Taas pitää todeta se, miten nopeasti aika menee. Mä olen kohta ollut kolme kuukautta töissä, vaikka tuntuu että vasta aloitin. Silti, vaikka päivät meneekin töiden merkeissä, paljon on ehtinyt tapahtumaan niiden töiden lisäksi.
Mä alan olemaan pikkuhiljaa valmis. Kropan osalta ihannepaino saavutettu kuukausia sitten, vähän vahingossa se siitä vielä muutaman kilon tipahti alaspäin, mutta uskon, että nyt ollaan sitten siinä, mihin se tulee jäämään. Ja onhan se toisaalta kiva tietää, että sitä pelivaraa on sitten muutaman kilon verran :)
Kävin myös vihdoin siellä plastiikkakirurgin luona. Mukisematta suostui siihen, että ylimääräinen nahka hoidetaan kuosiin kunnallisella puolella. Iso leikkaus edessä, mutta mua ei pelota. Mä olen niin asennoitunut siihen, että urakkani sinetöidään tällä. Tätä mä halusin ja sen sain. En voi olla muuta kuin kiitollinen.
Henkisellä puolella on myös edistytty. Pääkoppa alkaa vihdoin tajuamaan sen, että enää ei tarvitse hävetä itseään. Oikeasti jännä, sitä uskaltaa hymyillä vieraille ihmisille, voi pysähtyä juttelemaan ja voi olla reilusti se oma itsensä. Ei tarvitse piiloutua. Itseluottamus on kasvanut entisestään, mutta nyt aivan eri tavalla. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta mä vihdoin uskon itseeni ja annan mahdollisuuksia. Verrattuna entiseen, en tuntisi itseäni, ellen tietäisi. Mutta se, miten paljon tällainen urakka vaatii, sitä ei pysty edes kertomaan. Jos mietitään, ainahan mä olen ollut sosiaalinen ja aikaansaava. Mutta tämä on niin erilaista. Mä olen itse niin eri tavalla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini.
Lisäksi olen päästänyt monesta vanhasta asiasta irti, lakannut välittämästä. Vanhoja kavereita on jäänyt paljon matkan varrelle, intressit eivät vain riitä. Mulla on isommat tavoitteet. Ja irtipäästöjä tapahtuu koko ajan, asiat saavat oikeanlaisensa mittasuhteet. Miksi roikottaa vanhaa mukanaan, jos se ei oikeasti anna mitään, vaan enemmänkin ottaa. Se, että opin kunnioittamaan itseäni ja rakastamaan omaa minuuttani on voitto, minulle. Joku voisi pitää itsekkäänä, mutta ei se sitä ole. Se on sitä, että minä tiedän, mitä ansaitsen. Ja se mennyt ei anna minulle mitään, enää. Se on nähty.
Ehkä eniten mä tykkään kuitenkin siitä, että vihdoin myös annan itselleni luvan nauttia.
Ei minun tarvitse tehdä asioita miellyttääkseni muita, minä teen ne itseni takia tai juuri siksi. Enää ei tarvitse olla jollain oudolla tavalla" läheisriippuvainen". Minun ei tarvitse. Se on oikeasti vapauttavaa. Siinä muuttuu monta asiaa elämässäni, mutta ne ovat vain niitä asioita, joiden onkin muuttuva, jotta minä pääsen eteenpäin. Koska sinne minun on mentävä, eteenpäin. Koska minä olen valmis. Ja toisaalta, niin sinäkin. Ehkä sinä olit jo aikapäiviä sitten, minä en vain huomannut sitä. Mutta nyt tiedän ja annan olla. Ja itseni tiedän. Olen valmis irtautumaan siitä vanhasta ja totutusta. Olen valmis siihen muutokseen.
Musta tuntuu, että tämän vuoden aikana mä olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin vuosikymmeniin. Se on pelottavaa. Sitä aina kuvitteli tuntevansa itsensä, mutta ei se niin mennyt. Nyt minä tunnen itseni. Muutosten edessä tulee vielä monet itkut, mutta itketään ne pois ja jatketaan.
Ja tiedätkö miltä tuntuu olla oikeasti onnellinen? Tältä. Just tältä. On taas jotain mitä odottaa, jotain mitä kohden kulkea. Ja se tuntuu jännältä. Välillä kutittaa vastanpohjasta ja jännittää, välillä vain hymyilyttää. Ja sitten on myös tätä; nuorimmainen lapsi lainaa omat hyvät kuulokkeensa minulle, jotta voin blogatessa kuunnella kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja itkuvirret sekä kirjoittaa, olla samalla itsekseni. Se on sitä parhainta onnea. Ja onnea on myös se, että musta on hienoa mennä huomenna töihin! Kun mä tykkään ja onnistun. Niih. Se on niin paljon asioita ja joka päivä tulee uusia. Ja siitäkin mä tykkään!
Ja se on myös sitä voittotuuletusta!! Mä tein sen ja löysin itseni!! Wuhuu. En moiti.
From Katri with love <3
Mä alan olemaan pikkuhiljaa valmis. Kropan osalta ihannepaino saavutettu kuukausia sitten, vähän vahingossa se siitä vielä muutaman kilon tipahti alaspäin, mutta uskon, että nyt ollaan sitten siinä, mihin se tulee jäämään. Ja onhan se toisaalta kiva tietää, että sitä pelivaraa on sitten muutaman kilon verran :)
Kävin myös vihdoin siellä plastiikkakirurgin luona. Mukisematta suostui siihen, että ylimääräinen nahka hoidetaan kuosiin kunnallisella puolella. Iso leikkaus edessä, mutta mua ei pelota. Mä olen niin asennoitunut siihen, että urakkani sinetöidään tällä. Tätä mä halusin ja sen sain. En voi olla muuta kuin kiitollinen.
Henkisellä puolella on myös edistytty. Pääkoppa alkaa vihdoin tajuamaan sen, että enää ei tarvitse hävetä itseään. Oikeasti jännä, sitä uskaltaa hymyillä vieraille ihmisille, voi pysähtyä juttelemaan ja voi olla reilusti se oma itsensä. Ei tarvitse piiloutua. Itseluottamus on kasvanut entisestään, mutta nyt aivan eri tavalla. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta mä vihdoin uskon itseeni ja annan mahdollisuuksia. Verrattuna entiseen, en tuntisi itseäni, ellen tietäisi. Mutta se, miten paljon tällainen urakka vaatii, sitä ei pysty edes kertomaan. Jos mietitään, ainahan mä olen ollut sosiaalinen ja aikaansaava. Mutta tämä on niin erilaista. Mä olen itse niin eri tavalla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini.
Lisäksi olen päästänyt monesta vanhasta asiasta irti, lakannut välittämästä. Vanhoja kavereita on jäänyt paljon matkan varrelle, intressit eivät vain riitä. Mulla on isommat tavoitteet. Ja irtipäästöjä tapahtuu koko ajan, asiat saavat oikeanlaisensa mittasuhteet. Miksi roikottaa vanhaa mukanaan, jos se ei oikeasti anna mitään, vaan enemmänkin ottaa. Se, että opin kunnioittamaan itseäni ja rakastamaan omaa minuuttani on voitto, minulle. Joku voisi pitää itsekkäänä, mutta ei se sitä ole. Se on sitä, että minä tiedän, mitä ansaitsen. Ja se mennyt ei anna minulle mitään, enää. Se on nähty.
Ehkä eniten mä tykkään kuitenkin siitä, että vihdoin myös annan itselleni luvan nauttia.
Ei minun tarvitse tehdä asioita miellyttääkseni muita, minä teen ne itseni takia tai juuri siksi. Enää ei tarvitse olla jollain oudolla tavalla" läheisriippuvainen". Minun ei tarvitse. Se on oikeasti vapauttavaa. Siinä muuttuu monta asiaa elämässäni, mutta ne ovat vain niitä asioita, joiden onkin muuttuva, jotta minä pääsen eteenpäin. Koska sinne minun on mentävä, eteenpäin. Koska minä olen valmis. Ja toisaalta, niin sinäkin. Ehkä sinä olit jo aikapäiviä sitten, minä en vain huomannut sitä. Mutta nyt tiedän ja annan olla. Ja itseni tiedän. Olen valmis irtautumaan siitä vanhasta ja totutusta. Olen valmis siihen muutokseen.
Musta tuntuu, että tämän vuoden aikana mä olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin vuosikymmeniin. Se on pelottavaa. Sitä aina kuvitteli tuntevansa itsensä, mutta ei se niin mennyt. Nyt minä tunnen itseni. Muutosten edessä tulee vielä monet itkut, mutta itketään ne pois ja jatketaan.
Ja tiedätkö miltä tuntuu olla oikeasti onnellinen? Tältä. Just tältä. On taas jotain mitä odottaa, jotain mitä kohden kulkea. Ja se tuntuu jännältä. Välillä kutittaa vastanpohjasta ja jännittää, välillä vain hymyilyttää. Ja sitten on myös tätä; nuorimmainen lapsi lainaa omat hyvät kuulokkeensa minulle, jotta voin blogatessa kuunnella kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja itkuvirret sekä kirjoittaa, olla samalla itsekseni. Se on sitä parhainta onnea. Ja onnea on myös se, että musta on hienoa mennä huomenna töihin! Kun mä tykkään ja onnistun. Niih. Se on niin paljon asioita ja joka päivä tulee uusia. Ja siitäkin mä tykkään!
Ja se on myös sitä voittotuuletusta!! Mä tein sen ja löysin itseni!! Wuhuu. En moiti.
From Katri with love <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti