sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Jokainen saavutus alkaa päätöksestä yrittää

Ihana hiljaisuus kotona. Jälkikasvu viettämässä sunnuntai-iltapäivää leffassa. Aikaa taas omille ajatuksille ja mietteille. Lempparimusiikkia taustalla ja pussillinen liitulakuja vierellä. Elämä <3

Taas eletään sitä aikaa kuukaudesta, kun tekee mieli pohdiskella asioita syvällisesti, käydä välillä siellä menneissä pohjamudissa ja kivuta sieltä takaisin tähän päivään. 
Mitä kaikkea on reilun vuoden aikana oikeasti tapahtunut, miten ne asiat loksahtelivat jokainen omaan uomaansa ja löysivät omat paikkansa. Ja mitä ne antavat tänään.



Painonpudotusprojekti tuli viime viikolla valmiiksi. Tavoitteena ja salaisena haaveena oli päästä alle 70 kilon ja mitä se vaaka näyttikään, 69.9 kg. Sata grammaa alle sen 70 kilon, mutta se riitti. Aika moni tietää sen, miten kilpailuhenkinen olen, joten se, että voitin itseni tässä kilpailussa, antoi ihan mielettömät fiilikset. Se tunne, että onnistuin tässä, oli jotain niin merkittävää itselleni. Sen kunniaksi ostin pienen kakun, koska olin sen ansainnut. Toki sitä pientä kakkua syötiin perheen kesken monta päivää. Ei ole mikään vaihtoehto kerätä niitä tiputettuja kiloja takaisin, mutta elämästä pitää pystyä myös nauttimaan. Mitään en halua itseltäni kieltää, kunhan pysytään kohtuuksissa. Sitähän se painonhallinta parhaimmilaan onkin. 
Muutenkin on ollut fyysisesti ja psyykkisesti ihan mielettömän hyvät fiilikset. Musta on ollut jotenkin ihan älyttömän mukavaa olla nainen viime aikoina. Se lupa nauttia omasta naiseudesta, hyvästä olosta ja onnesta on varmasti näkynyt ulospäin. On mukava laittautua ja on oikeasti hienoa kävellä ryhdikkäänä ja tyytyväisenä omaan peilikuvaansa. Se on sellainen itselleni ihan äärettömän merkityksellinen saavutus. Siitä olen vilpittömästi ylpeä ja arvostan itseäni siitä, että suoriuduin tästä tehtävästä. 





Töissä menee myös hyvin. Vajaa vuosi elämyksellistä menoa, joka antaa minulle paljon. Tiedän olevani hyvä työihminen ja tiedän myös sen, että omaa osaamistani ja panostani arvostetaan. Ne asiat merkitsevät todella paljon. Työmotivaatio ei voisi olla yhtään tämän parempi, kuin se itselläni tällä hetkellä on. Vaikka tekemistä on paljon, nautin jokaisesta hetkestä. Huomaan omaavani jonkinaseteisia työnarkomaanin piirteitä itsessäni, mutta en koe niitä rasitteena. Niin kauan kun kaikki tuntuu hyvälle ja tuloksia tulee, olen laskematta työtuntejani. 
Suuria onnentunteita saa aikaan myös se, miten tiimini yhteishenki on parantunut ja tulokset sen myötä. On aivan älyttömän upeaa illalla keskustella skypessä nuoren työntekijän kanssa, joka tuulettaa aivan mielettömän upeita myyntituloksia. Meillä on niin mieletön yhdessä tekemisen meininki nykyään, että oikeasti muutama yritys voisi olla vähän kateellinen tästä. 



Suhderintamalla kaikki ennallaan. Kesä tulee olemaan haasteellinen aika meidän kahden kannalta, työkiireet vievät molempia vähän eri suuntiin ja asettaa tietenkin omat haasteensa kaikkeen. On hetkiä, jolloin tuntuu, että sen toisen osapuolen paikka olisi juuri sillä hetkellä vieressä, mutta se vierelläolo ei olekkaan mahdollista. Tällainen suhde vaatii kovaa työtä ja sitoutumista molemmilta. Se, ettei asioista voi puhua aina kasvotusten on haastavaa. On päiviä, jolloin tuntuu hakkaavansa päätä seinään, mutta sitten taas toisaalta, pitkään yksin olleena, tämä on erittäin toimiva ratkaisu tällä hetkellä,. En tietenkään voi tai halua kuvitella tilannetta, että muutaman vuoden päästä tilanne olisi ennallaan välimatkan puolesta siis. Tällaisenkin suhteen saa varmasti toimimaan, kun kaukosuhteen päättymiselle on päivämäärä, vaikka päivämäärä seuraavalle tapaamiselle, enää kymmenen päivää tai enää kaksi kuukautta. Uskon, että jos voi vaikka laskea päiviä seuraavaan tapaamiseen, jaksaa paremmin nähdä vaivaa suhteen toimivuuden eteen.
Tällaisessa suhteessa osa sanoista on varmasti vain lupauksia, joiden toteutumista kukaan ei voi taata. Elämä tietynlaisesssa illuusiossa ei välttämättä vie eteenpäin, joten pitää elää nyt, ei huomenna. Ja sen fyysisen läheisyyden korvaaminen whatsuppilla tai puhelinsoitolla on rankkaa, mutta sitten taas toisaalta, niiden jälkeen se pieni halaus on merkityksellinen.

Tälläinen suhde vaatii paljon keskustelua ja pelisääntöjä, keskustelua siitä, mikä on päämäärä ja mitkä ovat ne toisen odotukset. Mitkä ovat meidän tulevaisuuden suunnitelmamme ja menevätkö ne toiveet yhteen, mitä me yhdessä haluaisimme? Jännityksellä jäämme seuraamaan. 

Mutta sen tiedän, että jokainen saavutus alkaa päätöksestä yrittää. 







keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Kiitos Ystävä

Tänään on taas sellainen päivä, ettei ihan tiedä miten päin olisi oltava. Kaikki tuntuu niin jumalattoman hyvälle. Asiat ovat mallillaan. Tänään olen jotenkin vain huomannut sen, että oikeasti hyviä asioita tapahtuu, hyviä ihmisiä on olemassa ja vaikka maailma on välillä julma, hyvät ystävät tekevät siitä niin paljon paremman paikan. Pyyteetön ystävyys.

Mun piti niin lähteä jumpille ja lenkille, mutta onnistuin jotenkin niksauttamaan kinttuni, että pelkkä kävelykin tuottaa tuskaa, joten on ollut hyvä syy vain maata, mietiskellä ja fiilistellä. Kelata niitä hyviä asioita, joita tapahtuu.

Ihan ensimmäisenä mä haluan kiittää mun parasta ystävääni Mikkoa, maailman parasta ystävää. Aika moni tietää meidän yhteisen menneisyyden, joka muutti kuitenkin muotoaan aikoja sitten. Kaikesta huolimatta meidän tarinamme jatkui, ystävinä. Itselläni ei ikinä ole ollut Mikon kaltaista ystävää. Sellaista pyyteetöntä auttamista ja vilpittömyyttä ei kovin monesta ihmisestä hevin löydä. Jos apua tarvitsee, ei tarvitse häpeillen sitä pyytää. Ihminen, jolla on varmasti sydän paikallaan. Ihminen, joka ymmärtää jopa minun oudon mielenlaatuni ja huumorini. Ihminen isolla Iillä. Ihminen, jota todella arvostan ja kunnioitan. Ihminen, jonka ystävyydestä saan tosissani olla ylpeä ja onnellinen.
Ihminen, josta pelkäsin joutuvani luopumaan muutama vuosi sitten kaiken sen sairastamisen aikana. Ihminen, jonka en ikinä soisi poistuvan elämästäni. Kiitos Mikko.



Sitten mä olen suunnattoman kiitollinen niistä ystävistä, jotka ovat viime aikoina tulleet mukaan lasteni arkeen. On jotenkin niin ihana huomata näistä nuorista se, miten heistä jokainen pitää toistensa puolta. Näissä ystävissä on tosissaan nähtävissä se yhteisen tekemisen meininki, yhteinen ihana arki töineen ja biletyksineen, mutta kaikki hoidetaan niin fiksusti. Yksi tyttäreni ystävistä halusi yllättää tyttären totaalisesti, halusi mennä henkiseksi tueksi yliopiston pääsykokeisiin, halusi yllättää ja osoittaa kiitollisuutta toiselle niistä asiosta, joita tämä oli hänen eteensä tehnyt. Sitä on oikea ystävyys. Olen niin iloinen, että omien fiksujen lasteni elämään on tullut yhtä fiksuja kavereita. Kavereita, jotka hyväksyvät jopa minut. Mitä siitä voi sanoa? Kiitos. Arki ja juhla on hienoa, kun se koostuu välillä isommasta perheestä.



Sitten mä olen iloinen myös mun uusista ystävistä, uuden suhteen mukanaan tuomista ihmisistä. Vaikken ole jokaista edes tavannut, olen nähnyt, mitä perheen eteen tehdään. Mitkä ovat niitä tärkeitä asioita sisarusten ja vanhempien välillä. Yhteinen tekeminen ja vilpitön auttaminen. Ja oikeasti tuntuu siltä, että näiden ihmisten kanssa voisin tulla toimeen.

Nyt tuntuu niin hyvälle. Mä en ole varmasti ystävänä se kaikkein kiitollisin tapaus. Aina ei vain ole aikaa, aina ei vain jaksa eikä aina vain kertakaikkiaan ehdi. Mutta tiedän, että minulla on paikka jokaisen elämässä. Se riittää tällä hetkellä. En ole pystynyt paljoakaan antamaan viime aikoina ystävilleni, omassa minässä on ollut tekemistä ja olen sen tehnyt silläkin uhalla, että jostain joutusin luopumaan. Minulle on ollut niin tärkeää tulla omaksi minukseni ja nyt minäkin olen valmis.

Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki on valmista sen uuden ihmeellisen oppimiseen, nauttimiseen ja onnellisena olemiseen. Elämääni kuuluu hienoja ihmisiä, lasteni elämään kuuluu hienoja ystäviä.

Totta on se, että välillä minua on pelottanut. Pelottanut ne tunteet, joita huomaan itsessäni. Ihastumista, rakastumista? Mutta pakoon ei ole syytä lähteä. En usko, että historia kovin montaa kertaa toistaa itseään, on pakko uskaltaa. Pelko siitä, että mitä enemmän me saamme, sitä enemmän meillä on menetettävää? Mitä enemmän joku ihminen merkitsee, sitä enemmän kai tämän ihmisen menettäminen pelottaa. Muttta totuushan on se, että ketään ei voi pettää enempää kuin itseään.

Annetaan jokainen itsellemme lupa olla onnellisia.