Lainaa vain, oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain

Sunnuntai-iltaa. Tänään on ollut varsin erikoinen päivä. Koko päivän olen touhottanut asioita, käynyt hiihtämässä aamulla, ottanut kuopuksen mukaan uimahalliin, laittanut ruokaa, tehnyt kaikenmaailman kotihommia ihan taukoamatta. Pyykkejä viikatessa sen tajusin. Tämä olisi se päivä. Tänään poika lähtisi tästä kodistaan takaisin armeijaan. Seuraavan kerran lomille päästessään se koti on ihan toinen. Oma koti.

Mietin asioita mitä ollaan yhdessä tehty ja koettu. Hymyilytti ja itketti samaan aikaan. Vauvana vaativa, ensimmäiset kuukaudet puolen tunnin unia ottava piltti. Koliikkivauva, 5:n viikon ikäisenä nivustyräänsä karjuva sälli, vajaan vuoden ikäisenä sydänvikainen pieni poika. Blondi, ihanilla kiharoilla tädit hurmannut tyyppi.

En ikinä uskonut siihen, että maailmassa voisi olla kahta samanlaista ihmistä. Mutta olen uskonut viimeiset vajaat 20 vuotta. Tämä entinen käkkäräpää, nykyinen siilitukka on oma syntymäpäivälahjani ja uskon, että sillä päivällä on merkitystä. Näen pojassa välillä ne omat ärsyttävät piirteeni, mutta myös ne hyvät puolet. Samalla tavalla. Kaksi kovapäistä ihmistä. Meillä on ollut räiskyviä riitoja, meillä on paukutettu ovia, korotettu ääntä, mutta meillä on myös halattu, meillä on kekusteltu, pyydetty anteeksi ja itketty. Ja kun kaksi kovapäistä tyyppiä ottaa yhteen, siinä on ollut muulla perheellä varmasti kestämistä. Mutta onneksi meidän piirteisiimme ei kuulu pitkävihaisuus.
Ja se, mistä olen äärettömän ylpeä; meillä on puhuttu aina. Sen haluan kaikkien lapsieni säilyttävän, puhumisen taidon.

Jotenkin tämä tänään tuntuu vain niin oudolle. Kun tytär muutti pois, se oli uutta ja ihmeellistä. Tiesin hänenkin pärjäävän. Uskoin ja uskon edelleen, että elämä kantaa häntä. Ja niin on kantanutkin. On unelmia, on toiveita ja tavotteita. Niinkuin nuorella ihmisellä pitääkin olla.
Ehkä se, että nyt on yksi lapsista vain kotona, aiheuttaa jonkinlaista kriisiä itselleni. Pelkoa? Kohta on tilanne, että kaikki ovat maailmalla. Ei se pelkoa ole. Lasten on muutettava pois kotoa. Siihenhän me heitä valmistamme, vaikkapa täyttämällä niitä asuntohakemuksia heidän puolestaan :)

Vaikka itkettää, olen silti niin suunnattoman kiitollinen. En olisi voinut koskaan toivoa yhtään parempia lapsia itselleni. Vaikka joku epäili aikoinaan, voin viitata kintaalla niitä heittoja silloin valitessani yksinhuoltajuuden. Mun mielestä on upeaa, että olemme tämän kaiken rakentaneet yhdessä lasteni kanssa. Yhdessä olemme tehneet mahdolliseksi sen, että jokainen heistä tulee pärjäämään maailmalla. Eikä tule eteen sellaista asiaa, josta ei kotona kehtaisi puhua. Eikä kotiin kielletä ikinä palaamasta. Koska täällä kodissa asuu rakkaus.

Tsemppiä Peetu armeijan harmaisiin ja onnea omaan, uuteen kotiin. Ja nähdään reilun viikon päästä! Koska äidillä on taas ikävä!

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Kurkkusalaattia

Melkein viikko vierähtänyt siitä, kun sentteri astui armeijan harmaisiin. Seuraavat kuukadet, mahdollisesti likin vuoden ajan tulee Kaartin rykmentin Uudenmaan jääkärikompania olemaan poikani paikka. Olen ottanut tämän asian aika suuresti,  ensimmäinen pojistani on aloittanut matkansa tällä saralla.

Ikävä on vaivannut tämän ensimmäisen viikon aika rankasti. On vähän ärsyttävää, ettei voi soittaa silloin kun mieli tekisi kuulla toisen ääntä, kuulumisia ei ehditä vaihtamaan kuin pikaisesti viestien välityksellä illalla, mutta kaikkeenhan onneksi tottuu.
Ja mukavaa oli se, että jo tänään oli läheisten päivä. Oli ihan mielettömän hienoa päästä katsomaan varuskuntaa, vaikka paikkana Santahamina on jo tullut tutuksi lasten isän ja hänen perheensä kautta. Ex-anoppikin asui siellä pitkään ja viikottaiset vierailut olivat siellä arkipäivää. Tosin eihän silloin menty muualle kuin ehkä sotkussa käymään.
Mutta nyt oli mukava käydä ja nähdä oma poika noissa ympyröissä. Jotenkin sen ymmärtäminen, että toinen on palveluksessa, tiedostui näin huomattavasti paremmin kuin se, että toinen vain lähti, laittoi oven kiinni perässään ja meni.

Komentajan sanat siitä, että he pitävät pojistamme huolta ilahduttivat. He lupasivat ruokkia pojat, pitää huolen siitä, että poikaset ulkoilevat päivittäin tarpeeksi ja että pojat saavat ajoittain jopa tarpeeksi untakin :)

Varuskunnassa oli tarjolla ruokaa, arvatenkin hernesoppaa. Onni, että se kuuluu ruokavaliooni ehdottomana herkkuna. Ja sen huomasi lautaselle mätetystä määrästäkin. Hitsit, että olikin hyvää.
Ruokailun jälkeen oli mahdollisuus päästä tutustumaan perinnetaloon. Se oli varsin mielenkiintoinen katsaus menneeseen aikaan. Erityisen mukavaa tästä kierroksesta teki se, että oma poika selosti paljon asioita täällä talossa. Hän oli selvästi ollut hereillä oppitunnin aikana.

Eniten halusin itse päästä katsomaan tupaa, johon sällit on sijoitettu. Mielikuva siitä, että jäpikät oikeasti joutuvat opettelemaan asioita pilkulleen huvitti. Pojan kanssa 19-vuotta eläneenä tiedän aika tarkkaan, minkälaisessa järjestyksessä tavarat ja vaatteet saattavat olla..kuten varmaan aika moni muukin vanhempi tietää. Tuvassa oli lämmin ja tietenkin paljon muitakin yhtä uteliaita vanhempia. Ja siistiä. Ihanan siistiä. Kuten arvata saattaa.

Kaikkinensa tämä päivä oli hyvä. Pakkasesta huolimatta oli kiva käydä. Oli herättävää nähdä se ympäristö, jossa poika nyt viettää muutaman tovin. Oli jotenkin jännä nähdä oma poika armeijan vetimet päällä. Siinä sai häpeilemättä vähän silmäkulmia pyykiä. Niin komea nuori mies.

Luulen, että ikävä vaivaa vielä hetken aikaa. Huomattavasti hiljaisempi koti kuitenkin alkaa sopeutumaan siihen, että täällä asuu enää vain kaksi ihmistä. Elämä kulkee eteenpäin ja asiat tapahtuvat omia aikojaan. Tämä on nyt osa tätä aikakautta, johon me kaikki sopeudumme ja jonka kanssa opimme elämään. Seuraava osa on sitten taas jossain tulevaisuudessa, nyt totutaan tähän.

Ja pian on ensi perjantai ja ensimmäinen vapaa. Äidin lihapadat laitetaan tulille! Mä niin tykkään mun lapsista!!