset, joita minulla on ollut, ovat saaneet arvoisensa mittasuhteet. Mutta voin sanoa, että arvostan nykyään jokaista kokemusta. Kaikki ne ovat kasvattaneet minut nyt minuksi.

Olen myös tutustunut itseeni. Naisena ja ihmisenä. Se on retki ja seikkailu, jonka jokaiselle soisin. Ei ole mitään syytä kieltää itseltä asioita vain sen takia, etteivät ne ehkä kaikkia miellytä. Pakko ei ole kuin syntyä ja kuolla, kaiken siltä väliltä voit ihan itse määritellä. Mikä tuottaa sinulle mielihyvää, nauti siitä, nauti niin kuin se olisi viimeinen kerta. Elämä on.

Minä olen nyt rohkeasti nainen. Minä olen nyt ihana minä. Ja sillä ihanalla minällä on vihdoin ne pitkävartiset saappaat korkoineen ja se ihana tykkää käyttää hameita. Koska on nainen ja nauttii siitä. Ja se rakastaa elämää!! Ja on niin valmis kaikkeen. Kiitos minulle.
Hän on onnellinen nainen.

 

Elämäni syksyä

Taas pitää todeta se, miten nopeasti aika menee. Mä olen kohta ollut kolme kuukautta töissä, vaikka tuntuu että vasta aloitin. Silti, vaikka päivät meneekin töiden merkeissä, paljon on ehtinyt tapahtumaan niiden töiden lisäksi.

Mä alan olemaan pikkuhiljaa valmis. Kropan osalta ihannepaino saavutettu kuukausia sitten, vähän vahingossa se siitä vielä muutaman kilon tipahti alaspäin, mutta uskon, että nyt ollaan sitten siinä, mihin se tulee jäämään. Ja onhan se toisaalta kiva tietää, että sitä pelivaraa on sitten muutaman kilon verran :)
Kävin myös vihdoin siellä plastiikkakirurgin luona. Mukisematta suostui siihen, että ylimääräinen nahka hoidetaan kuosiin kunnallisella puolella. Iso leikkaus edessä, mutta mua ei pelota. Mä olen niin asennoitunut siihen, että urakkani sinetöidään tällä. Tätä mä halusin ja sen sain. En voi olla muuta kuin kiitollinen.

Henkisellä puolella on myös edistytty. Pääkoppa alkaa vihdoin tajuamaan sen, että enää ei tarvitse hävetä itseään. Oikeasti jännä, sitä uskaltaa hymyillä vieraille ihmisille, voi pysähtyä juttelemaan ja voi olla reilusti se oma itsensä. Ei tarvitse piiloutua. Itseluottamus on kasvanut entisestään, mutta nyt aivan eri tavalla. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta mä vihdoin uskon itseeni ja annan mahdollisuuksia. Verrattuna entiseen, en tuntisi itseäni, ellen tietäisi. Mutta se, miten paljon tällainen urakka vaatii, sitä ei pysty edes kertomaan. Jos mietitään, ainahan mä olen ollut sosiaalinen ja aikaansaava. Mutta tämä on niin erilaista. Mä olen itse niin eri tavalla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini.
Lisäksi olen päästänyt monesta vanhasta asiasta irti, lakannut välittämästä. Vanhoja kavereita on jäänyt paljon matkan varrelle, intressit eivät vain riitä.  Mulla on isommat tavoitteet. Ja irtipäästöjä tapahtuu koko ajan, asiat saavat oikeanlaisensa mittasuhteet. Miksi roikottaa vanhaa mukanaan, jos se ei oikeasti anna mitään, vaan enemmänkin ottaa. Se, että opin kunnioittamaan itseäni ja rakastamaan omaa minuuttani on voitto, minulle. Joku voisi pitää itsekkäänä, mutta ei se sitä ole. Se on sitä, että minä tiedän, mitä ansaitsen. Ja se mennyt ei anna minulle mitään, enää. Se on nähty.
Ehkä eniten mä tykkään kuitenkin siitä, että vihdoin myös annan itselleni luvan nauttia.
Ei minun tarvitse tehdä asioita miellyttääkseni muita, minä teen ne itseni takia tai juuri siksi. Enää ei tarvitse olla jollain oudolla tavalla" läheisriippuvainen". Minun ei tarvitse. Se on oikeasti vapauttavaa. Siinä muuttuu monta asiaa elämässäni, mutta ne ovat vain niitä asioita, joiden onkin muuttuva, jotta minä pääsen eteenpäin. Koska sinne minun on mentävä, eteenpäin. Koska minä olen valmis. Ja toisaalta, niin sinäkin. Ehkä sinä olit jo aikapäiviä sitten, minä en vain huomannut sitä. Mutta nyt tiedän ja annan olla.  Ja itseni tiedän. Olen valmis irtautumaan siitä vanhasta ja totutusta. Olen valmis siihen muutokseen.

Musta tuntuu, että tämän vuoden aikana mä olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin vuosikymmeniin. Se on pelottavaa. Sitä aina kuvitteli tuntevansa itsensä, mutta ei se niin mennyt. Nyt minä tunnen itseni. Muutosten edessä tulee vielä monet itkut, mutta itketään ne pois ja jatketaan.

Ja tiedätkö miltä tuntuu olla oikeasti onnellinen? Tältä. Just tältä. On taas jotain mitä odottaa, jotain mitä kohden kulkea. Ja se tuntuu jännältä. Välillä kutittaa vastanpohjasta ja jännittää, välillä vain hymyilyttää. Ja sitten on myös tätä; nuorimmainen lapsi lainaa omat hyvät kuulokkeensa minulle, jotta voin blogatessa kuunnella kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja itkuvirret sekä kirjoittaa, olla samalla itsekseni. Se on sitä parhainta onnea. Ja onnea on myös se, että musta on hienoa mennä huomenna töihin! Kun mä tykkään ja onnistun. Niih. Se on niin paljon asioita ja joka päivä tulee uusia. Ja siitäkin mä tykkään!
Ja se on myös sitä voittotuuletusta!! Mä tein sen ja löysin itseni!! Wuhuu. En moiti.

From Katri with love <3




 

Töitä ja vapaa-aikaa

Moikat, pitkästä aikaa.

Vähän jännitti tuossa kuukausi sitten työn aloittaminen ja runsaan vapaa-ajan menettäminen. Työttömänä sitä oli aikaa ravata jumpalla mihin aikaan päivästä tahansa, nyt päivät menevät töissä. Mutta eihän tämä hankalaa nytkään ole. Elämähän on täynnä valintoja. Joku valitsee työpäivän jälkeen sen kotisohvan, joku menee baariin ja joku menee salille. Mä otin edelleen tuon viimeisen vaihtoehdon. Tosin nykyään en käy salilla 7 kertaa viikossa, 4-5 kertaa on ihan ok määrä. Ottaen huomioon, että aamuihmisenä lähden jo viiden aikoihin koiran kanssa lenkille. Lenkkeilystä on tullut yksi uusi rakas harrastus, kaiken muun lisäksi. Ja mulla on tavoite, taas. Ensi keväänä mä haluan osallistua Naisten kymppiin. Se vaatii vielä aika monta juoksu kertaa, mutta joka päivä sitä tulee muutama metri enemmän juostua kuin edellisenä päivänä.

Ja juu, ensimmäiset viikot olin väsynyt. Väsyttää vielä nykyäänkin välillä, mutta kaikki uusi vain ottaa sen oman aikansa. Uusi päivärytmi, uudenlainen työ aivoilla jne. Kroppa kuitenkin tottuu. Kun asioita vaan jaksaa tehdä.

Olisihan noita tekosyitä taas jättää menemättä liikkumaan. Kotityöt, ruuanlaitot, pyykinpesut, lastenhoidot ja kaikki. Mutta kaikki hoituu, kun niiden haluaa hoituvan. Tai se on siitä motivaatiostakin kiinni. Niistä omista tavotteista ja unelmista.
Ja musta on oikeasti kiva huomata, että päivä päivältä olen lähempänä omia unelmia ja tavotteita.
Minähän olen äärettömän kilpailuhenkinen, inhoan häviämistä yli kaiken. Ja kilpailu oman itsensä ja mielensä kanssa on aika haastavaa.

Elämä siis kaikin puolin taas mallillaan. Muutamaa epäkohtaa tietenkin lukuunottamatta, ettei vain olisi liian auvoista tai pääsisi liian helpolla. Mutta ajan kanssa, ajan kanssa. Kaikki asiat kääntyvät aina hyvästi, kun vain vähän viitsii nähdä vaivaa ja odottaa. Näin mä uskon. Ja uskon, että olen oikeassa.

Työt maistuvat hyvältä. Paljon vastuuta ja haasteita, uuden opettelua, mutta sellaisen mielekkään uuden. Musta on kiva tehdä hauskaa työtä. Ei tarvitse mennnä naama norsun veellä toimistolle, vaan voi oikesti laittaa sitä punaa huuliin ja hymyillä jo työmatkalla. Piristää ehkä jonkun toisen vähän tympeämpää aamua. Miten vain. Mutta kivaa on ja se saa näkyä.

Jatkuu taas, kunhan töiltäni ja vapaa-ajaltani ehdin. Moikat. Taas.

Kuulumisia

Arki on palannut perheeseeni. Koulut alkaneet ja omat työasiani järjestyneet. Tai siis työttömyysasiat järjestyvitä parhain päin ja kuuluvat nyt menneeseen aikaan.

Nuorimmaisen koulu starttasi hyvin. Olen niin iloinen siitä, että kaveripiiri on pysynyt kesälomienkin ajan ennallaan. Se entinen yksinäinen poika on nyt vaihtunut iloiseksi nuoren miehen aluksi. Jopa opettajalta on tullut pari viestiä siitä, miten iloinen hän on nähdessään lapseni hymyilevän ja viihtyvän kavereiden seurassa. Sellainen asia on lottovoitto kiusatulle lapselle. Ystävien ja koulukavereiden merkitystä ei voi vähätellä millään tavalla. Ja onhan se niinkin, että myös äitinä olen niin tyytyväinen tähän muutokseen. Toki huomaan muutenkin sällissä jo orastavia murkkuikäisen piirteitä, mutta kestetään nekin sitten kun niiden aika koittaa.

Keskimmäisen kesätyöt loppuivat Turvatiimillä. Ikäväkseen oli todettava, että yrityksen yt-neuvottelut hankaloittivat pojan suunnitelmia ilta- ja viikonlopputöiden suhteen, mutta tarpeeksi motivoituneena jäpikkä laittoi hakemuksia muihin alan yrityksiin ja sieltähän se taas tärppäsi. Tiistaina on työsopparin allekirjoittaminen ja sitä myöten duuniasiat hänenkin kohdallaan lutviutuivat parhain päin. Toki koulun ja työn hoitaminen saattaa olla välillä rankkaa, mutta kyllähän sitä itsekkin opiskeluaikoina hyvin jaksoi. Ja kun on tavotteita, ne on hyvä saavuttaa.
Ja perjantaina sitten kutsuntoihin..mä niin en kestä tätä ajatusta, että aika menee näin älyttömän nopeasti.

Esikoinen viihtyy edelleen Kirkkonummella. Perheeseensä on tullut vain kaksi uutta jäsentä, Hippo sekä Onni. Ihanat ja hullut kissaveljekset. Kädet naarmuilla tytär käy täällä meillä ikääntyvää äitiään katosmassa :)
Opiskelupaikkaa ei tämän syksyn osalle irronnut, mutta kirvestä ei ole heitetty kaivoon. Ensi keväänä taas uudet haut. Tytärkin selvästi tietää, mitä haluaa. Ja hyvä niin. Kyllä se ammatti  on hyvä nuorena hankkia. Olkoonkin, että mieli vielä tulee varmasti hänelläkin monta kertaa aikuisiällä muuttumaan, mutta antaa se kuitenkin turvaa ja pysyvyyttä, se ammatti siis.

Mutta meillä siis kaikki kohdillaan. Samoilla ja ei niin samoilla mennään eteenpäin. Jumpalla käydään vieläkin monta kertaa viikossa ja tullaan käymään. Ensi viikolla aloitan parit uudet jumpat, ainakin menen kokeilemaan niitä. On hienoa huomata, että sen oman kunnon kasvaessa, ne haasteetkin tulevat jo mukaan tähän harrastukseen. Sitä laittaa ihan eritavalla itseään likoon, kuin esim. vielä vuosi takaperin…silloin sitä halusi vain olla mahdollisimman huomaamaton ja tehdä vain sellaisia asioita, joissa ei pelännyt niin paljon epäonnistuvansa. Toki vieläkin menen mielellään sinne takariviin, ihan vain antaakseni muille sen treenirauhan..mun rytmitaju ja askeltaminen on vieläkin ihan omaa luokkaansa, enkä halua missään nimessä olla muiden tiellä…hyvä selitys tämäkin.
Ja senhän mä unohdin kokonaan kertoa, että olen aloittanut aamun pimeinä tunteina koiran kanssa lenkkeilyn. Hitaasti mutta varmasti juostu matka on pidentynyt ja mä vielä näytän, että ensi keväänä pystyn juoksemaan jonkun pikkuisten massatapahtuman mukana..vaikka cityrun tai jotain.

Ihanaa syksyä meille kaikille. Avaudutaan taas toisena torstaina.

Häätö omalle lapselle??

Olimpa iloinen siitä, että poikani sai omalta tulevalta alaltaan kesätöitä. Sitä työkokemusta ja näkemystä siitä opiskeltavasta alasta on todella hyvä saada. Kokonaiskuva varmasti hahmottuu hyvin ja viimeistä opiskeluvuotta ajatellen tämä oli hyvä ratkaisu. Mahdollisuus ehkä jatkaa työssäoppimisjaksonkin samaisessa paikassa, ehkä jopa ilta- ja viikonlopputyötä.

Ja mikä tässä tilanteessa oli parasta, pojalle tarjoutui mahdollisuus suorittaa autokoulu kesän aikana näillä tienesteillään. Ajokortti on kuitenkin turvallisuusalalla etu, paremmat työllistymismahdollisuudet esim. piirivartijaksi aukeavat ajoluvan myötä.

Poika asuu minun, äitinsä luona. On asunut siitä lähtien kun syntyi ja avioeromme jälkeen, noin 12-vuotta sitten, poika on ollut koko ajan kirjoilla luonani. Tietenkin, koska poikahan fyysisesti asuu kanssani. Ei olisi tullut mieleenkään laittaa lasta kirjoille esim. poste restanteen, vaikka selvästi olisi ehkä pitänyt. Miksi?

Siksi, että minä olen työtön. Ja minulla on täysi-ikäinen poika. Maaliskuussa 18-vuotta täyttänyt, ammattikoulun viimeiselle lukuvuodelle menevä poika, joka sattui onnekseen saamaan kesätöitä ja ikäväkseen asuu kotonaan.

Koska olen työtön ja olen yksinhuoltaja, olen saanut asumistukea, tietenkin. Yhteiskunta haluaa pitää omistaan huolta. Mutta miten käy kun rohkaisemme lapsiamme työntekemiseen? Koko tämä kesän aikana hankittu lapsen tulo jaetaan seuraavalle vuodelle perheeni tuloksi. Se raha, jonka eteen poika teki töitä saadakseen ajokortin ja rahoittaakseen taas alkavia opintoja. Ettei tarvitsisi hakea sitä opintolainaa. Jotta pärjäisi itsenäisesti. Jottei tarvitsisi hakea toimeentulotukea. Jotta voisi niillä omilla tienesteillään omalta osaltaan auttaa sitä tilanetta, joka aika useassa perheessä nykypäivänä on. Vanhemmilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia auttaa nuoria taloudellisesti. Nuoret ovat itse motivoituneita tekemään töitä sen rahansa eteen. Mikä on oikein. Ja minun nuoreni halusi tehdä töitä saadakseen sen ajokortin. Virhe.

Meillä olisi ollut tietenkin vaihtoehtoja. Laittaa nuori esim. poste restante osoitteeseen, vailla vakituista asuntoa olevaksi tai muuttaa hänen kirjansa esim. isänsä luokse, mutta eihän se olisi oikein. En minä ainakaan pystyisi nukkumaan öitäni rauhassa, tietäen, että olemme toimineet väärin. Koska poika asuu kotonaan.

Nyt tämän koko kesätyön aikana kertynyt palkka aiheuttaa sen, että asumistukemme pienenee noin 200 euroa kuussa. Toki haen päätökseen oikaisua, koska pojan kesätyöansioksi on laskettu 4200 euroa, joka on aika kaukana todellisuudesta. Mutta periaattessa en ymmärrä tätä mallia.
Pyrimme tukemaan ja kannustamaan nuoria opiskeluun, jotta työllistymismahdollisuudet olisivat paremmat. Pyrimme tukemaan nuoria, ettei heistä tulisi syrjäytyneitä.

Laskimme, että kaikkein taloudellisesti "järkevin" keino olisi heittää nuori pihalle. Hakea nuorelle kaupungin vuorka-asuntoa ja sitä myöten tietenkin ihan omaa asumistukea jne. Tämän muutaman kesäkuukauden takia. Kumpihan kävisi yhteiskunnalle edullisemmaksi? Käyttää tarveharkintaa näiden tukien myöntämisissä opiskelijoiden kesätöiden osalta vaiko tukea nuorta sitten enenmmän taloudellisesti hänen saadessaan oman asunnon. Veikkaanpa villisti, että nämä kesäkuukausien järkevöittäminen olisi se järkevä ratkaisu.

Toki, oma nuoreni on itsenäinen ja pärjäävä. Hänen saadessaan oman asunnon, hän tulee selviämään. Hän on saanut aika hyvät opit siitä, miten tämä  yheiskunta toimii. Eihän kukaan yhteiskunnan rahoilla halua elää, mutta mitä sitten, kun vaihtoehdot lyödään vähiin?

Teenkö nuorelleni häätöpaperit omasta kodistaan ja toivotaan parasta. Kyllähän yhteiskunta sen vuokrankin sitten maksaa, kun nuori pian sinne armeijaan lähtee…

Äly hoi, älä jätä.

Minä olen työtön, sinä olet työtön, mut mehän ei ollakkaan mittään

Melkein tekisi mieli lauleskella sitä työttömän arkiviisua, mutta en taida kuitenkaan kiduttaa sinua sillä. Katkeruuteen ei työnhakijalla ole sijaa, eihän se työpaikka päätä aukomalla löydy.

Itse luokittelen itseni tällä hetkellä erittäinkin aktiiviseksi työnhakijaksi. CV on päivitetty ajantasalle, hakemuksen sanamuotoon ja ulkoasuun kiinnitetty erityistä huomiota ja ilokseni työnantajat ovat sen nooteranneet. Mutta se nooteeraus ei nyt ihan riitä, pitää päästä henkilökohtaisesti tapaamaan mahdollista tulevaa työnantajaa. Ja mitä sitten tapahtuu?

Istutaan alas ja jutellaan. Käydään läpi työnhakijan osaamista ja vahvuuksia, niitä asioita, miksi juuri minut tulisi palkata ko. tehtävään. Kyllä. Ja sitten työnantaja kertoo yrityksestä, avoimesta tehtävästä, työyhteisöstä jne. Sellaista asiallista ja rakentavaa keskustelua. Ja yleensä sen tunnin aikana, joka tässä haastattelussa menee aikaa, selviää hyvin se, kohtaako ne henkilökemiat sillä tasolla, että hakija voisi siihen työyhteisöön soveltua.

Hakemiinin paikkoihin on parhaimmillaan ollut yli 700 hakijaa, joiden joukosta haastatteluun on kutsuttu muutamat potentiaalisimmat tyypit. Ilokseni olen ollut muutaman kerran jo mukana näillä loppumetrien kireissä. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Jäädään odottelemaan sitä päätöstä, joka on tarkoitus tehdä seuraavan viikon alussa..ikävä kyllä, näitä viikkoja kuluu sitten useampikin, eikä työnantajasta kuulu tuon taivaallista. Ei, vaikka laittaisin itse kyselyn perään.
Ymmärrän kiireen, mutten ymmärrä moukkamaista käytöstä. Mielestäni työnhakijaa tulee kunnioittaa sen verran, että kiitetään haastattelukäynnistä ja kerrotaan, miten rekrytointiprosessi sitten meni. Eli joku  toinen siihen palkattiin, eihän siinä sen kummempaa vaadita. Lyhyt ja kohtelias viesti. Ei vaikeaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Toinen lukunsa ovat sitten nämä myynti- ja markkinointiyhtiöt. Työntekijöitä haetaan työvoimapalveluiden sivuilla mitä jännimmillä nimikkeillä. Haetaan myyntipäällikköä, myyntijohtajaa, ryhmän vetäjää jne. Itse hain myyntijohtajan paikkaa ja pääsin ihan haastatteluunkin. Ja olisin saanut paikan. Ajattele, myyntijohtaja. Wuhuu. Joku voisi tuulettaa, mutta minä en.
Työpaikkailmoituksessa oli mm. myyntijohtajana tehtäväsi on vastata oman myyntipisteesi myyntitavoitteista, myynnin laadusta sekä myyntipisteen yleisilmeestä jne.
Kaikkihan oli hienosti siis. Alottaisinko jo heti perjantaina? En. Koska yrityksen oli tarkoitus vain palkata rivimyyjiä. Myyntijohtajaksi haluava istuisi yhtälailla 8 tuntia päivässä puhelin kourassa ja kilpailisi muiden aloittavien myyjien kanssa paikasta. Se, kuka suorituisi tehtävästään parhaiten, voisi päästä myyntijohtajaksi. Ja jos hyvä tuuri kävisi, myyntijohtaja voisi saada jopa 500 euron pohjapalkan kuukaudessa. 500 euroa. Toki siitä omasta ja ryhmän myynnistä tulisi provikoita, mutta jos myyntiryhmässä on esim. kaksi myyjää itsesi lisäksi, jopa minun laskupääni kertoo sen, ettei oikeasti myyntijohtajan palkka pääse sille oikeutetulle tasolleen.

Tuollainen työpaikkailmoittelu on mielestäni ensinnäkin harhaanjohtavaa, yrittäjä suoraan haastattelussa kertoi, että ilmituksilla on tarkoitus vain saada mahdollisimman moni istumaan siihen haastateltavan paikalle ja aloittamaan työt. Lisäksi koen itse, että oma ammattitaitoni ja osaamiseni aliarvioidaan tuossa täysin. Toki minullakin on vielä kehittymisen varaa monellakin saralla, mutten kuitenkaan koe, että ikäiseni, kokemukseni omaava osaaja olisi niin työpaikan tarpeessa, että lähtisin oikeasti tekemään sellaista, mikä ei tulevaisuuteni kannalta ole mitenkään hyödyllistä, eikä sillä, että osaamistani ja ihmisarvoani aliarvioidaan edes ehdottamalla tuollaisia ehtoja työsopimukselle.

En siis aloita töitä vielä perjantaina, mutta jonain perjantaina minä olen jo töissä. Koska tiedän, että oikeanlainen työnantaja osaa sitä osaamistani ja ammattitaitoa arvostaa oikealla tavalla. Ja on valmis jopa maksamaan palkkaa tehdystä työstä. Siihen asti etsitään aktiivisesti sitä oikeaa, koska se on siellä jossain.

Kenen vatsasta olikaan kyse?

Tänään tunnen olevani onnekas. Puoli voittoa saavutettu, lääkärini kirjoitti mukisematta lähetteen kirurgin arvioon. Kirurgi tekee siis lopullisen päätöksen siitä, miten painonpudotuksen jälkeensä jättämä löysä nahka hoidellaan "kuosiin". Eli suomennettuna se tarkoittaa sitä, leikataanko löysät pois kunnallisen terveydenhuollon kautta. Oma lääkärini oli siis ehdottomasti sitä mieltä, että olisin oikeutettu kunnallisen puolen hoitoon, täytän ns. kriteerit. Kirurgi voi olla toista mieltä.
Yksityisestihän tämä olisi nopeastikin korjattavissa, mutta tämän hetkiset tulot ja menot huomioon ottaen, se on mahdoton yhtälö. Ellei sitten ihmeitä tapahtuisi!

Joku pitää tätä varmasti ihan toisarvoisena asiana. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin löysä vatsanahka. Kyllä on. Jopa minunkin mielestäni. Mutta asioilla on yleensä aina kaksi puolta. Tässäkin tapauksessa, on se kosmeettinen haitta ja on myös se fyysinen hankaluus.

Itselläni löysää nahkaa löytyy reilusti, 32 kiloa tiputettua painoa jätti jälkensä kosmeettisesti, mutta se jätti myös fyysiset haitat. Aerobinen liikkuminen ei ole mielekästä, koska vatsan liikkuessa se aiheuttaa fyysistä kipua, napa ei pääse tuulettumaan, koska se roikahti nahkan mukana surumielisen näköiseksi, eli on piilossa, iho hautoo nahkapoimun alla ja se ei taasen tee hyvää muutenkaan sairaalle iholleni (psoriasis). Lisäksi vatsalihakseni ovat repytyneet erilleen raskauksien ja aikoinaan tapahtuneen lihomisen myötä, eli jumppaamalla tästä ei saada vatsan näköistä. Se on totuus.

Psyykkinen puoli on myös otettava huomioon. Häpeän vatsaani. Häpäen kun lankutan, vatsanahkat  roikahtavat iloisesti kohti lattiaa, koen häpeän tunnetta ollessani yleisessä pesutilassa, mutta ihoni tilanteen vuoksi minun on käytettävä kuntosalin suihkuja aina jumpan jälkeen. Se vaikuttaa myös minäkuvaani ja seksuaalisuuteeni. Niilläkin on merkittävä osa ihmisen elämässä. Minä en suostu häpeämään itseäni.

Minua eivät haittaa allit, jotka kilpaa tuulen kanssa lepattavat, minua ei haittaa pienentyneet rinnat, jotka pysyvät ihan hyvin vielä kohdillaan ja ovat silmin havaittavissa. Vatsa minua haittaa.

44-vuotiaan, kolme lasta synnyttäneen ylipainosta kärsineen naisen vatsa ei voi tietenkään näyttää 20-vuotiaan vatsalta, sen minä tiedän, eikä minulla ole tarkoitustkaan pyrkiä siihen vartalomalliin.
Minä olen tehnyt valtavan työn itseni eteen ja se työ tulee jatkumaan lopun ikäni. Haluan vain, että vatsaani jäänyt reppu ei estä minua tekemästä sitä, mitä haluan ja mihin pystyn. Haluan pysyä terveenä vatsastani huolimatta. Haluan, että vatsani ei rajoita minua, ja aiheta sellaisia fyysisiä haittoja, mitä se tällä hetkellä tekee.


Se turhanpäiväisyys voi olla sinun mielipiteesi, ei minun. Koska minä olen minun vartaloni herra, tai oikeastaan rouva. Tämä on minun kroppani ja minä sanelen sen, mikä on minulle hyvästä, mikä ei.

Ja hänelle eräälle ihmettiljälle, joka kummoksui sitä, miksi puhun tästä asiasta ääneen; tämä ääneen puhuminen on minun kenoni selventää asioita myös itselleni ja toivottavasti voin antaa edes jonkinlaista vinkkiä jollekkin toiselle, joka asioiden kanssa painiskelee. Olen 44-vuotias, minun ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mitä olin, mitä olen nyt ja miten minä suhtaudun omaan vartalooni.

Sopeutumista

Nuorimmaisellani todettiin aamulla lääkärissä psoriasis. Se ei kylläkään tullut yllätyksenä, omakohtaiset kokemukset ja näkemykset tekivät diagnoosin selväksi jo viime viikolla. Niin monta vuotta psoriläikkiä katselleena osasin kyllä tunnistaa pläntit päänahkassa kyllä joksikin muuksi, kuin pelkäksi kuivaksi ihoksi.

Itsellähän on jo jokseenkin helppo tulla tämän taudin kanssa toimeen, niin  monta vuotta sen kanssa on tapeltu ja tullaan varmasti jatkamaan taistelua vielä jokunen tovi. Tai toivon tietenkin, että tulisimme sinuiksi toistemme kanssa, tautihan ei parane, se saattaa aika ajoin helpottua, mutta toimeen meidän on vain tultava, lopun ikäämme.

Mutta se, mikä harmittaa, on psori lapsellani. Ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin se, miten se vaikuttaa nuoren itsetuntoon, miten pystyn tukemaan nuorta murrosikää lähenevää lastani tämän taudin kanssa elämiseen. Enhän voi sanoa, ettei se vaikuta millään tavalla, koska se vaikuttaa. Se pitää ottaa huomioon jopa ammatinvalinassa. Tottakai se tulee vaikuttamaan myös ihmissuhteisiin. Sairauden kanssa eläminen edellyttää selkärankaa kohdata muutokset, joita psoriasis tuo mukanaan. Vaikka tähän sairauteen liittyy tekijöitä, jotka eivät ole meidän hallinnassamme, voimme helpottaa sen kanssa elämistä onneksi niillä omilla valinnoillamme ja terveellisillä elämäntavoilla ja näitähän tässä perheessä on jo jonkin aikaa onneksi harjoiteltu.


Pitkäaikainen sairaus vaikuttaa aina sen oman persoonallisuuden rakentumiseen. Nyt minä toivon, että voin olla tukena ja omalla esimerkilläni näyttää omalle nuorelleni, että tämän kanssa tulee toimeen. Se tulee vaatimaan pitkää pinnaa, sen kanssa menettää hermonsa, mutta sen kanssa voi tulla toimeen. Se tulee vaatimaan nuorelta kypsyyttä kohdata tauti, rohkeutta ottaa siitä niskaote ja pyrkimystä tulla sen kanssa toimeen, häpeilemättä itseään. Tämä sairaus tulee olemaan osa itseä, mutta vain osa!

Oman lapsen leimautuminen ja jaksaminen psorin kanssa on päällimmäisenä mielessä. Jokainen kuitenkin elämässään törmää tahdittomiin komennetteihin jotka koskevat ulkonäköä, pukeutumista tms. eivät ne ole psoriaatikon yksinoikeuksia. Näissä tilanteissa haluan oman nuoreni olevan niin vahva, että hän voi oikoa niitä ennakkoluuloja tämän taudin osalta. Ei se tartu, eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Osittainhan tämän kanssa eläminen voi koitua voimavaraksi, näin haluan uskoa. Mutta syrjäytymään en omaa nuortani tämän suhteen halua, sen eteen tulen tekemään kaikkeni ja ehkä vähän vielä enemmän.


Hymy tarttuu, psoriasis ei!!

32 kiloa, elämäniloa :)

Tuuletuksia!! Mittari ilmoitti eilen kolmenkymmenenkahden (32) kilon painonpudotuksesta. Nyt se paino saa luvan olla siinä. Reilusti normaalipaino pituuteni, 178 cm nähden ja painoindeksikin on humsahtanut 22.4 lukemiin. Ei ollenkaan hullumpaa. Ainakin itse olen tyytyväinen, oikeastaan ihan älyttömän tyytyväinen.

Ja muuten, viikonloppuna ensimmäistä kertaa kokovartalopeilistä minua katsoi hoikempi minä. Totuushan on se, että pää käy tässä projektissa hitaammalla kuin kroppa. Tähän asti olen nähnyt edelleen itseni pienenä punkerona, nyt peilistä tuijotti hoikka minä. Ai jai. Ja oli ihana nähdä ystäviä pitkästä aikaa, jotka toki huomasivat heti muutokseni ja kyllä, heidän kauniit sanansa olivat mannaa korvilleni. Kiitos niistä.

Mietin ruokaillessani sitä, mistä olen joutunut luopumaan tämän elämäntaparemontin myötä, enkä keksinyt oikeastaan mitään. Olenhan toki luopunut mm. monta kertaa viikossa olleista Fazerin sinisistä suklaalevyistä, mutta kun niitäkään ei oikeasti ole tehnyt mieli. Olen luopunut tupakasta, koska haluan, että happi kulkee kunnolla ja jaksaisin treenata, jotta iho ei näyttäisi 60-vuotiaan iholta. Ei paha tuokaan luopuminen. En ole luopunut mistään sellaisesta asiasta, joka kävisi riepomaan. Voin huoletta syödä silloin tällöin ulkona, voin ottaa sitä suklaata, kohtuudella ja voin juoda sen siiderin, jos mieleni tekee.  Olen selvästi sinut tämän pysyvän muutoksen kanssa, se on mielestäni pääasia.

Voita meillä käytetään edelleen, kohtuudella kyllä, sekä syömme ihan tavallista kotiruokaa. Toki siinä ruuassa on havaittavissa merkkejä terveellisemmästä ruokavaliosta. Kasviksia meillä on aina syöty, toki omalla lautasellani niitä on nähty ehkä aikasempaa enemmän. Mutta koska olen aina ollut perso ruualle, huomaan, että edelleen nautin ruuanlaitosta ja edelleen meillä syödään ihan hyvin. Jälkikasvukaan ei ole juurikaan moittinut ruokavaliotamme, koska heidän äitinsähän laittaa maailman parasta ruokaa.

Itselläni tämä päätös on lähtenyt korvienvälistä. Sain inspiraation, tahdoin ja nyt nautin tuloksista. Ja liikkumisesta tuli minulle elämäntapa. Tätä tulen jatkamaan, koska tämä on niin mun juttu.
Ja mikä mahtavinta, saan tsempata myös muita. Ensimmäinen tsempattavan kanssa aloitellaan hänen elämäntapamuutoksensa kanssa ja tiedän, että siinä tulee käymään hyvin. Päätöshän lähtee meistä jokaisesta, mutta jos minä voin omalla esimerkilläni ja kannustuksellani helpottaa sitä polkua, teen sen erittäin mielelläni. Joku haluaa saarnata uskonnosta, minä haluan saarnata terveellisen elämän mukanatuomista eduista, koska niitä piisaa ja lisää tulee koko ajan.

Seuraavassa bloggauksessa käydään läpi kuvien kanssa sitä "sellainen minä olin, sellaiseksi minä en enää tule" juttuja sekä tätä nykyhetkeä. Olen valmis tulemaan sinunkin eteen näine hyvineni. Koska minä en häpeä enää itseäni, mä olen nyt aika valmis. Jos ei oteta tuota vatsan löysää nahkaa huomioon :))

Onko sun tukka tänään hyvin?

Mä pääsen vähän turhan helpolla nykyään kampaajakäyntieni kanssa, ainakin entiseen verrattuna. Oma luottokampaajani tekee nimittäin töitään ulko-oveltani noin 20 metrin päässä. Enää ei tarvitse soitella ja kysellä aikoja ympäri kyliä, olen löytänyt paikkani. Vihdoin. Aikaisemmin ei oikeastaan ollut edes väliä, kuka hiukseni leikkasi, lähinnä se on ollut aina hinta, joka on ratkaissut asian. 

Nyt voin roskiksen vientireissulla kävellä kampaamoon ja varata ajan. Helppoa ja kätevää.

Voit kurkata itsekkin kampaamoon sisään; Lepuskin Letti

Mikä saa ihmisen menemään kerta toisensa jälkeen saman kampaajan käsittelyyn? Olisiko viisasta välillä vaihtaa tekijää, pysyisikö sellainen tietynlainen freesaus paremmin hiusmallissa?

Ei mielestäni. Kerrankin minulla on nyt tekijä, joka tietää tyylini, tai siis sen oletetun tyylini, tyylitajuttomuuteni nimittäin voidaan myös luokitella tyyliksi ;)

On niin kovin helppoa istahtaa penkille ja puhua kampaajan kanssa samaa kieltä. Ne ovat asioita, joita arvostan. Voin huoleti kertoa, etten itse tiedä mitä tukalle tulisi tehdä, hän kyllä tietää ja antaa vinkkejä. Varsinkin väsyneenä se on kullanarvoista tietoa.

Mulla on ollut nyt vuosikymmenet lyhyt malli hiuksissa. Katselin jokunen aika takaperin vanhoja kuvia ja huomasin, että esikoista odottaessa hiukseni ulottuivat olkapäille. Katri 23 v näytti aivan 55 vuotiaalta. Sen kuvan mieleenpalauttaminen pitää minut ruodussa, ei tule mieleenkään kasvattaa hiuksia.

Muutama kuukausi sitten annoin ensimmäisen kerran leikata hiuksiini sivusiilin ja olen ollut ratkaisuuni tyytyväinen, helppoa ja kätevää, ainakin toispuoleisesti. Oma hiuslaatuni on peritty isältäni, piikkisuora luonnonkihara, joten tuo siili-osio on äärettömän helppo, ei tarvitse menettää hermoja joka aamu.

Tänään lyhennettiin hiusta puolella, saavathan pojatkin kesäksi kesätukat, miksen minäkin. Otsatukkaa karsittiin reilulla kädellä, ei tarvitse sitäkään kesän kiireissä pyyhkiä pois silmiltä. Samalla kun hiusta tippui lattialle, tuntui, että painoa tipahtaa samaan tahtiin. Nyt on tosi köykäinen olotila.

Se, mitä myös arvostan kampaajassani on se, että voin astua kynnyksen yli tukka märkänä ja juuri itse värjättynä. Vähävaraisena pitää säästää sieltä, missä se on mahdollista. Eihän se kotivärjäys ole verrattavissa ammattilaisen työnlaatuun, mutta välillä se on vain tehtävä itse. Tänään tempaisin vähän punaisemman värin, kampaajaani siteeratakseni; minulle ei vain sovi totisen tädin värit, tämä on hyvä. 

Ja poikani käyvät myös samassa paikassa, yksi teini ja yksi juuri aikuisiän saavuttanut sälli. Eivätkä ole kertaakaan moittineet.  Juttua tuntuu heilläkin kampaajan kanssa löytyvän. 

Halusin tällä bloggauksella oikeasti kiittää omaa palveluntarjoajaani. Minä olen perheeni kanssa tyytyväinen työn laatuun, hintatasoon ja keskusteluseuraan, joita kampaamokäynneillämme saamme. Sen yhteisen sävelen löytyminen kun ei välttämättä aina ole itsestään selvyys eikä olisi mukava istua käsittelyssä, jossa työn tekijän kanssa ei olisi mitään puhuttavaa. Minä ainakin vaivaannun niissä hetkissä. 

Nyt mulla on siis taas tukka hyvin, kaikki hyvin. Täytyy vain lähteä nyt ulkoiluttamaan mun uutta päätä :) Hyvää viikonloppua.

Minuuden etsimistä

Jotain tapahtui pari kuukautta takaperin, jotain, joka pakotti ajattelemaan. Asia, joka konkretisoitui vaikkakin tiesin sen olemassaolosta. Se vain vahingossa hypähti silmieni eteen. Siitä lähtien olen aika ajoin miettinyt sitä. Miettinyt, vain päästäkseni eteenpäin. Mutta se muutti paljon, minussa.

Ja taas tänään huomasin sen.  Ja vaikka miten yritän pyristellä siitä ajatuksesta irti, en onnistu. Se ei onnistu, ennenkuin annan itselleni luvan unohtaa ja mennä eteenpäin, eteenpäin minuna.

Nyt olen nöyrä, nöyrä itselleni, koska nöyryys on hyveiden kasvualusta. Olen tarpeeksi nöyrä tunnustamaan heikkouteni ja tekemään myös niille asioille jotain.

Olen taas tänään tehnyt itsetutkiskelua ja miettinyt naisena olemisen tuskaa, sillä tuskalta se tänään on tuntunut. Vieläkään se omakuva, joka katsoo peilistä ei miellytä. Ehkä ilmassa on jonkinlaista vääristynyttä omakuvan tulkintaa, mutta on edelleen asioita, jotka täytyy korjata.
Eikä se omakuva anna vielä täysin lupaa mennä eteenpäin. Eräänlainen ajatus edelleen siitä, etten minä kelpaa, olen liian lihava ja jos oikein paljon häpeän itseäni, miten voisin luontevasti astua toisen eteen omana itsenäni? Mutta kun se asia on vain tehtävä, mentävä eteenpäin, vaikka hammasta purren. Koska tiedän, että minä tarvitsen sitä. Hyväksyntää ja kunnioitusta, arvostusta ja kumppanuutta.

Alkuteksteihin palatakseni olen tänään luvannut olla itselleni armollisempi, eihän Roomaakaan päivässä rakennettu. Lupasin itselleni rakentaa ja kehittää itseluottamustani sille tasolle, jolle se kuuluu ja jonka arvoinen minä olen. Minä. Rakastaisinko jo nyt itseäni tarpeeksi unohtaakseni ne menneet luovuttamiset ja epäonnistumiset, pettymykset ja perääntymiset. Kyllä, nyt on sen aika, minun aikani.

Enää en halua olla riippuvainen menneestä, vaikka se toki kuuluu elämääni. Tulevassa muuttuu monta asiaa, mutta yksi on joka pysyy, minä. Ajatusmaailmani, arvoni ja tekoni eivät muutu.
Ihmissuhteet tulevat muuttumaan, sen tiedän. Osasta vanhaa tulen päästämään irti. Niinkuin aikaisemmassa postauksesani kirjoitin, eivät omat voimavarani ja intressini tule riittämään jatkuvasti negatiivisiin ja kuormittaviin ihmisiin. Ehkä ne joskus lutviutuvat uomiinsa, mutta nyt ei ole niiden aika.   Ystävyys on mielestäni edelleen taito, hyvä taito - hyve.

Tänään minä luotan itseeni ja hyväksyn itseni. Tästä aloitetaan. Siis minä aloitan minun kanssani <3

Nähdään baarissa tänään?

Leppävaarassa on paljon baareja, heti kävelyetäisyydeltä löytyy neljä ja toki Sellon kauppakeskuksesta löytyy niitä lisää. Jos haluaa etsiä.

En halua mitenkään soimata tai syyllistää, mutta mua jotenkin nykyisin harmittaa nuo baareissa istuvat tyypit tai lähinnä se, että näen joka aamu ne samat naamat odottamassa baarin aukeamista ja sitten istuvatkin päivän terassilla tai ovat röökillä baarin edustalla. Ei siinä, jokainenhan saa tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa, mutta kun tuo tie on avattu, pelkäänpä ettei sieltä ihan niin hevin poiketa taas sille tasaisemmalle polulle.
Törmään esimerkiksi alakerran naapuriini joka päivä kun vien koiraa ulos. Hän aloittaa kierroksensa jo puoli yhdeksän aikaan, siis siirtyy odottamaan lähikapakan eteen sen aukeamista. Ettei vain myöhästyisi kello yhdeksän ovien avauksesta. Ja iltapäivällä kun ohi kävelee, siellä hän vielä napottaa terassilla, eikä todellakaan selvinpäin. Joka päivä.

Eräs kavereistani kertoi joskus aikoinaan omasta juomisestaan sen, että se on ainoa keino tavata kavereita, niitä ei muuten näe eikä ole ketään, kenen kanssa vaihtaa kuulumisia. Se on oikeasti aika pelottavaa ja ikävää. Raahautua joka jumalan päivä suoraan töistä baariin, ottaa siellä se yksi kymmenen tuoppia ja mennä kotiin nukkumaan, odottamaan seuraavaa työpäivää.
Ja se kaveripiiri kun monesti on sitten sitä mitä on ja ikävä kyllä, seura tekee monesti kaltaisekseen. On teipattuja silmälaseja, on pesemättömiä vaatteita ja virtsan hajua, mustaa silmää, kyynärsauvoja jne. Mutta he ovat niitä kavereita, ajatusten vaihtajia. Monet niitä elämässään eksyneitä vailla sitä päämäärää ja tavotteita. Tai ehkä niitä tavotteita on ollut, mutta sitten on tullut muuta, uusia intressejä, uusia kavereita ja luopumista niistä omista päämääristä. Mene ja tiedä.

Mietin sitä omaakin entistä elämääni. Miten helppoa oli illalla käydä iltakävelyllä ja poiketa ottamassa se yksi lonkero tai olut, monena iltana. Ja miten helppoa siihen olisi jäädä koukkuun, tehdä siitä tapa.

Itsestäni on tullut vähän tylsä nykyään, varmaan ainakin osan entiseen elämääni kuuluneen ystävän mielestä. En tykkää edelleenkään siitä, että ainoa paikka, jossa voidaan tavata on baari. Ei sillä, ettenkö luottaisi itseeni ja juomiseeni, vaan se, että se kyllä sotkee moneksi päiväksi sen nykyään minun normaalin aikataulun. Treenit menevät sekaisin enkä muutenkaan saisi juuri mitään aikaiseksi pöhnäisenä. Siksi yritän välttää niitä treffejä, en karta niitä kavereita tarkoituksella. Mutta olisi kiva, jos olisi niitä vaihtoehtoisia tekemisiäkin. Mitä jos mentäisiin vaikka syömään? Ajattele, valmiiseen ruokapöytään, ehdittäisiin juttelemaan ja rahaa säästyisi verrattuna baari-iltaan.

Ajattelin, että voitaisiin tehdä yhdessä jotain kivaa nyt kesällä. Jospa vaikka kerättäisiin porukka kasaan ja otettaisiin vaikka pesismatsi tai sitten ajankohtaan sopivasti jalkapalloa? Tulisitko sinä ilman, että mentäisiin baariin?

Sinulla on kolme uutta viestiä…..

Mä olen vähän hämmentynyt. Tai oikeastaan vähän pyörällä päästäni, ihmeissäni. Koska mä olen vähän pikkusielu tai sitten mulla on itsetunto vain sen verran järkevällä tasolla, että koen, ettei minun tarvitse ihan kaikkea sulattaa. Ainakaan varattujen miesten yhteydenottoja, sellaisia vihjailevia yhteydenottoja sosiaalisessa mediassa. 

Eikä minun tarvitse selitellä sitä, miksi poistut kaverilistaltani kuin leppäkeihäs. 

Ymmärrän flirtin ja positiivinen flirttailu on ihan ok, kunhan se pysyy sillä tasolla, että toiselle tulee huomioitu olotila. Ei sen enempää. Parisuhteessa olevan flirttaillessa täytyy olla todella kartalla siitä, miten kunnioitetaan omia, kumppanin ja parisuhteen rajoja. Mielestäni tietyn rajan ylitys myös flirttailussa on loukkavaa minua ja sitä parisuhteessa olevan flirttailijan kumppania kohtaan. 

Mitä sillä flirttailulla haetaan? Pönkitystä sille omalle itsetunnolle, jännitystä ja sutinaa siihen omaan arkeenko? Positiivinen flirttailu, siis juuri se, että toiselle tulee huomioitu olotila, on parhaimmillaan sitä, että se tuo iloa elämään ja pilkettä silmäkulmaan, ei sen enempää.  Mutta kun lähdetään ylittämään näitä rajoja, puhutaan jo jonkinasteisesta pettämisestä. Jos flirttailija ei tiedosta itse niitä omia rajojaan, ollaan jo hakoteillä. 

Hyvä flirttailu on nokkelaa sananvaihtoa, asiallista ja juurkin sitä pilkettä silmäkulmassa tehtävää, hyväntahtoista. Vahvat seksuaaliset flirttikirjoitukset  eivät ole sopivia, sillä ne viestivät jostain ihan muusta kuin mukavasta pikku flirtistä, ainakin minun mielestäni. Koen itsetuntoni ja naiseuteni jo niin vahvana, etten kaipaa varattujen miesten seksuaalissävytteisiä "flirttejä", koska en pidä niitä edes hauskoina, saati huomaavaisina. Koen ne kuolaamisena ja se on vastenmielistä. Toki jokainen saa ja voi kokea ne asiat eritavalla. Minä koen sen näin. Enkä koe, että olisin parisuhdemarkkinoilla tyrkyllä vaikka statukseni onkin sinkku. Minä uskon edelleen siihen, että se onni ei tule etsimällä vaan elämällä. En pidä itseäni markkinatavarana, joten älä sinäkään pidä. 

Flirttaaminen on ihmiseltä ihmiselle viestintää, jonka tarkoitus ei ole johtaa seksuaalisviritteiseen ja suhdehakuiseen toimintaan, iskemiseen, vaan siinä kyse on enemmänkin käyttäytymistavasta ja elämänasenteesta: flirttailija on tyyppi/henkilö, jonka seurassa muilla on hyvä olla, myös minulla. Minä en koe oloani ahdistuneeksi hänen seurassaan. 

Niin ja se mun pointti nyt tässä jutussa oli mikä? No just se, että voit hyvin kommentoida kuviani vaikka facebookissa, kunhan teet sen oikeasti siististi. En kaipaa vihjailevia yksityisviestjä enkä näkemyksiäisi siitä, minkälaiset kuvat olisivat kanssa kivoja. 

Ja sitten mä kanssa toivoisin sitä, että eläisit ihan sitä omaa elämääsi parisuhteessasi, minulla ei ole nyt tarvetta sekoittaa elämääni yhtään millään tavalla eikä edes halua kuulua teidän suhteeseenne. Se on teidän juttu, ei minun. 

Jos löydät minut joltain deittipalstalta, silloin voit flirtata ihan mielinmäärin, juuri sillä omalla asiattomalla tavallasi, mutta voin sen verran auttaa sinua kertomalla, ettei sitä profiilia löydy.

Ja hei, kyllä mulla on huumorintajua, sen sinäkin varmaan ehkä tiedät. Asiat asioina ja pylly pois tyynyltä.

Kaikella rakkaudella...

Wow mikä päivä. Joidenkin mielestä varsin tylsä ja turha pyhäpäivä ja vielä tempaistu keskelle viikkoa. Mä olen taas nauttinut tästä päivästä täysin rinnoin ja rintalihaksin. Harvinaista herkkua heti aamusta, huomata heräävänsä vasta, kun aamu oli jo pitkällä.

Jännä, miten sitä oikeasti nykyään osaa nauttia niinkin pienistä asioista, kuten saunominen yksin. Omassa kodissani en ikinä raahaudu yksin viereiseen rappuun saunomaan, vaikka se saunavuoro onkin.  Jumpan jälkeen oli niin autuaallisen seesteinen olo ollessani parhaassa seurassa kuntosalin saunassa. Vain minä ja minä. Ja meillä oli minun kanssani paljon juteltavaa ja mietittävää. Minulla ja melkein parhaalla ystävälläni, minulla.
Se ihan oikea paras ystävä on oikeasti ihan fyysinen ihminen ja osaa jutella kanssani jopa ääneen, joten sinun ei tarvitse nyt huolestua mielenterveydestäni.

Myönnän, että teen usein yltiöpositiivisia tilapäivityksiä Facebookkiin;

Kukahan se tänään kölli ysiin asti punkassa? Oliko se pikku Katri? Joo-o. 
Tänään voisin halata ja rutistaa koko maailmaa, koska mä vaan olen niin hyvällä tuulella. Piltitkin saavat nukkua niin pitkään kuin mieli tekee  Turha se on lähteä ketään väkipakolla herättelemän ja kiukkuamaan, otetaan ilon kautta vaan.
Maailman parasta helatorstaita meille kaikille 

Ihan jees päivä. Todistus noudettu. Sentteri haki myös omat tulevat duunivaatteensa ja pääsikin sitten aloittamaan työt samantien eikä vasta viikon päästä! Jännä ajatella mun pilttiä vartijan vaatteet päällä Itiksessä, milloin hän niin isoksi kasvoi? Ja vanhimmainen on vääntänyt juustokakun mamille, mulle jää sitten varmaan nuorimmaisen kanssa keittiön siivous En moiti eloa tänään.

Niin hieno aamu, etten malttanut edes nukkua. Tälle päivälle olen asettanut niin suuret odotukset ainakin tuon kelin suhteen. 
Ja arvaappas mikä mennä lätkähti jo uuniin? Pulled pork pääsi sinne ottamaan viiden tunnin lämmöt itseensä. Sillä aikaa ehtii hyvin käymään spinnaamassa  Ja sitten Tikkurilaan kuuntelemaan Agentseja. Wolaa. Voisiko elämä yhtään paremmalta tuntua, ainakaan tänään.
Oho, huomenet meinasi unohtua, huomenta!!

Onko vähän ärsyttävää? Saattaahan se olla. Mutta ehkä mua enemmän ärsyttäisi se iänikuinen valittaminen. Valittaminen niistä omista valinnoista, joille voisi oikeasti tehdä jotain. Mietin omaa ystäväpiiriäni, enkä nyt halua loukata ketään, valituksen aiheitahan jokaisella riittää. Minun ystäväni valittavat ihmissuhteistaan, ylipainosta, työstä, rahattomuudesta. Jokainen meistä sortuu valittamiseen, jopa minä, superihminen ;) Minäkin valitan. Mutta silloin, kun sen ystävyyden ainoa tarkoitus tuntuu olevan se, että minulle purkaudutaan ja valitetaan siitä oman elämän kurjuudesta, silloin ollaan väärillä raiteilla. On oikeasti kuluttavaa kuunnella kerta toisensa jälkeen ne samat tekosyyt siitä, miksi asiat eivät ole muuttuneet sitten viime keskustelun. Minäkin olen jumpannut olkapäitäni ja hartioita, mutta eivät nekään mahdottomia kanna. Voisitko sinä ymmärtää sen. 

Olen yrittänyt karsia negatiivisuutta pois elämästäni, vihdoinkin. Mielestäni olen jo niin vahva, että voin kertoa sen, mihin minun voimavarani riittävät. Haluan toki olla läsnä ystävilleni, mutta en halua olla pelkästään se kuuntelija, paskan vastaanottaja, neuvonantaja. Kun ei meidän kenenkään elämä ole sitä ruusuilla tanssimista joka päivä, tai edes joka toinen päivä. 

Toki minä kuuntelen, ihan varmasti kuuntelen. Mutta siinä vaiheessa, kun olen kuunnellut samaa valitusvirttä yli puoli vuotta, sinun tekemättä asioiden eteen itse mitään, minä ummistan jo korvani. Koska minulla on lupa siihen. En minä voi tehdä niitä asioita sinun puolestasi. Sinun pitää ihan itse ne tehdä. Sinä etsit sen uuden työpaikan, sinä aloitat sen laihdutuskuurin, sinä puhut asiasi vaimon/miehen kanssa. Sinä, koska sinähän sitä elämääsi elät. Minä voin tsempata sinua, mutta tiettyyn rajaan asti. Koska minullakin on oma elämäni ja nyt minulla on tarve sitä elää ja siitä nauttia. Se ei ole sinulta pois, itseasiassa, juuri sen takia minä tulen nyt sinulle sanomaan, kun mittani on täysi. 
Haluan pitää sinut ystävänäni, mutta en halua kantaa vastuuta sinun elämästäsi, se on sinun tehtäväsi. 
Minä olen tehnyt ne omat valintani ja voin hyvin. Olisiko nyt sinun vuorosi, ystäväni?

Ja hei, soitellaan ja nauretaan!! Nähdään ja halataan. Koska meillä on ihania asioita kerrottavana. Ainakin minulla! Arvaas mitä??? 

Kaikella rakkaudella

Ah, löysää nahkaa….

Tänään on merkittävä päivä monella tavalla. Opiskelut loppuivat, yhdeksän kuukauden rupeama suoritettu. Täytyy kyllä tunnustaa, ettei opinnot ihan hirveän raskaita olleet, mutta toivottavasti niiden suorittaminen jollain tavalla edesauttaa työllistymistäni. Ja toki on tärkeää, että työttömyyden aikana omatoimisesti tekee asioita oman tilanteensa eteen. Mutta se siitä koulutusasiasta, se ei nyt ollut se päivän polttavin asia, vaan mun vatsanahka.

Varmasti sinullekkin on tullut pikkuhiljaa selväksi se, että olen laihduttanut :) Ja jos et ole siitä tietoinen niin nyt olet. Reilut 30 kiloa laardia jätetty Sellon Elixian ryhmäliikuntatunneille, eikä niitä ole ikävä.
Haittojakin laihduttamisessa on. Kun painoa tiputtaa näinkin reilusti, jäljelle jää kiitettävä määrä löysää nahkaa. Sellaista vähemmän miellyttävää löllöä tavaraa, jota yrittää epätoivon vimmalla sulloa pikkareiden alle, jotta ne edes jotenkin pysyisivät poissa silmistä. Tiedän, että mielikuva on kammottava. Ja ei pelkästään mielikuva, kyllä sen löysän nahkan omistaminen ja päivittäinen rasvaaminen ja kantaminenkin on epämiellyttävää.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen varannut konsultaatioajan lääkärille, haluan sen pois. Se ei enää kuulu minulle. Joku voi pitää ajatusta turhamaisena, ihan varmasti pitääkin, mutta minä en enää. Alussa toki mietin, että se on toisarvoista, ajattelin, että kolme raskautta saa näkyä, mutta nyt liikunnallisuuden lisäännyttyä asia ei olekkaan enää niin yksiselitteinen.

Se löysä nahka estää osittain esimerkiksi aerobisen liikkumisen, hyppiminen ei onnistu, koska se yksinkertaisesti sattuu, samoin juokseminen. Lisäksi tällä ihotyypillä joka minulle on suotu, se löysä nahka aiheuttaa ihottumaa, koska "makkaran" alle jäävä iho ei pääse hengittämään. Ja se ei kertakaikkisesti ole esteettisesti kaunis. Vaikka eihän minustakaan täydellistä saada, tavoittelen kuitenkin hyvää.

Ja kyllä, olen selvittänyt myös riskit ja mahdolliset ongelmat asian suhteen. Kaikki on kutakuinkin tiedossa ja lääkärin kanssa juteltuani tiedän varmasti paljonkin enemmän.

Reilun kuukauden päästä on siis konsultaatioaika, jolloin käymme terveyskeskuslääkärin kanssa asiaa läpi. Kunnallisella puolella on pitkät jonot, mutta tällä asialla ei ole tulipalokiire. Yksityinen, nopeampi hoito ei tule kysymykseenkään hintansa puolesta.
Koska lapsilukuni on ollut täynnä jo liki 14 vuoden ajan, on mahdollisuudet päästä kunnallisen kautta hoitoon ihan kiitettävät. Ja jos se ei onnistu, pitänee ostaa korkeammat kalsarit :)

Olen ollut monesti plastiikkakirurgiaa vastaan, tai en ehkä sitä kirurgiaa vaan niitä periaatteita joita lähinnä naiset ovat asettaneet. Rintojen tulee olla aivan järjettömän suuret, kasvoja pitää muokata uuteen uskoon, nenä ei sovi naamaan jne. Sitä minä en vieläkään oikein ymmärrä. Ymmärrän kyllä terveydellisistä syistä tehtävät operaatoit, rintojen pienennykset jne. Kyllä, ihan jees. Mutta niinhän se on, kuka mitäkin arvostaa.

Itse haluan arvostaa omaa panostustani painonhallintani suhteen. Haluan, että tämän työn tehtyäni, saan olla reilusti ylepä siitä, mitä olen saavuttanut ja sitä, mitä tulen jatkossa olemaan. Koska tämähän oli ja on loppuelämäni mittainen projekti. Paluuta entiseen ei ole. Aikaisempaan bloggaukseeni palatakseni, sellainen minä olin, sellaiseksi minä en enää tule.

Ihmettelet varmasti, mikä on myös syynä tähän bloggaukseen. No se, että minä toivon, minä oikeasti toivon, että tämä oma kamppailuni painon pudottamisen kanssa, siitä koituvat lieveilmiöt yms. auttavat ja tsemppaavat sinua pitämään vartalostasi parempaa huolta kuin minä olen pitänyt. Varsinkin nuoret ihmiset, antakaa minun olla se varoittava esimerkki siitä, miten ei sitä omaa kroppaa kannata unohtaa ja löydä laimin. Siitä pitää huolehtia, koska sinä olet sen arvoinen. Se fyysinen olemus kun vaikuttaa oikeasti niin moneen asiaan, monta ihanaa asiaa jää ehkä tekemättä sen takia tai juuri siksi. Ja ne harmittavat, ainakin minua. Tavallaan ne "unohdetut" vuodet sen ylipainon alla, se itsensä huomaamattomaksi tekeminen ja kaikki. Kyllä se tuntuu ja syö naista. Ja miestä.

Minä pidän peukkuja pystyssä ja nyt uskallan varovasti toivoa.

Isona musta tulee….

Viimeiset koulupäivät käsillä, vielä maanantain kun jaksaa ja tiistaina todistus käteen, se oli sitten siinä. Opiskeluun liittyvä lopputyö palautettu ja arvosana vastaanotettu, täydet pisteet. Oliko yllätys?

9 kuukautta meni kyllä nopeasti. Se, mitä tästä sitten jäi käteen, jääköön nähtäväksi. Työpaikkojen armoton metsästäminen jatkuu, hassusti tulee vain tuo kesä nyt vastaan. Yritysten rekrytoinnit juuri lomia vasten ovat varsin nihkeitä. Mutta aina kannattaa yrittää. Ja ainahan voi ajatella jotain kivaa ulkoduunia kesäksi, mansikanpoimintaa ;)

Ideoita siitä, mitä voisi isona alkaa tekemään on lukuisia. Monen ajatuksen kohdalla tulee vain se uskallus vastaan, ihan omillaan yrittäminen on kuitenkin nykypäivänä aika rohkeaa. Ja kun vielä pitää elättää pari muutakin, ei riitä, että kantaa itselleen sen ruuan pöytään.

Itse kasvoin yrittäjäperheessä ja ne realiteetit sen rankkuudesta ja sitovuudesta ovat kyllä aika hyvin painuneet mieleen. Yrittäjä on yrittäjä, kellonajasta riippumatta. Omilla vanhemmilani oli onneksi tapana pitää siitä omasta jaksamisestaan huolta kesälomalla. Joka nakutetun vuosi heinäkuu oli pyhitetty lomalle. Hyvä niin. Vähän hirvittää ajatus työskentelvistä ihmisistä, jotka eivät sitä omaa huili-aikaansa pysty ottamaan. Itse olen sen verran mukavuudenhaluinen, että varmasti sen loman kaipaisin. Mutta nyt tässä tilanteessa olisin valmis sen työpaikan ottamaan vastaan jo kesällä, opiskelu ei ole kuluttanut omaa  energiaani ja jaksamista siinä määrin, että kesä pitäisi vielä makoilla rannalla. Ja toisekseen, nyt toukokuussa on ollut varsin hyvät kelit, tunnustan makoilleeni parvekkeella jo ihan riittämiin. Rusketusraidat on saavutettu.

Mutta joo. Koska äsken jo tuli parvekkeella kovin kuuma, on hyvä istahtaa sisälle, avata Mol.fi, Monster.fi ja Oikotien työpaikat näytölle. Yrittänyttä ei laiteta.

Älä klikkaa mua!

Yksi varmoja kevään merkkejä taitaa olla parisuhdeasioiden hehkuttaminen vähän joka mediassa. Vähenevät vaatekerrokset saavat ihmismielen taas haaveilemaan ja miettimään asioita hieman kirkkaammin ja valoisammin kuin talven pimeinä iltoina. Kirjoitellaan eri keinoista löytää se helluntaiheila, kesäromanssi jne. Mutta jos sitä haluaisikin löytää ihan vaikka elämänmittaisen ihmissuhteen, vaikkakin on se kesä tulossa. Tai edes vakituisen suhteen, jos elämänmittainen kuulostaa vähän lopulliselta ratkaisulta.

Olen itse mietiskellyt tätä parisuhdeasiaa nyt muutamaan otteeseen. Olisihan se kiva, mutta olisihan se tavallaan pelottavaakin, siis se suhe. Lähteä nyt näillä kymmennillä aloittamaan taas melkein alusta, opettelemaan uudelleen se, että suhteessa on nyt toinenkin, en pelkästään minä ja sitä toista olisi myös huomioitava ;) Ja sitten pitäisi taas kertoa koko oma elämä ihan alusta alkaen toiselle, jotta se toinen oppisi tuntemaan. Kuulostaa tosi rankalle. Mutta olisiko se sen arvoista?

Itse henkilökohtaisesti en pidä nettideittailuista. Joskus aikoinaan tein profiilin johonkin palveluun, kävin pareilla treffeillä ja sitten poistin profiilin. Eikä niistä treffeistä kyllä elämän mittaista suhdettakaan syntynyt. Toinen niistä deittikavereista on kyllä edelleen mun ystävä ja se toinen, se oli jotain sellaista, jonkalaiseksi nettitreffit olikin kuvitellut, ei toiminut, ei niin millään tavalla. Tyyppi jauhoi purukumia suussaan ja vispasi kinttujaan minkä kerkesi ja oli selkeästi etsimässä jotain ihan muuta kuin pitkäkestoisempaa suhdetta. Jätin ne lounastreffit kesken ja poistuin paikalta.
Ja toisaalta, kun mietin sitä, että viettäisin koneella nykyistä enemmän aikaa, etsien tuhansien profiilien joukosta juuri sitä oikeaa, tapaisin heitä sitten kahvilla tms, toteaisin, että ei tämä ollut minun tyyppiäni ja alottaisin etsimisen uudelleen ja taas sama ravaaminen. Enhän mä ehtisi muuta tekemäänkään kuin olemaan treffipalstoilla tai treffeillä. Sekin olisi rankkaa.

Olisihan se ihan kiva ihastua. Tuntea ehkä vähän samanlaista jännitystä vatsanpohjassa kuin silloin ihan vähän nuorempana. Vaikka ehkä se fiilis olisi jo jollain tavalla kypsempää. Aikuista rakkautta? Se kuulostaa taas tosi lällyltä, sellaiselta, että mennään samanlaiset tuulipuvut päällä kaupalle tai iltalenkille.  Ne on ihan kivoja juttuja, ne tuulipuvut siis, mutta itse en halua niitäkään käyttää.

Mitä aikuinen nainen sitten haluaa. No, mä haluaisin tietenkin, että mua arvostettaisiin naisena, kohdeltaisiin kunnioittavasti ja otettaisiin huomioon ja tietäisin olevani rakastettu ja olisin ainoa. En siis haluaisi olla osana paria suhdetta vaan osana meidän parisuhdetta.

Toisaalta, mietitäänpäs nyt järkevästi. Ei se onni etsimällä tule. Se kohtalo saattaa kävellä vastaan vaikka tänään, mutta pakottaa ei voi. Jos se kohtalo haluaa tuoda uuden ihmisen elämään, hyvä niin. Jos ei, ei sekään mitään. Elämä on sopuetunut uomiinsa ja se on ihan hyvä elämä ilman sitä kumppaniakin, jolle kuitenkin on se tila jätetty.