torstai 30. tammikuuta 2014

Kenen vastuu?


Millä motivoida uudet sukupolvet työelämään?

Jari Tienari, professori, Aalto-yliopisto:

"Samoilla asioilla kuin meidät vanhemmatkin. Veikkaan, että suurin osa ihmisistä haluaa edelleen tuntea itsensä tarpeellisiksi ja kunnioitetuiksi, tulla kuulluksi, tehdä merkityksellistä työtä, toimia terveessä työyhteisössä ja saada työstään oikeudenmukainen korvauksen. Eli aika perusjuttuja. Tempuilla ei pitkälle pötkitä, eikä kannata yleistää. Nuoria, kuten vanhoja, on erilaisia. Painotukset vain vaihtelevat."

Otteita tosielämästä, by Katri Pirinen
Moneen kertaahan on todettu, että mikäli nuoria saadaan nopeammin työelämään, tämä ehkäisee syrjäytymistä. Suomessa on tälläkin hetkellä n. 30 000 nuorta, jotka ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle, syystä tai toisesta.  Työ on selkeästi mielekäs keino saattaa nuori yhteiskuntaan. Nuorten valmiudet työelämään kuitenkin vaihtelevat ja näitä valmiuksia ei voi muulla tavoin kartuttaa kuin tekemällä työtä. Olla ainutlaatuinen nuori työelämässä. Missä menee sitten se raja, miten näitä nuoria kohdellaan työelämässä?
Me aikuiset olemme tässä ensiarvoisen tärkeässä asemassa. Meidän tehtävä on kannustaa ja tukea, motivoida. Tämä koskee myös työnantajia. Heillä pitää olla vastuu nuoren osalta työelämässä, heidän luonaanhan nuori sitä työtä tekee. Heidän tehtävä on näyttää mallia nuorelle, miten työelämässä toimitaan, mitkä ovat ne työelämän säännöt. Ainkankin pitäisi olla ja suurimman osan kohdalla varmasti onkin. Mutta sitten on näitä, joissa poikkeus taas vahvistaa säännön. Ikävä kyllä.

Työnantajan tehtävä ei ole häiritä työntekijää, ei, vaikka kyseessä olisi aikuinen työntekijä tai nuori. Ei minkään ikäistä. Mitä tapahtuu, kun työnantaja käyttää valtaansa väärin? Onko se motivoiva asia, meneekö nuori myös seuraavana päivänä mielellään töihin? Ei, uskallan sanoa, ettei mene.
Työnantajan tehtävä ei ole ahdistella nuorta. Työnantajan pitää pystyä pitämään omat tunteensa kurissa työpaikalla. Myöskään työnantajan ei tule rakastua tulisesti nuoreen työntekijäänsä, tai jos näin sattuu käymään, pitäisi ne tunteet pystyä kuitenkin "kukistamaan" työpaikalla. Mielestäni nuoren aikuistuvan työntekijän ei tarvitse sietää työantajan kohtuutonta käytöstä, soittelua vapaa-ajalla, nuoren asunnon oven takana päivystämistä, seurailua työntekijän kotimatkalla. Ei. Työ on kuitenkin työtä, vapaa-aika on jokaisen oma asia. Ja jos nuori useampaan kymmeneen kertaan ilmoittaa sujuvalla kielellä että EI, en vieläkään ole kiinnostunut sinusta kumppanina, haluan vain tehdä työni niin hyvin kuin osaan, haluan oppia myös enemmän. Eikö vastuullinen työnantaja tässä vaiheessa peräänny? Kyllä. Mutta ei kaikki. Jostain syystä joillakin on vain tarve saada nuori ahistumaan ja pelkäämään itseään. Ja saada nuori irtisanoutumaan työstään. Ehkä sen takia, että työnantaja saa taas uuden syyn aloittaa työntekijän painostaminen "tule takaisin töihin, ei ole mitään pelättävää, saat enemmän vastuuta jne." Kas kun ei luvannut palkankorotusta tai ylennystä..ai niin, ne luvattiin jo viimeviikolla.

Saiko nuori työkokemusta tästä työsuhteesta; kyllä sai. Hän oppi monia tärkeitä asioita tulevaisuuttaan varten. Hän oppi myös sen, miten kylmä ja raaka maailma työelämä on. Vain ja ainoastaan yhden pellen vuoksi. Hänen, jonka piti olla se kannustava ohjaaja.
Nyt tämä nuori aloittaa alusta. Hän etsii uuden työn, luo suhteet uusin työtovereihin ja opettelee mahdollisesti uusia työtapoja. Hän aloittaa alusta sen tulevaisuuden rakentamisen, jonka piti olla jo ihan hyvällä mallilla.
Hän mietii, miten tulee mahdollisesti toimeen pelkällä peruspäivärahalla, miten saa vuokran maksettua jne. Niinkuin ei tarpeeksi olisi ollut jo mietittävää.

Peräänkuulutan nyt edelleen sitä meidän aikuisten vastuuta. Katsokaa jo peiliin!! Mielestäni suomeenkaan ei tarvita enää yhtään syrjäytymisuhan alla olevaa nuorta. Motivoidaan heitä, kannustetaan ja tuetaan tarpeen tullen. Ollaan niitä vastuullisia ihmisiä. Minä otan omistani vastuun, katson myös sinun omiesi perään tarpeen tulleen, pidän heidänkin puoliaan.
Nuoren työantaja ei näin tehnyt, hän käytti häikäilemättä asemaansa väärin, aiheutti tuskaa, menetettyjä yöunia, hän aiheutti toimeentulon lakkaamisen. Hän veti maton alta, ihan kaikelta. Ja hän jättää nyt suomen. Hän palaa kotiinsa. Ottamaan vastuuta. Minä jatkan taistelua omieni puolesta.




sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Voitaisiinko käyttäytyä niinkuin aikuisten kuuluu!!?

Ajelin tänään Riihimäeltä ystävän luota kotiin, monenlaisia ajatuksia päässäni. Jokin erikoinen vyyhti ajatuksia, jonka purkamiseen tarvitsen tätä blogia, kirjoittamista ja ajatusten selkeyttämistä.
Kuluneesta viikosta jäi taas kaivelemaan koulukiusaaminen, tuo punainen vaate minulle.
Nuorimmaisenihan on ollut koulukiusattu. Lapsi, joka on hiljainen, herkkä ja jonka on vaikea solmia sosiaalisia kontakteja. Kiusaaminen on ollut fyysistä sekä henkistä. Pahaa oloa purettiin monen monituista kertaa puhumalla, käymällä asioita yhdessä läpi. Koulun kanssa? Joo, yritettiin, aika huonoin tuloksin. Mutta se siitä prosessista. Avaan tuota asiaa myöhemmin.
Se, mikä nyt jurppii on aikuisten käyttäytyminen. Mielestäni meidän tehtävä olisi näyttää sitä esimerkkiä lapsille ja nuorille, omilla teollaimme ja tekemättä jättämisillä. Mutta mitä tekee kasvatusalan ammattilainen, seiskaluokan opettaja? Hän nimittelee ja solvaa erästä luokan poikaa tämän ulkonäköönsä vedoten, kaikkien oppilaiden kuullen. Eikö se ole kiusaamista, toisen aliarvioimista ja solvaamista. Voin vain kuvitella tilanteen luokassa, kaikki kääntyvät katsomaan tätä poikaa, kuiskuttelevat ja hihittelevät. Miten raakaa! Siinä on varmasti pojan itsetunto kärsinyt kovan kolauksen. 
Perjantaina tilannetta yritettiin rauhoitella koulun puolelta, kyseinen opettaja marssi luokkaan pyytäämään anteeksi. Anteeksi, että nimittelin sinua. Miten tuollainen käytös annetaan anteeksi? Miten poika pystyy sitä unohtamaan. Hän varmasti tulee muistamaan opettajan lausumat sanat ikuisesti, hän miettii omaa fyysistä olemistaa, omaa minuuttaan ja vertaa kenties itseään muihin. Miksi juuri hän? Koska hän on erilainen. Hän on pyöreä, häntä voi loukata, häneen se ei liene koske yhtä paljon..

Toinen asia, joka kalvaa nyt erityisen pahasti mieltä on työpaikalla tapahtuva häirintä. Lähipiiriini kuuluva henkilö sai työpaikan ravintola-alalta, nuori nainen. 
Hän viihtyi hyvin työpaikallaan, sai paljon kiitosta osaamisestaan ja ahkeruudestaan. Ajatuksia heiteltiin ilmaan; voit saada korkeamman aseman tuota pikaa, tarvitsetko taloudellista apua jne. Ihmeteltiin moneen otteeseen yhdessä sitä, miten jotkut ihmiset ovat vain niin hyväntahtoisia. Ketun villat sanon. Hyväntahtoisia ihmisiä on harvassa. Ei ollut tässäkään tapauksessa. Aina tuntuu olevan taka-ajatuksia, hyvyyttä ei. 
Tämä nuori joutui tilanteeseen, jossa esimies ilmoitti olevansa hänestä kiinnostunut, hänellä on tunteita tätä nuorta kohtaan. Hän haluaa, että nuori antaa hänelle mahdollisuuden tulla elämäänsä. Esimies. 
Nuori kieltäytyy useaan otteeseen, fiksusti kertoo, ettei voi kuvitella heidän välilleen muuta kuin työtoveruutta. Esimies jatkaa jankuttamista ja vonkaamista. Nuori ahdistuu tästä, tottakai. Hänen oli tarkoitus työskennellä ja tienata elantonsa, ei rakentaa suhdetta esimieheensä. 

En yhtään ihmettele nuorten henkistä pahoinvointia. Me aikuiset emme näköjään osaa kunnioittaa lapsia ja nuoria, yritämme ajaa heidät liian pieninä omaan karuun maailmaamme. Opit, joita näin toimien nuorille annetaan, eivät varmasti ole hyviä oppeja. Eikö olisi tärkeämpää näyttää esimerkillä, miten arvostan sinua teoillani, miten tuen sinua sanoillani, minä haluan sinulle pelkkää hyvää. Tervehenkinen työyhteisö varmasti motivoi nuoria, yhteisö jossa toimitaan hyvien tapojen mukaan, ollaan tasapuolisia kaikille eikä syrjitä. Eikö olisi mukava näyttää nuorille, että me aikuiset osaamme olla reiluja ja tervehenkisesti kannustaisimme heitä työn tekemiseen. Ei viitsittäisi aiheuttaa turhaa ahdistusta ja huolta nuorille. Minä en ainakaa haluaisi, että oma lapseni ottaisi mallia näiden edellämainittujen aikuisten käyttäytymisestä. Olisiko sinun lapsesi isona tuo mainittu esimies tai opettaja? 
Oikeasti, eikö me voitaisi olla niitä aikuisia! Niitä fiksuja aikuisia? Olisitko sinä?



torstai 23. tammikuuta 2014

Inspiraatio+tahto=TULOS

Mä olen aivan hurahtanut kipeisiin vatsalihaksiin, helliin pakaroihin ja täriseviin reisiin. Takana taas  puoli tuntia armotonta vatsalihasten tykitystä. Aloitin syksyllä liikkumisen.

Selkeästi vuoden vaihteessa moni on luvannut itselleen aloittaa kuntoilun ja karistaa ylimääräiset kilonsa.
Syksyllä ei tarvinnut jäädä jonotuspaikalle odottelemaan mahdollista vapaata paikkaa jumpalle. Nyt on tilanne toinen. Parhaimmillaan olen jonotuslistalla sijalla 18..mutta silti on paikka irronnut. Monihan on mielestään ottanut itseään niskasta kiinni, mutta ote alkaa jo nyt tammikuun lopulla vähän hellittämään.

Oma motivaationi kuntoilun aloittamiseen tuli selkeästä tarpeesta laihtua, itsetunnon kohottamisesta ja terveyden ylläpitämisestä. Aamulla suihkun jälkeen peilistä heijastui lähes kuudennella raskauskuukaudella olevan naisen vartalo. Itseinho oli ylimmillään. Minä en ikinä kelpaisi kenellekkään tällaisena, pukeutuisin joukkuetelttaan ikuisesti, ihmiset kääntyisivät katsomaan minua inhoten enkä saisi töitä lihavana. Kokonaistilanteessani ei tullut missään vaiheessa edes mieleen lähteä esim. treffeille kenenkään kanssa, eihän kukaan oikeasti minusta tällaisena pitäisi. Ajatus yksinäisenä ylipainoisena ihmisenä ei miellytä minua. Tietenkään ketään ei tuomita suoraan painonsa takia, mutta uskallan väittää, että merkitystä sillä on. Jokainen ihminen on yksilö, jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. Kyse on omista valinnoista. Minun valintani on tämä. 

Mistä ne kilot kertyivät? Syömällä, sohvannurkassa makoilemalla ja liikkumattomuudella. Selityksiä liikkumattomuudelle löytyi; silloisella asuinpaikalla oli vaikutusta, ei ollut paikkaa missä kuntoilla, töiden/koulun jälkeen oli kotityöt, lasten kanssa piti viettää aikaa jne. Seli seli. Ei vain ollut tahtoa, ei ollut motivaatiota. Ne molemmat löytyivät onneksi muuton myötä. Vanha elämä pakattiin syyskuun alussa pahvilaatikoihin, suljettiin hetkellisesti ja avattiin uusin silmin Leppävaarassa. Herättiin. Onneksi.
Nyt minulla ei ole tekosyitä. Minulla on motivaatio ja selkeä päämäärä. Se päämäärä on jokaisen jumppatunnin jälkeen lähempänä. Päämääränä hyvinvointi, iloisempi mieli, jaksaminen, stressin ja masennuksen vähentäminen, parempi ulkonäkö ja sosiaalisen elämän edistäminen. Ja kaikki ne ovat toteutuneet jo nyt. Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Enää ei tarvitse turvautua syömiseen purkaekseen ahdistusta, nyt mennään bodypumppaamaan. Jos ketuttaa tarpeeksi, mennään heiluttamaan kahvakuulaa. Ja jos kaikki on ihan hyvin, silloinkin mennään vaikka tykittämään niitä vatsalihaksia. Koska se vain tekee niin hyvää, keskimäärin 5 kertaa viikossa. Ja sen varmasti huomaa.
Uskon itse vahvasti siihen, että olen nyt parempi ja mukavampi ihminen niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Uskon, että hoikistumisen ja paremman itsetunnon myötä ne muutamat solmut elämässä aukeavat. Tiedän, että alan olemaan jo ihmisen näköinen. Voin hyvillä mielin ostaa tyköistuvat housut, käytää korkoja kengissä jne. Ja mikä tärkeintä, voin kantaa itseäni ylpeänä. Minä olen tämän saanut aikaiseksi ja minun on hyvä olla. Ja tavoitteenani ei ole olla kuin Tiina Jylhä 51-vuotiaana, kaikella kunnioituksella hänen tavotteitaan ja saavutuksiaan kohtaan. Haluan olla nainen, sellainen, josta vaikkapa joku voisi pitää :)

Syyskuusta tähän päivään; vyötärö -17 cm. Ja homma jatkuu. Heti huomenna. Olen jäänyt koukkuun. Minut koukutti hyvä fiilis, jaksaminen ja paremmat unet. Eikä ne pienemmät vaatekoot ole myöskään pahasta.



Mitä mä täällä teen?

Mietin pitkään oman avoimen blogin perustamista. Uskallanko oikeasti tuoda julki niitä asioita, jotka mielessä pyörivät, minkälaisia kommentteja tulen samaan ja mitä uskallan sanoa. Miksi? Siksi, etten olisi ehkä ihan täysi idiootti silmissäsi, siksi etten ole ihan varma, saako juuri niistä ja niistä asioista puhua ääneen. Hei c´mon, minähän olen jo kohta 44-vuotias. Miksen saisi puhua, ajatella ja kirjoittaa? Kaikki tämä on vapaaehtoista, myös lukeminen eli jätän vastuun sinulle.

Minusta: mä oon tosi kiva ja huumorintajuinen.  Mun kanssa voi jopa tulla toimeen, jos ei ole kovin voimakastahtoinen persoona. Haluatko kuulla, että olen hyvin sosiaalinen? Ei, tästä ei ole tarkoituskaan tehdä treffi-ilmoitusta, eli asiat asioina ja pyllyt pois tyynyltä. Ehkä sinäkin opit tuntemaan minua paremmin tätä kautta, toivon nimittäin tämän auttavan myös itseäni oman minuuteni löytämisessä ja kehittämisessä.
Viime aikoina mielessäni on pyörinyt lukematon määrä ajatuksia ja tuntemuksia, joita en saa työstettyä. Uskon, että paperille tuotettuna ne saavat arvoisensa mittasuhteet.  Ja ehkäpä osa niistä jää täysin omaan arvoonsa. Ja osaa mielipiteistäni ja ajatuksistani joudun varmasti pyytämään anteeksi lähimmiltäni, mutta ne ovat minun ajatuksiani, eivät tarkoituksellista loukkaamisia.