Nuorimmaisellani todettiin aamulla lääkärissä psoriasis. Se ei kylläkään tullut yllätyksenä, omakohtaiset kokemukset ja näkemykset tekivät diagnoosin selväksi jo viime viikolla. Niin monta vuotta psoriläikkiä katselleena osasin kyllä tunnistaa pläntit päänahkassa kyllä joksikin muuksi, kuin pelkäksi kuivaksi ihoksi.
Itsellähän on jo jokseenkin helppo tulla tämän taudin kanssa toimeen, niin monta vuotta sen kanssa on tapeltu ja tullaan varmasti jatkamaan taistelua vielä jokunen tovi. Tai toivon tietenkin, että tulisimme sinuiksi toistemme kanssa, tautihan ei parane, se saattaa aika ajoin helpottua, mutta toimeen meidän on vain tultava, lopun ikäämme.
Mutta se, mikä harmittaa, on psori lapsellani. Ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin se, miten se vaikuttaa nuoren itsetuntoon, miten pystyn tukemaan nuorta murrosikää lähenevää lastani tämän taudin kanssa elämiseen. Enhän voi sanoa, ettei se vaikuta millään tavalla, koska se vaikuttaa. Se pitää ottaa huomioon jopa ammatinvalinassa. Tottakai se tulee vaikuttamaan myös ihmissuhteisiin. Sairauden kanssa eläminen edellyttää selkärankaa kohdata muutokset, joita psoriasis tuo mukanaan. Vaikka tähän sairauteen liittyy tekijöitä, jotka eivät ole meidän hallinnassamme, voimme helpottaa sen kanssa elämistä onneksi niillä omilla valinnoillamme ja terveellisillä elämäntavoilla ja näitähän tässä perheessä on jo jonkin aikaa onneksi harjoiteltu.
Pitkäaikainen sairaus vaikuttaa aina sen oman persoonallisuuden rakentumiseen. Nyt minä toivon, että voin olla tukena ja omalla esimerkilläni näyttää omalle nuorelleni, että tämän kanssa tulee toimeen. Se tulee vaatimaan pitkää pinnaa, sen kanssa menettää hermonsa, mutta sen kanssa voi tulla toimeen. Se tulee vaatimaan nuorelta kypsyyttä kohdata tauti, rohkeutta ottaa siitä niskaote ja pyrkimystä tulla sen kanssa toimeen, häpeilemättä itseään. Tämä sairaus tulee olemaan osa itseä, mutta vain osa!
Oman lapsen leimautuminen ja jaksaminen psorin kanssa on päällimmäisenä mielessä. Jokainen kuitenkin elämässään törmää tahdittomiin komennetteihin jotka koskevat ulkonäköä, pukeutumista tms. eivät ne ole psoriaatikon yksinoikeuksia. Näissä tilanteissa haluan oman nuoreni olevan niin vahva, että hän voi oikoa niitä ennakkoluuloja tämän taudin osalta. Ei se tartu, eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Osittainhan tämän kanssa eläminen voi koitua voimavaraksi, näin haluan uskoa. Mutta syrjäytymään en omaa nuortani tämän suhteen halua, sen eteen tulen tekemään kaikkeni ja ehkä vähän vielä enemmän.
Hymy tarttuu, psoriasis ei!!
Itsellähän on jo jokseenkin helppo tulla tämän taudin kanssa toimeen, niin monta vuotta sen kanssa on tapeltu ja tullaan varmasti jatkamaan taistelua vielä jokunen tovi. Tai toivon tietenkin, että tulisimme sinuiksi toistemme kanssa, tautihan ei parane, se saattaa aika ajoin helpottua, mutta toimeen meidän on vain tultava, lopun ikäämme.
Mutta se, mikä harmittaa, on psori lapsellani. Ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin se, miten se vaikuttaa nuoren itsetuntoon, miten pystyn tukemaan nuorta murrosikää lähenevää lastani tämän taudin kanssa elämiseen. Enhän voi sanoa, ettei se vaikuta millään tavalla, koska se vaikuttaa. Se pitää ottaa huomioon jopa ammatinvalinassa. Tottakai se tulee vaikuttamaan myös ihmissuhteisiin. Sairauden kanssa eläminen edellyttää selkärankaa kohdata muutokset, joita psoriasis tuo mukanaan. Vaikka tähän sairauteen liittyy tekijöitä, jotka eivät ole meidän hallinnassamme, voimme helpottaa sen kanssa elämistä onneksi niillä omilla valinnoillamme ja terveellisillä elämäntavoilla ja näitähän tässä perheessä on jo jonkin aikaa onneksi harjoiteltu.
Pitkäaikainen sairaus vaikuttaa aina sen oman persoonallisuuden rakentumiseen. Nyt minä toivon, että voin olla tukena ja omalla esimerkilläni näyttää omalle nuorelleni, että tämän kanssa tulee toimeen. Se tulee vaatimaan pitkää pinnaa, sen kanssa menettää hermonsa, mutta sen kanssa voi tulla toimeen. Se tulee vaatimaan nuorelta kypsyyttä kohdata tauti, rohkeutta ottaa siitä niskaote ja pyrkimystä tulla sen kanssa toimeen, häpeilemättä itseään. Tämä sairaus tulee olemaan osa itseä, mutta vain osa!
Oman lapsen leimautuminen ja jaksaminen psorin kanssa on päällimmäisenä mielessä. Jokainen kuitenkin elämässään törmää tahdittomiin komennetteihin jotka koskevat ulkonäköä, pukeutumista tms. eivät ne ole psoriaatikon yksinoikeuksia. Näissä tilanteissa haluan oman nuoreni olevan niin vahva, että hän voi oikoa niitä ennakkoluuloja tämän taudin osalta. Ei se tartu, eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Osittainhan tämän kanssa eläminen voi koitua voimavaraksi, näin haluan uskoa. Mutta syrjäytymään en omaa nuortani tämän suhteen halua, sen eteen tulen tekemään kaikkeni ja ehkä vähän vielä enemmän.
Hymy tarttuu, psoriasis ei!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti