Yksi varmoja kevään merkkejä taitaa olla parisuhdeasioiden hehkuttaminen vähän joka mediassa. Vähenevät vaatekerrokset saavat ihmismielen taas haaveilemaan ja miettimään asioita hieman kirkkaammin ja valoisammin kuin talven pimeinä iltoina. Kirjoitellaan eri keinoista löytää se helluntaiheila, kesäromanssi jne. Mutta jos sitä haluaisikin löytää ihan vaikka elämänmittaisen ihmissuhteen, vaikkakin on se kesä tulossa. Tai edes vakituisen suhteen, jos elämänmittainen kuulostaa vähän lopulliselta ratkaisulta.
Olen itse mietiskellyt tätä parisuhdeasiaa nyt muutamaan otteeseen. Olisihan se kiva, mutta olisihan se tavallaan pelottavaakin, siis se suhe. Lähteä nyt näillä kymmennillä aloittamaan taas melkein alusta, opettelemaan uudelleen se, että suhteessa on nyt toinenkin, en pelkästään minä ja sitä toista olisi myös huomioitava ;) Ja sitten pitäisi taas kertoa koko oma elämä ihan alusta alkaen toiselle, jotta se toinen oppisi tuntemaan. Kuulostaa tosi rankalle. Mutta olisiko se sen arvoista?
Itse henkilökohtaisesti en pidä nettideittailuista. Joskus aikoinaan tein profiilin johonkin palveluun, kävin pareilla treffeillä ja sitten poistin profiilin. Eikä niistä treffeistä kyllä elämän mittaista suhdettakaan syntynyt. Toinen niistä deittikavereista on kyllä edelleen mun ystävä ja se toinen, se oli jotain sellaista, jonkalaiseksi nettitreffit olikin kuvitellut, ei toiminut, ei niin millään tavalla. Tyyppi jauhoi purukumia suussaan ja vispasi kinttujaan minkä kerkesi ja oli selkeästi etsimässä jotain ihan muuta kuin pitkäkestoisempaa suhdetta. Jätin ne lounastreffit kesken ja poistuin paikalta.
Ja toisaalta, kun mietin sitä, että viettäisin koneella nykyistä enemmän aikaa, etsien tuhansien profiilien joukosta juuri sitä oikeaa, tapaisin heitä sitten kahvilla tms, toteaisin, että ei tämä ollut minun tyyppiäni ja alottaisin etsimisen uudelleen ja taas sama ravaaminen. Enhän mä ehtisi muuta tekemäänkään kuin olemaan treffipalstoilla tai treffeillä. Sekin olisi rankkaa.
Olisihan se ihan kiva ihastua. Tuntea ehkä vähän samanlaista jännitystä vatsanpohjassa kuin silloin ihan vähän nuorempana. Vaikka ehkä se fiilis olisi jo jollain tavalla kypsempää. Aikuista rakkautta? Se kuulostaa taas tosi lällyltä, sellaiselta, että mennään samanlaiset tuulipuvut päällä kaupalle tai iltalenkille. Ne on ihan kivoja juttuja, ne tuulipuvut siis, mutta itse en halua niitäkään käyttää.
Mitä aikuinen nainen sitten haluaa. No, mä haluaisin tietenkin, että mua arvostettaisiin naisena, kohdeltaisiin kunnioittavasti ja otettaisiin huomioon ja tietäisin olevani rakastettu ja olisin ainoa. En siis haluaisi olla osana paria suhdetta vaan osana meidän parisuhdetta.
Toisaalta, mietitäänpäs nyt järkevästi. Ei se onni etsimällä tule. Se kohtalo saattaa kävellä vastaan vaikka tänään, mutta pakottaa ei voi. Jos se kohtalo haluaa tuoda uuden ihmisen elämään, hyvä niin. Jos ei, ei sekään mitään. Elämä on sopuetunut uomiinsa ja se on ihan hyvä elämä ilman sitä kumppaniakin, jolle kuitenkin on se tila jätetty.
Olen itse mietiskellyt tätä parisuhdeasiaa nyt muutamaan otteeseen. Olisihan se kiva, mutta olisihan se tavallaan pelottavaakin, siis se suhe. Lähteä nyt näillä kymmennillä aloittamaan taas melkein alusta, opettelemaan uudelleen se, että suhteessa on nyt toinenkin, en pelkästään minä ja sitä toista olisi myös huomioitava ;) Ja sitten pitäisi taas kertoa koko oma elämä ihan alusta alkaen toiselle, jotta se toinen oppisi tuntemaan. Kuulostaa tosi rankalle. Mutta olisiko se sen arvoista?
Itse henkilökohtaisesti en pidä nettideittailuista. Joskus aikoinaan tein profiilin johonkin palveluun, kävin pareilla treffeillä ja sitten poistin profiilin. Eikä niistä treffeistä kyllä elämän mittaista suhdettakaan syntynyt. Toinen niistä deittikavereista on kyllä edelleen mun ystävä ja se toinen, se oli jotain sellaista, jonkalaiseksi nettitreffit olikin kuvitellut, ei toiminut, ei niin millään tavalla. Tyyppi jauhoi purukumia suussaan ja vispasi kinttujaan minkä kerkesi ja oli selkeästi etsimässä jotain ihan muuta kuin pitkäkestoisempaa suhdetta. Jätin ne lounastreffit kesken ja poistuin paikalta.
Ja toisaalta, kun mietin sitä, että viettäisin koneella nykyistä enemmän aikaa, etsien tuhansien profiilien joukosta juuri sitä oikeaa, tapaisin heitä sitten kahvilla tms, toteaisin, että ei tämä ollut minun tyyppiäni ja alottaisin etsimisen uudelleen ja taas sama ravaaminen. Enhän mä ehtisi muuta tekemäänkään kuin olemaan treffipalstoilla tai treffeillä. Sekin olisi rankkaa.
Olisihan se ihan kiva ihastua. Tuntea ehkä vähän samanlaista jännitystä vatsanpohjassa kuin silloin ihan vähän nuorempana. Vaikka ehkä se fiilis olisi jo jollain tavalla kypsempää. Aikuista rakkautta? Se kuulostaa taas tosi lällyltä, sellaiselta, että mennään samanlaiset tuulipuvut päällä kaupalle tai iltalenkille. Ne on ihan kivoja juttuja, ne tuulipuvut siis, mutta itse en halua niitäkään käyttää.
Mitä aikuinen nainen sitten haluaa. No, mä haluaisin tietenkin, että mua arvostettaisiin naisena, kohdeltaisiin kunnioittavasti ja otettaisiin huomioon ja tietäisin olevani rakastettu ja olisin ainoa. En siis haluaisi olla osana paria suhdetta vaan osana meidän parisuhdetta.
Toisaalta, mietitäänpäs nyt järkevästi. Ei se onni etsimällä tule. Se kohtalo saattaa kävellä vastaan vaikka tänään, mutta pakottaa ei voi. Jos se kohtalo haluaa tuoda uuden ihmisen elämään, hyvä niin. Jos ei, ei sekään mitään. Elämä on sopuetunut uomiinsa ja se on ihan hyvä elämä ilman sitä kumppaniakin, jolle kuitenkin on se tila jätetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti