Maanantai 27.7.15 matkalla Tampereelle. Nuorimmainen tiputettu matkalla kirkolle ja toivotettu hyvää rippileiriä. Täytyy tunnustaa, että pikkaisen tuli haikea mieli. Jotenkin ajatus siitä, että pikkuhiljaa on kaikki piltit sen verran isoja, ettei napanuora kiristä enää samalla tavalla kuin vaikkapa vielä viisi vuotta takaperin.
Mietin täällä junassa istuessani omaa äitiyttäni, omaa vanhemmuuttani ja suhdettani lapsiini, enkä voi olla taaskaan muuta kuin kiitollinen. Elämä heitteli ja laittoi tekemään isoja ratkaisuja, jotka tietenkin avioeron myötä tuntuivat välillä liian kovilta, mutta nostan hattua koko omalle laumalleni. Me selvisimme ja olen saanut kasvatettua fiksut lapset, jotka ihan varmasti jokainen yhdessä ja erikseen tulevat pärjäämään tässä maailmassa. Ja varmasti olen tehnyt äitinä virheitä, mokannut ja ollut poissaolevakin, en aina lasteni käytettävissä, mutta kukapa ei olisi. Jokaisen kohdalle tulee virheet, niistä opitaan ja puhutaan.
Pidän siitä, että meillä on pystytty aina puhumaan lasten kanssa asioista niiden omilla nimillään. Meillä osataan pyytää anteeksi ja osataan ottaa oppia virheistä. Mitään sellaista ei ole tapahtunut, mitä ei olisi pystytty korjaamaan.
Nuorimmiasen kanssa käytiin pitkiä prosesseja lapsuudessa. Puheenkehityksen viivästyminen asetti omat haasteensa lapsuuteen, tuli monta vierailua eri hoitavien tahojen luokse, taistelua siitä, että lapselle saadaan apua ja tukitoimia oli välistä rankkaa, mutta kaikesta päästiin yli.
Omat haasteensas asetti tietenkin yksinhuoltajuus ja etävanhemman passiivisuus.
Koulukiusaamisen jättämien jälkien siivoaminen ottaa aina oman aikansa, mutta erityisen iloinen ja onnellinen olen siitä, että pojalla on kavereita, ystäviä joiden kanssa jakaa ikäistensä asioita, kavereita, joiden kanssa lähteä juurikin vaikka riparille jne. Elämä löytää ne uomansa, vaikka helpommallakin olisi voitu mennä.
Pian ollaan taas siinä vaiheessa, että mietiään nuorimmaisen jatko-opintoja, siirrytään taas astetta isompiin kuvioihin. Mihin elämä heittää, minkälaisiin ratkaisuihin päädytään, ne ovat sitten loppuvuoden murheita ja pähkäilyjä. Ensin hoidetaan riparit, konfirmaatiot ja peruskoulun viimeiselle luokalle siirtymiset,
Omille pilteilleni haluan antaa evääksi sen periksiantamattomuuden, huumorin, positiivisen ajattelutavan, jolla ollaan tähänkin asti porskutettu ja selvitty. Unohtamatta sitä rakkautta ja kunnioitusta toisia kohtaan.
Sellaisia ne ovat ne mun piltit, maailman parhaat lapset <3
Mietin täällä junassa istuessani omaa äitiyttäni, omaa vanhemmuuttani ja suhdettani lapsiini, enkä voi olla taaskaan muuta kuin kiitollinen. Elämä heitteli ja laittoi tekemään isoja ratkaisuja, jotka tietenkin avioeron myötä tuntuivat välillä liian kovilta, mutta nostan hattua koko omalle laumalleni. Me selvisimme ja olen saanut kasvatettua fiksut lapset, jotka ihan varmasti jokainen yhdessä ja erikseen tulevat pärjäämään tässä maailmassa. Ja varmasti olen tehnyt äitinä virheitä, mokannut ja ollut poissaolevakin, en aina lasteni käytettävissä, mutta kukapa ei olisi. Jokaisen kohdalle tulee virheet, niistä opitaan ja puhutaan.
Pidän siitä, että meillä on pystytty aina puhumaan lasten kanssa asioista niiden omilla nimillään. Meillä osataan pyytää anteeksi ja osataan ottaa oppia virheistä. Mitään sellaista ei ole tapahtunut, mitä ei olisi pystytty korjaamaan.
Nuorimmiasen kanssa käytiin pitkiä prosesseja lapsuudessa. Puheenkehityksen viivästyminen asetti omat haasteensa lapsuuteen, tuli monta vierailua eri hoitavien tahojen luokse, taistelua siitä, että lapselle saadaan apua ja tukitoimia oli välistä rankkaa, mutta kaikesta päästiin yli.
Omat haasteensas asetti tietenkin yksinhuoltajuus ja etävanhemman passiivisuus.
Koulukiusaamisen jättämien jälkien siivoaminen ottaa aina oman aikansa, mutta erityisen iloinen ja onnellinen olen siitä, että pojalla on kavereita, ystäviä joiden kanssa jakaa ikäistensä asioita, kavereita, joiden kanssa lähteä juurikin vaikka riparille jne. Elämä löytää ne uomansa, vaikka helpommallakin olisi voitu mennä.
Pian ollaan taas siinä vaiheessa, että mietiään nuorimmaisen jatko-opintoja, siirrytään taas astetta isompiin kuvioihin. Mihin elämä heittää, minkälaisiin ratkaisuihin päädytään, ne ovat sitten loppuvuoden murheita ja pähkäilyjä. Ensin hoidetaan riparit, konfirmaatiot ja peruskoulun viimeiselle luokalle siirtymiset,
Omille pilteilleni haluan antaa evääksi sen periksiantamattomuuden, huumorin, positiivisen ajattelutavan, jolla ollaan tähänkin asti porskutettu ja selvitty. Unohtamatta sitä rakkautta ja kunnioitusta toisia kohtaan.
Sellaisia ne ovat ne mun piltit, maailman parhaat lapset <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti