sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Matkalla...

Viime kerrasta on näköjään vierähtänyt vähän turhankin paljon aikaa. Yritän jotenkin kuitenkin lohduttautua sillä, että viimeinen kuukausi on ollut yhtä lentämistä paikasta toiseen.
Iloisia ja merkittäviä asioita on myös ehtinyt tapahtumaan. Nuorimmaisen konfirmaatiojuhlat, esikoisen vakkariduunin syntyminen jne. Arki on löytänyt uomansa ja asiat lutviutuvat ilman suurempia ponnisteluja. 


Sentterin armeijaan lähtö lähenee ja jotenkin olen alkanut jo henkisesti valmistautumaan asiaan. Vaikka pojan sijoituspaikka on Santahamina, silti ajatus siitä, että toinen ei enää ilmoittele, mitä tekee töiden jälkeen, ei tule syömään ruoka-aikaan kotiin, ei toivota hyvää yötä jne. saavat ihon vähän kananlihalle. Mutta toisaalta, tätähän me olemme odottaneet! 
Ollaan puhuttu myös siitä, että kun poika lähtee, siirtyy äidin sänky hänen huoneeseensa. Vihdoin, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, mulla voisi olla oma huone! Ajattele, voisin vain olla möllötä siellä yksin jos siltä tuntuu. Voisin sisustaa sen mukavasti, lueskella rauhassa kirjaa siellä jos siltä tuntuisi. Mulla olisi ihan oma paikka. En kestä! 

Viikonloppuna vietin aikaa myös Tampereella. Pitkästä aikaa hetkiä kahden aikuisen ihmisen kesken. Paljon puhuttuja asioita, toiveita, unelmia. Jos jotain olen entisestä elämästä oppinut, se on puhuminen. Kukaan ei voi ymmärtää ajatuksiasi eikä tekojasi puolesta sanasta tai vihjailusta. Asioista puhuminen niiden omilla nimillään helpottaa olemista paljon, asioiden olettaminen ei auta. Se,että vihdoin uskaltaa jakaa niin hyvät kuin huonoimmatkin tunteet, pelot ja toiveet, voivat pitää suhdetta kunnossa. Pitkä matka on kuitenkin vielä kuljettavana. 
'

Itselleni tämä kaikki on ollut niin uutta. Aiemmin olisi ollut varmasti vaikea onnistua, koska käsitys itsestäni ei ollut vahva. Kuka minä olin? Millainen minä olin? Miten minua sai kohdella? Kun oma itsetunto ei ollut vahva, sitä pönkitti ehkä usein seurustelukumppanin piirteillä ja saavutuksilla. Valmis korttitalo, jonka tarkoitus olikin romahtaa, huteralle pohjalle rakennettu, ilman perustuksia.
Avioeron jälkeinen suhde oli selvästi näille perusteille rakennettu. Suhde, joka jo kertaalleen tuomittiin epäonnistumaan, mutta näiden perusteiden ja luulojen takia, sitä vielä toistamiseen yritetiin, turhaan. Koska minusta ei vain ollut näyttelyvaimoksi tai edustusrouvaksi Moskovaan. Ei vain ollut. Tai suhde, jossa elin narsistin kanssa saman katon alla. Onneksi vain vuoden.

Tiedän, että näiden kokeilujen jälkeen tullut suhde oli oikeastaan  se ensimmäinen askel omaan minuuteeni ja oppimiseen. Se suhde, josta jäi jäljelle ystävyys katkeruuden ja vihan sijaan. 

Koen itse niin, että kommunikaatiossa parisuhteessa pitäisi olla myönteinen ja tunteiden sävyttämä tyyli. Ei ole tarvetta kutistaa toista ihmistä, vaan tukea toisenkin kasvamista suhteessa ja eteenpäin menemistä elämässä. Tarvitsen itse sitä tilaa kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka haluan olla. Haluan itse, että suhde olisi molemmille turvasatama, jossa voi avoimin ja luottavaisin mielin näyttää tunteensa, ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista vaikkei aina olisikaan hyvä päivä. Suhde, jossa on oikeus ja lupa myös riidellä, ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. 

Nyt olen siinä pisteessä, että ymmärrän, ettei menneiden murehtimisella ole mitään apua. Ikävien asioiden miettiminen vain lisää negatiivisä tuntemuksia itsestäni. Se, mitä joku on joskus tehnyt tai sanonut oli silloin. Olen ymmärtänyt sen, ettei minun tarvitse enää tietää, mitä hän ehkä silloin ajatteli tai mitkä hänen tarkoitusperänsä olivat. Ne eivät enää kosketa minua. 
Olen oppinut sen, että jos en itse täytä omia tarpeitani, minulla ei ole annattevaa myöskään muille. Ei myöskään siinä parisuhteessa. Kun teen itseni onnellisksi, hyvä olo tarttuu ja siirtyy läheisteni elämään. 

Tänään olen kiitollinen. Kiitollisuus ja rakkaus ovat voimakkaita tunteita. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla nyt on, erittelemättä niitä mitenkään toisistaan.