sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Still Loving You

Muistatko sä sun ensirakkauden? Tietenkin muistat, niin minäkin. Käsittämätöntä tunteiden leiskuntaa, ihanaa nuorta rakkautta.

Mun ensirakkaus oli Heka. Olin itse 7-luokkalainen ja Heka oli kympillä. Me seukattiin puoli vuotta. Käveltiin joka kerta tavatessamme Kokonniemen lenkki Porvoossa, sitten mentiin meille ja kuunneltiin Scorppareita. Käveltiin ja kuunneltiin musiikkia, puoli vuotta. Me ei edes kertaakaan muuten kävelty käsi kädessä Jännä ensirakkaus molemmille. Mutta olihan se ihanaa. Mä jotenkin olin tosi ylpeä siitä, että mun poikakaveri oli kympillä. Voi elämän kevät taas.
Ja siihen aikaan, kun itse olin nuori, oli tapana että kaverit käyvät kysymässä mielenkiintoiselta pojalta, että "alatsä olemaan Katrin kanssa". Heka vastasi myöntävästi eli siten meistä tuli pari. Nyt oikeasti naurattaa, mutta silloin se oli tosi vakavaa.

No, miten sitten rakastuminen aikuisiällä eroaa tuosta nuoruuden höpsähtelystä? No tietenkin monella tavalla. Puhutaan vähän eri asioista kuin teininä ja monasti se eletty elämä antaa sen oman lisänsä siihen suhteeseen.

Mä olen itse nyt joutunut miettimään syitä, miksi sen suhteen aloittaminen on ollut vähän työlästä. Toisaalta on ollut ihan hyvä näin, mutta toisaalta sitä huomaa kaipaavansa. Ja tietenkin se rohkaistuminen taas. Ja onhan siinä sekin, että pitäisi sitten ihan kamalan pitkä stoori kertoa omasta elämästään toiselle. No ei, tekosyitä, tekosyitä.

Varmaan se, että jossain vaiheessa omaa naiseuttani on loukattu, vaikuttaa kyllä vielä. Asioilla on vain niin pitkäkantoiset jäljet, mutta eivät ne asiat kuitenkaan enää päivittäin ole mielessä. Pelko kuitenkin oman itsensä "avaamisesta" toiselle on tosi. Tavallaan sitä kieltää itseltään luvan niihin rakkauden tunteisiin. Ja kyllä, helpottaisi kummasti, jos niistä asioista olisi puhuttu silloin, mutta koska ihmisen piti olla vahva, sitä ei tehty. Ja kyllä nyt tänäpäivänä ymmärrän, että asioiden piti vain niin tapahtua. Että minäkin ymmärsin sen, ettei meitä olisi ollut sillä tavalla toisillemme tarkoitettu. Vaikka se kyllä vähän kyrsikin :)



Ja tässä hei tämä, mun ja Hekan biisi, se voisi olla vaikka sun ja mun biisi

Still Loving You




lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kuntotestausta ja kuulumisia

Tänään oli päivä, jolloin oli aika käydä Kisakallion Urheiluopistolla kuntotestissä. Kiitos Iskelmäradiolle tästä mahdollisuudesta. Ja täytyy nyt tunnustaa, että jännitti aika vietävästi. Tiesin kyllä, että kuntotaso ei mitenkään voi olla täysin nolla, mutta silti jänskitti, koska aikaisemmin minulle ei ole tehty polkypyörätestausta. Testaus oli todella mielenkiintoinen. Sopiva vastustaso säädetään iän, sukupuolen, kehon painon ja liikuntaharrastuneisuuden mukaan. Kun testi käynnistyy, poljetaan ensin 4 minuuttia 60–65 %:n teholla henkilön maksimaalisesta sykkeestä. Seuraavalle 4 minuutille lisätään teho 70–75 %:iin. Viimeiset 4 minuuttia poljetaan 80–85 %:n teholla. Alussa tuntui, ettei testi ole ollenkaan rasittava, mutta kyllä loppuakohden mentäessä jo ihan pikkaisen oli huomattavissa hengästymistä ja lämmön nousua. 

Testiin kuului myös inbody-mittaus, joka itselleni on joskus kuntoilun alussa tehty. Täytyy vielä kaivaa ne vanhat testitulokset esiin ja vertailla vähän lukemia.
Painoindeksi oli normaali, sen toki tiesinkin. Lihasmassat yms. olivat myös ok tasolla.

Kuntotestin tulos oli itselleni todellinen yllätys. Lopputulemana kuntotasoni on erinomainen, asteikolla 0-7 tulokseni oli tasan 7. Tuli vähän sellainen epäuskoinen olo, ehkä testissä oli jokin mennyt pieleen :) Mutta en voi olla muuta kuin onnellinen. Oli kertakaikkisen mahtavaa konkreettisesti nähdä paperilla oma kehitys. Nollasta sataan. Ja täytyy kertoa, että kyllä taas on motivaatiot kohdillaan. Tästä on todella hyvä jatkaa projektia ja lähteä kehittämään sitä omaa vartaloaan. Tässä kohtaa on nyt myös äärettömän tarkan pohdiskelun paikka, ottaisinko hetkeksi itselleni personal trainerin, joka rakentaisi sellaisen ohjelman, joka edesauttaisi vartalon muokkaamisessa. Itseasiassa olen asiaa jo pitkään pohdiskellut, mutta aina asia on vain jäänyt. Täytyy vielä miettiä. 

Mutta kaikenkaikkiaan tilanne nyt on hyvä. Viime päivinä olen ollut tyytyväinen peilikuvaani. Se on paljon se. Ja tuntuu siltä, että jonkinlainen itsevarmuus omasta kropasta on vain kasvanut, on oikeasti mukava pukea päälle housut, jotka eivät tosiaan lökötä, vaan antavat sille omalle vartalolle oikeutensa. Se tuntuu hyvälle ja huomaan jopa nauttivani siitä. Nyt tuntuu niin erilaiselta vähän laittautua, olla nainen. Ai että. Arvaa vaan, odotanko sitä kunnon kevättä ja kesää vielä enemmän? Kyllä. 

Ja vielä 28 päivää Naisten Kymppiin. Sain puhuttua "työlapseni" mukaan kympille, ihanat nuoret naiset viitsivät lähteä tämän vanhan kantturan kanssa hölkälle. Mutta meillä tulee olemaan hauskaa. Selvääkin selvempi on se, että ihan kymppiä ei meistä kukaan jaksa varmasti juosta, mutta edes se, että oma rohkeus riittää tuonne lähtemään, on jo voitto. Asiat, joista aiemmin on vain haaveillut, alkavat yksi toisensa jälkeen käymään toteen. Ja löysin vihdoin kunnon juoksutossut halvennusmyynnistä, minä olen niin pihi, että mieluummin odottelen ja etsin haluamani tavarat alennuksesta, kuin maksaisin niistä täyden hinnan. Enkä ikinä raaskisi laittaa 145 euroa juoksukenkiin, mutta 43 euroa raaskin. Todellinen löytö siis. Eikä minua haittaa se, että tossut ovat väriltään viime vuoden mallia. So what. 



Yhteenvetona voin sanoa, että olen nyt onnellinen. Olen saavuttanut jotain niin suurta, etten oikein kaikkea edes ymmärrä, mutta fiilikset on niin mahtavat, että tuntuu välillä, että pakahdun. Ja on vielä asioita, joita odottaa, niin työrintamalla kuin yksityiselämässä. Ja ne hymyilyttävät ja kutkuttavat. 
Kamalan vaikea edes kertoa fiiliksiä, mutta voisin tömistellä ja kiljahdella, eli olla oma itseni. 




maanantai 20. huhtikuuta 2015

Liian pitkä naiseksi?

Nuorempana koin pituuteni ongelmaksi. Oli jotenkin vähän kurjaa asettua koululla pituusjonoon, vain Juha oli luokkakavereista minua pidempi eikä se pituus silloin tuntunut myöskään kivalle poikamarkkinointa silmällä pitäen.

Aikuisiällä seurustelin yhden majurin kanssa, joka oli tasan samanmittainen kuin minä, mutta hän ei voinut hyväksyä sitä, että käyttäisin korkokenkiä, koska nainen ei vain voi olla miestä pidempi. No, se suhde ei pitkään kestänyt, tosin ei se kenkien käyttö tietenkään ollut se ratkaiseva tekijä.

Tulin vasta reilusti aikuisiällä sinuiksi pituuteni kanssa. Jossain vaiheessa tuntui kyllä vähän oudolta seurustella miehen kanssa, joka oli minua lyhyempi, mutta lähinnä siinä oli alussa ne ympäristön paineet, jotka mietittyttivät. Mutta sitten koitti kuitenkin se hetki, että aloin kantaa varttani ylpeästi eteenpäin. Kuka sille pituudelleen minkään mahtaa.

Välillä huvittaa vieraiden ihmisten kommentit. Tänään lähdin käymään Tallinnan toimistolle ja aamukahvia jonottaessa vanhempi herrä aloitti jutustelun pituudestani. Hän ihmetteli suureen ääneen kinttujen pituutta ja hyvä, ettei alkanut kumartelemaan. Sellaista suitsutusta että.
Tosin on niitä huonojakin vitsejä kuultu; sun kaatamiseen tarvitaan varmaan hirvenkaatolupa. Varsinainen vuosisadan iskuyritys :)

Nyt olen 45-vuotias ja 178 cm pitkä. Ja käytän korkokenkiä, koska olen nainen. Eli pituutta tulee kengistä riippuen n. 185, onko se paha? Ei mun mielestä.
Nyt kun vihdoin olen sinumpi oman kroppani kanssa, haluan olla nainen. Haluan käyttää kauniita vaatteita, jos mahdollista ja tuoda esiin sitä omaa naiseuttani, nyt kun kerran ollaan siinä tilanteessa, ettei minun tarvitse itseäni piilotella.
Ja onhan tästä pituudesta ihan hirveästi hyötyä. Ei tarvitse käyttää keittiötikkaita saadakseen jauhopussin kaapin ylimmältä hyllyltä alas, konserteissa näen hyvin, koska harvan pää on minun näkökenttäni edessä jne. Ja jos miettii parisuhdetta, olen sitä mieltä, että se on miehen korvienvälistä kiinni, miten hän suhtautuu mahdollisesti itseään pidempään naiseen. En ainakaan itse voisi kuvitella nykyään, että pituus on se kriteeri, jolla kumppanini valitsen. Kyllä siihen parinvalintaan vaikuttavat pikkuisen eri asiat. Vähän sellaiset tärkeämmät jutut.

Niin, että täällä sitä taas tänään kipitetään korkkarit jalassa. En kuitenkaan katso muita alaspäin, sehän on se tärkeä juttu. Jokainen menee niillä, mitä on annettu ja hyvä niin.
Mä menen naiseksi vähän pitkänä, mutta en ole erityinen. On vielä minuakin pidempiä naisia ja miehiä.

Ja mä olen oikeasti vähän iloinen pituudestani ja jaloistani. Itseasiassa ne kintut on ihan kauniit ja löydän jopa itselleni sopivia kenkiä. Eli ei mitään hätää, kaikki on hyvin.

Pituus on minulle voimavara, sellainen asia, jota ei ihan kaikilla ole. Olen pitkä ja ylpeä siitä. Välillä täällä ylhäällä muuten tuulee :)



lauantai 18. huhtikuuta 2015

Terveiset

Hei, terkut Peurungan kylpylästä. Tultiin eilen nuorimmaisen kanssa tänne lillumaan ja saamaan uutta tietoa psoriasiksesta ja sen hoidosta. Tämä viikonloppu on siis nuorten leiri, mutta onneksi kurssille piti tulla myös toinen vanhemmista mukaan.

Olin alkuun hieman skeptinen koko kurssin annista, mutta täytyy kyllä tunnustaa se, että  pyörrän puheeni. Ihan kamalasti olen saanut uutta tietoa ja ajatuksia, joita ei välttämättä tule edes mietittyä.

Meillähän psoriasiksen kanssa eläminen on tuttua jo siinä, että lapset ovat vuosikaudet joutuneet katsomaan ja kuuntelemaan manauksiani tämän vitsauksen kanssa elämisestä ja varmasti kaikki mahdolliset hoitokeinotkin ovat heille jo varsin tuttuja. Mutta se, mikä pisti vähän miettimään on se, että nythän tämä on myös minun kuopukseni sairaus ja se tulee vaikuttamaan häneen tietenkin yhtälailla hänen lopun ikänsä.

En ole varmasti itse tarpeeksi huomioinut tätä uutta näkövinkkeliä omassa perheessäni. Diagnoosin saaminen ei ollut meille mikään yllätys, mutta en varmasti ole tajunnut tarpeeksi jutella oman nuoreni kanssa koko asiasta. Miten hän siihen reagoi, miltä se tuntuu ja miten hän sitä hoitaa. Minunhan pitää ajatella nyt niin, että tämä on yksi hänen lukuisista ominaisuuksistaan, eikä mennä sairaus edellä tämän asian kanssa. Psoriasis tulee rajoittamaan olemista ja elämistä jollain tavalla, mutta haluaisin kuitenkin valaa sitä itseluottamusta ja positiivistä asennetta omaan nuoreeni. Tähän tautiin ei kuole, se ei tartu eikä se vähennä yhtään sitä valloittavuutta, joka hänessä on. Mutta psoriaasikseen sairastuminen juuri murrosikäisenä on tietenkin syvältä. Omassa kropassa ja mielessä tapahtuu niin paljon muutenkin asioita, joiden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen menee oma aikansa. Psoriaasis ei nyt kuitenkaa ole mikään pikkujuttu, jonka voisi olankohautuksella ohittaa.

Nuorilla ulkonäköpaineet ovat murkkuikäisenä tosi vahvasti esillä, oman minäkuvan muodostaminen ja ulkopuolisten "asettamat" paineet siihen päälle lyötynä ei ole mikään helppo yhdistelmä.
Vaikka sitä miten yrittää tukea ja kannustaa, tiedän kuitenkin itse sen, että väsymys iskee nuoreenkin jossain vaiheessa, samoin viha tätä sairautta kohtaan.
On ollut tosi hienoa saada työkaluja näiden asioiden käsittelyyn. Vaikka asiat ovat itselle tosi selviä, eivät ne sille nuorelle kyllä ole. Itse olen pitänyt asioita itsestään selvinä, mutta täällä tajusin, että eihän se niin oikeasti ole. Nämä ovat nyt sen nuoren asioita ja tällä hetkellä niitä tärkeimpiä asioita, jotka tulee käsitellä. Siinä haluan tietenkin auttaa parhaan kykyni mukaan. Siksi olemme täällä ja hyvä niin, aukesivatpahan taas tämänkin äidin silmät.

Elämä edellä kuitenkin mennään, se on vissi ja varma. Sairaus on ja pysyy, mutta se ei tosiaan tule hallitsemaan elämää! Ei mennä pylly edellä puuhun.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

98 päivää = 14 viikkoa

Vajaa sata päivää on totuteltu uuteen minään. Paljon on mahtunut tähänkin matkaan, mutta vielä on paljon tehtävää ja matkaa jäljellä. Pienin askelin on menty, mutta kyllä niitä harppauksiakin on tehty. Varsinkin henkisellä puolella. Irtiottoja ja uskaltamista, toisen lähelle päästämistä. Hyviä asioita.


Mä itse jotenkin odotan ihan suunnattomasti tätä kesää. Tosin niin taisin viime kesääkin odottaa hullun kiilto silmissä, mutta musta tuntuu, että tämä kesä on se mun kesä. Näin mä olen tämän miettinyt ja monastihan nämä mun mietinnät käyvät toteeen. Koska luovuttaminen ja häviäminen on aika kurjaa, ainakin minulle.

Palatakseni tuohon vajaaseen sataan päivään, sain upean tilaisuuden tehdä pientä projektia kuvaaja Anna-Katrin kanssa. Se oman minäkuvan hahmottaminen on ollut vähän haastellista, muutokset tapahtuivat kuitenkin nopeasti, eikä korvien väli aina tunnu pysyvän muutoksissa mukana. Anna-Katrin kanssa puhuttiin aika pitkään siitä, mitä kuvilla kerrotaan. Mun kuvilla on todella henkilökohtainen tarina, kaikkea en tule ikinä edes avaamaan, ne kipuilut jäävät minun tietoisuuteeni, mutta oikein katsomalla ne ehkä sinulle jotain kertovat.





Arpi. Arpi leikkauksesta, mutta myös elämästä. Umpeutunut, mutta vielä tuore ja hoidettava. Paljon hellyyttä ja huolenpitoa vaativa. Kesällä sen voi päästää jo aurinkoon. Sitä arpea ei ole vielä kovin moni päässyt näkemään, eikä se olekkaan näyttelyarpi. Se on vain nyt lopun ikäni osa minua. Mutta sillä on niin hieno tarina kerrottavanaan. Ja sen tarinan loppu on onnellinen. Se on rakas ja raskas arpi.

Sen arven eteen on tehty töitä ja ne työt on tehty minua varten. Jotta minusta tulisi valmis.
Arpi pysyy vielä hetken aikaa piilossa, vähän sitä voi jo raottaa, mutta kokonaisuudessaan se ei vielä näy. Sen verhon avaamiseen menee hetki, mutta ollaan jo aika pitkällä. Ja siitä mä tykkään.

Tämä viikko on ollut hyvä. Sunnuntain juttelutuokio hyvän ystävän lähellä oli mieleenpainuva. Ajatteleminen ääneen, toisen kuunteleminen ja hyväksyminen. Ihan mieletön fiilis. Ei se, että ajatuksia pyörittää itsekseen oikein aina johda mihinkään. Ääneen puhuminen, omien ajatusten suusta päästäminen on todella terapeuttista. Kun ne omat painavat asiat saa jollekkin puhuttua, tuntuu kuin se tiputettu 40 kiloa olisi tippunut tuplaten hartioilta., Huojentunut olo, kertakaikkiaan.

Ja kaikesta tästä mä haluan taas kiittää. Mä haluan kiittää erityisesti omia lapsiani tämän matkan jakamisesta, kannustamisesta ja hyväksymisestä. Se on ollut minulle kaikkein tärkeintä. Mun oma lauma, se kaiken kantava voima ja syy. Ja tietenkään en halua unohtaa niitä ystäviä, jotka aidosti ovat kannustaneet ja tsempanneet, potkineet perseelle, välillä kritisoineet, mutta kuitenkin olleet mukana.,
Erityisesti haluan kiittää Anna-Katria kuvista ja avusta. Jotenkin oli niin helppoa riisua se oma heikkous sanoiksi ja en voi kuin ihailla hänen ammattitaitoaan sanojen kuviksi pukemisessa. Voit käydä kurkkimassa lisää tarinoita; http://www.annakatrihanninen.com/#0

Kiitos matkani jakamisesta, vielä kuljetaan yhdessä <3

Rakkaudella, minulta sinulle!!







torstai 9. huhtikuuta 2015

Muistatko sen fiiliksen?

Niin, muistatko sinä? Se jännittää, se vähän kutittaa vatsanpohjasta ja omalla tavallaan pelottaakin. Ollaan jotenkin uuden edessä vaikka kaikki se on jo entuudestaan tuttua.

Huomenna alkaa projektini kakkososio. Tämä projekti on siitä jännä, että kaverini toimii siinä suuremmassa osassa. Projeti on projekti myös hänelle. Tiedän, että saamme tästä molemmat paljon. Hän ammatillisesti, minä itselleni.

Oman minuuden riisuminen pelottaa mutta antaa kuitenkin sopivasti taas haastetta itselleni. Tiettyjen pelkojen voittaminen ja niiden armoille jääminen on varmasti kasvattavaa. Jotenkin uskon, että kaikella tällä on tilaus. Tämä paketti on sisältänyt niin monta eri osaa, joiden palaset alkavat vihdoin kolahtelemaan omille paikoilleen. Pari palasta etsii varmasti vielä jonkin aikaa paikkaansa, mutta niillä ei ole edes kiire.

Tiedän, että tämä projekti tulee olemaan kaunis ja silmiä avaava. Ainakin minulle. Tämä on varmasti se viimeinen havahduttaminen todellisuuteen. Tämän projetin tarkoitus ei ole ketään loukata, vaan kertoa oma tarinansa minusta. Osittain rankkoja juttuja, mutta elämä välillä on.

Mä odotan niin paljon sitä hetkeä, että olisin valmis. Tarjoan työni puolesta ihmisille erilaisia elämyksiä, mutta tämä on nyt minun oma elämykseni. Tähän ei myydä lahjakortteja vaan ehkä joskus neuvoja.

Pian ei enää verhouduta ja piilouduta.




tiistai 7. huhtikuuta 2015

Mustaa ja valkoista

Käännekohta.

 Koska vaihtoehdot olivat siinä.

Kuka määrää sen oman onnellisuuden? Tai kuka sen määrittelee, miten saat olla onnellinen tai mikä tekee sinut onnelliseksi?

Olen aika-ajoin tässä blogissa kertonut siitä, minkälaisia myllerryksiä pää käy tämän projektin aikana läpi. Mennään ylä- ja alamäkeä, välillä poljetaan tasaisella maalla ja sitten taas kipitetään ylemmäs. Ja ne fiilikset ovat oikeasti välillä pelottavia. Kuka minä oikeastaan olen? Mikä minut tähän toi? Ja mitä minä haluan. Minä.

Muutaman viikon on ollut mieli tosi maassa, kertakaikkisen alakuloinen fiilis, mutta sekin on ollut hyvästä ja se kaikki on ollut tämän arvoista.

Kaikki liittyy aina kaikkeen, tavalla tai toisella. Oma epävarmuus hyväksytyksi tulemisesta, naiseudesta, ulkonäöstä ja osaamisesta. Kun ne vuosikaudet ovat hakoteillä ja piilossa, niiden uudelleen herättely on vaatinut kamalasti ponnisteluja.
Toisen ihmisen lähelle päästäminen on ollut yksi niistä vaikeimmista asioista itselleni. Pettymykset ja epävarmuus ovat leimanneet omaa käyttäytymistä liian pitkään. On ollut helpompi hyväksyä kuin antaa periksi. Oli aina helpomaa tyytyä siihen totuttuun, mutta samalla unohtaa ja haudata ne omat haaveet, tarpeet ja unelmat. Eikä puhettakaan, että niistä kertoisi kenellekään ääneen. Koska minähän olen itsevarma. Tämähän on sitä, mitä halusin. Näin ne asiat vain menivät liki koko aikuisiän.
Halusin muutosta,  mutten ollut tarpeaksi rohkea sitä kertomaan. Kenellekään. Ja sillä puhumattomuudella ja asioiden pois sulkemisella sain aikaiseksi mitä? Sen, että tein itselleni vain enemmän hallaa, enemmän pettymyksiä ja saavuttamattomia unelmia. Tein syvemmän kuopan, josta nyt sitten on kivuttu ylöspäin, ei vielä ihan maanpinnalle asti, mutta sormilla saa jo reunoista kiinni. Ja se on jo tosi paljon.

Matkaan on mahtunut paljon uuden oppimista ja opettelua. Jokaisesta kokemuksesta ja oivalluksesta osaan olla kiitollinen ja iloita niistä. Koska ilman niitä mistään ei olisi tullut mitään. Minua.

Minä olen ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestani ja tyytyväisyydestäni. Minä en aio tehdä asioita, jotka eivät ole minun arvoisiani tai jotka eivät minusta tunnu oikeille. Kaadetaan kulissit ja otetaan oikea suunta. Ei enää vain haaveilla siitä paremmasta vaan toteutetaan ne unelmat. Eihän se tosiaan ole keneltäkään pois.

Nyt minä olen tarpeeksi vahva. Valmistuin oman elämäni koulusta, kertauskurssin kautta, mutta valmistuin. Enkä yhtään liian myöhään. Ihmeitä ei tapahdu, ne ihmeet tehdään ihan itse. Simsalabim.

Minä ansaitsen kultaa!!







maanantai 6. huhtikuuta 2015

Voihan elämän kevät

Eikö ollut hienoa herätä kilpaa auringon kanssa? Aivan mielettömän upea keli ja oikeasti se aurinko jo lämmittää.

Itseäni nämä pyhäpäivät eivät juuri liiemmälti hetkauta. Ei tietenkään tarvitse lähteä menemään töihin, mutta ei sitten toisaalta ihan vain oleminenkaan juuri kiinnosta. Pakko tehdä jotain.
Tämä pääsiäinen oli taas toisaalta tosi kiva, mutta toisaalta taas vähän kurja. Ihan kauheasti asioita mielessä ja pinnalla, mutta niinhän ne ovat muutenkin aika ajoin. Ratkaisuja, joihin en ole selvästi vielä valmis, irtiottoja, joihin olen yrittänyt valmistautua. Mutta mikään ei nyt kuitenkaan edisty. Tai sitten mä en vain oikeasti edes halua niitä. Mene ja tiedä, mutta sen tiedän, että asiat järjestyvät aina. Pitäisi vain puhua, puhua ja puhua, mutta kun ei se nyt oikein luonnistu. 

Mutta oikeasti asiat ovat hyvin. On asioita, joita odottaa. 
Huomenna radiohaastattelua laihtumisesta, laihduttamisen sitämätön vaikeus , keskiviikkona Turussa touhuilua työasioissa ja haastattelua Turun Sanomiin, Illallinen Pimeässä konseptin puitteissa. 
Reilu viikko ja nuorimmaisen kanssa laatu-aikaa Peurungan kylpylässä viikonlopun ajan. Siihen väliin vielä pari henkilökohtaista tapaamista ja avot. Ei käy aika pitkäksi. 

Mua jäi vähän mietityttämään pyhinä keskustelu parin kaverin kanssa, naisten rinnoista. Joo. Rinnoista, tisseistä, utareista. Noista lasten ruokkimiseen tarkoitetuista "tekeleistä". Keskustelu lähti siitä, miten laihduttaminen vaikuttaa rintoihin. Kaikkihan sen tietävät, että rasvakudosta niistä lähtee pois, osalta reilummin kuin osalta. Itse en ole ikinä tuntenut olevani mitenkään suuririntainen, päinvastoin ehkä. Käytin ennen C-kuppia ja nyt armoton totuus on taas pläjähtänyt tietoisuuteen, kamala kasa liivejä, jotka ovat armotta liian isoja. Kaupoilta on ostettava vain b- tai jopa a-kupin liivejä., Eikä se välttämättä ole kovin kiva juttu. Ei sillä, että tarvitsisin rintojani enää ruokintatarkoitukseen, mutta onhan rinnoilla muutakin virkaa. Ensinnäkin, osittain se määrittelee taas sitä naiseutta ja ulkonäköä. Nainen on kaunis, vaikka rinnat olisivat pienet, mutta se, että olet määritellyt oman ulkonäkösi sen entisen perusteella, jota sitten ei enää olekkaan. Se on vähän hölmöä. Mielestäni se rasva olisi voinut lähteä kaikkialta muualta, muttei rinnoista. 
Rinnoilla on myös vaikutusta seksuaalisuuteen, eikä se ole yhtään vähänpätöinen asia. "Mitä väliä niillä tisseillä on?" kuuluu monen mielipide. Toisille on, toisille ei. Minulle on. 



En tiedä, johtuuko nyt siitä, että aiemmin sitä on aina piilotellut sitä omaa naisellisuuttaan ja nyt laihtumisen myötä, sitä haluaa oikeasti olla tosi nainen. Kaunis ja huoliteltu. Nätti, nätti naisena. Kyllä minä ainakin haluan. Jotenkin tuntuu, että jos vuosikaudet vähättelet omaa ulkonäköäsi ja olet siitä epävarma, se jotenkin nyt sitten haluaa korostetusti tulla esiin. Mutta eihän se haittaa, ei ainakaan pitäisi haitata. Ainakaa minua. 
Olisi vain mukava oikeasti saada apuja vähän siihen oman vartalon käyttöön. Olisi ihana päästä tosiaan johonkin muuttumisleikkiin, joku ulkopuolinen auttaisi siinä, mitä kannattaa esim. vaatteissa suosia, miten meikata, laittaa hiukset ja ylipäätään pitää sellainen huoliteltu tyyli. Sitä mä halauisin, ettei vaan tulisi ylilyöntejä. 
Mutta ehkä joskus. Kaikki aikanaan.



Ja mikä se myös määrittelee naiseutta. Koti. Mulla piti olla tänään vähän sellainen kodinlaittopäivä, mutta olen taas tohottanut kaikkea muuta. Mutta onneksi kukaan, eikä mikään ole niin uskollinen, kuin tekemättömät kotityöt. Koko päivä on vielä aikaa. 

Mutta pitää myös muistaa levätä!



Ihanaa viimeistä pyhäpäivää sulle. Ja mulle.