13 yötä.

Ihanaa joulun jälkeistä elämää. Meillä joulu loppuu tänään, ei tätä syömistä ja olla möllöttämistä jaksa yhtään enempää. Itseasiassa sentterin joulu päättyi jo iltapäivällä, oli tieten tahtoen ottanut duunivuoron tälle illalle. Fiksua sinänsä.
Itse tsekkasin jo jumppa-aikataulut tein tarvittavat varaukset reilulle viikolle eteenpäin. On hyvä päästä taas siihen normaalin arkirytmiin kiinni. Ja maanantaina alkaakin muutamat reippaat työpäivät. Täytyy harjoittelijalle opettaa muutamassa päivässä mahdollisimman paljon asioita, saa sitten tehdä omatoimisesti juttuja kun minä.....kun minä mitä? Minä makaan 7.1 alkaen ensin vähän aikaa Jorvissa ja sitten kotosalla. Sain elämäni joululahjan, ajan abdominoplastiaan, näin nopeasti vielä.
Kävin silloin loka-marraskuun vaihteessa arviossa plastiikkakirurgin luona ja sain lähetteen, kiireellisyysluokka 3:ssa eli puolen vuoden sisällä. No, se että minun ei tarvinnut puolta vuotta odottaa, vaan pari kuukautta riitti, sopii minulle erinomaisesti. Parempi hoitaa asiat samantien.

Itselläni on siinä suhteessa ihanteellinen tilanne, ettei minun tarvitse pitää sitä 6 viikkoa sairauslomaa vaan pystyn hyvinkin kotoa käsin hoitamaan työtehtäviäni. Eikä minun luonteenlaadullani edes voisi ajatella monen viikon tekemättömyyttä, ei niin millään. Toki varmasti ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen ovat hankalat, mutta uskon kaiken sen olevan sen arvoista.

Ja kyllä minua vähän pelottaa ja jännittää. Olen googlettanut varmaan kaiken mahdollisen tiedon kyseisestä toimenpiteestä ja lukenut keskustelupalstat läpi. Ja olen siltikin vielä menossa leikkaukseen. Totuushan on se, että tästä vatsasta ei ainakaan rumempaa onnistuta leikkauksella tekemään. Muutama ystävä/sukulainen on yrittänyt puhua minua ympäri ja pyytänyt unohtamaan koko ajatuksen riskien takia. Jokaiseen asiaan liittyy riski, jopa kotona olemiseen. Kaikkea voi sattua ja tapahtua. Meinasin yksi päivä kompastua tietsikkalaukun hihnaan portaissa, ai että, olisi tullut varmaan rumaa jälkeä jos olisin kaatunut. Missään ei ole turvallista. Ja se, että olen tietoinen leikkaukseen liittyvistä riskeistä ja olen silti sinne menossa kertoo ehkä siitä, että näissä leikkauksissa riskit ovat aika minimaaliset. Meinaan siis jäädä henkiin tästäkin.

Mutta ihan mieletöntä ajatella, että kaikki se työ, jonka olen tehnyt, se palkitaan nyt veitsellä. Voin ensi kesänä käyttää rannalla biksuja, voin käyttää tyköistuvia vaatteita, ostaa ne lantiomalliset farkut ja itseasiassa voin tehdä ihan sitä, mitä mieleen juolahtaa. Koska mun reppu ei ole esteenä. Ja ehkä mä saan ne lihakset sitten vatsastakin näkyviin, vaikkei se nyt kuitenkaan se pointti ole.
Mutta vaivat ja asiat, jotka eivät parane jumppaamalla eivätkä ihoa rasvaamalla, asiat, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämiseen ja olemiseen poistetaan. Siinä on ihan turha mussuttaa muuta.
En halua kuulla enää yhtään tarinaa siitä, miten on hienoa, että olen laihtunut ja minun tulisi olla tyytyväinen tähän, eikä haluta kaikkea. Mutta kun haluan!Ei ole väärin haluta asiaa, joka helpottaa omaa elämää. Ei ole väärin haluta itselleen tervettä kroppaa, sellaista helppohoitoista. Ei ole tällä iholla kesäisin helppo hoitaa ihopoimujen hautomia psoriasisläikkiä. Ei ole helppoa nauttia juoksemisesta, repun aihettaman fyysisen kivun takia jne. Ne ovat edelleen niitä omia valintoja, jotka minä teen itselleni. Ja olen valinnut tämän ja odotan sitä. Lasken jopa öitä siihen. Ai että mä tykkään.

Olen luvannut päivittää blogia leikkaukseen menosta alkaen. Kuvia myös tulossa repusta ennen silppuria ja silppurin jälkeen jne. Koska joku muu voi haluta sitä samaa tietoa, jota olen itse nyt hulluna etsinyt.

Hei, ihanaa joulun jatkoa sinulle. Jatketaan vielä ihan vähän suklaan syömistä ja huomenna ollaan taas ruodussa. Aamusta salille. Nähdään!!


 

Mun vai sun asia??

Moikat,


Ja ihanaa joulunalusaikaa. Tai ihanaa ja ihanaa, itse en ole vielä joulua edes erityisemmin miettinyt, paitsi tietenkin ruokapuolta, mutta muuten kaikki on vielä jossain takaraivossa odottamassa sitä kiirettä ja stressiä, niinkuin jokainen joulu aikaisemminkin. En todellakaan kuulu heihin, jotka aloittavat joulun valmistelut heti kesällä. Joulu tulee, vaikken riehukkaan hulluna, eikä paketin pakettia ole vielä ostettu. Mä rauhoitun siihen joulun odottamiseen.


Viikonloppuna olin pitkästä aikaa viihteellä. Kaverin 50-vuotis pirskeet. Oli ihan hauskaa, paitsi sunnuntai-aamuna ei kovasti naurattanut, mutta tiesipähän taas olleensa. Ja tietää, että seuraavaan kertaan menee taas aikaa.


Musta oli kiva tavata vanhoja kavereita ja vaihtaa kuulumisia, tiettyyn pisteeseen asti. Monia huolestutti laihtumiseni, oikein niinkuin kunnolla oli siitä huoli, voisinpa melkein sanoa, että jankuttamiseen asti. Lauseet "nyt et kyllä yhtään enää laihduta", "susta tulee kuivan näköinen, jos laihdutat enää yhtään", "naisella pitää olla pyöreitä muotoja" ja sitä rataa. Monta kertaa sama laulu. Kyllästymiseen asti samaa laulua. Ja jotenkin tuntui, että moni melkein toivoi sitä, että saisin kadotetut kilot takaisin. Pöh sanon minä.


Toki yritän ymmärtää ihmisten huolenpidon, mutta kun ei omat selittelyt enää edes auttaneet. Mihähän syön hyvin, liikun kohtuullisesti ja voin erinomaisesti. Ei mulla ole hätä päivää. En ole sairaalloisen laiha, ei pelkoakaan siitä. Paino on ihannepainossa, joten mikä tässä on se ongelma??


En tiedä, ehkä se on osalla kateutta siitä, mitä olen saavuttanut. Osa varmasti ehkä haluaisi itse jotain muutosta, mutta niitä tekosyitä on taas keksitty muutama lisää jne. Mutta se, mitä itse haluaisin, olisi vilpitön onni toisen puolesta. Sellainen onni, ettei tarvitsisi jankuttamalla kertoa itselleni, mitä saan tehdä ja mitä en enää saa tehdä. Et saa laihduttaa, et saa laihduttaa, etkä varmasti saa laihduttaa. Selvä.
Lähtökohtanahan tässä täytyy kuitenkin todeta se, ettei tämä projektini edes käynnistynyt sinun takiasi, vaan ihan itseni vuoksi sitä olen tehnyt. Ja arvaa mitä, teen jatkossakin. Voi olla, että muutama kilo tippuu tai muutama kilo tulee takaisin, so what. Ne eivät ole sinun kilojasi. Lähdetään siitä.


Mua oikeasti vähän jurppi. Ihan vähän vain. Pidän itseäni melko täysipäisenä ihmisenä tietäen, mitä teen, joten annettaisiinko tämän asian olla ihan vain minun asiani. Tai jospa vaikka kokeiltaisiin sellaista kannustavaa lähestymistapaa. Toisaalta, ihan sama, teen kuitenkin ihan itse jatkossakin päätökseni ja kannan niistä vastuun. Ja pointti, omia läskejänihän minä tässä olen hävittänyt, en sinun.


Ja taas upruttamista, kaikella rakkaudella!