Tänään tunnen olevani onnekas. Puoli voittoa saavutettu, lääkärini kirjoitti mukisematta lähetteen kirurgin arvioon. Kirurgi tekee siis lopullisen päätöksen siitä, miten painonpudotuksen jälkeensä jättämä löysä nahka hoidellaan "kuosiin". Eli suomennettuna se tarkoittaa sitä, leikataanko löysät pois kunnallisen terveydenhuollon kautta. Oma lääkärini oli siis ehdottomasti sitä mieltä, että olisin oikeutettu kunnallisen puolen hoitoon, täytän ns. kriteerit. Kirurgi voi olla toista mieltä.
Yksityisestihän tämä olisi nopeastikin korjattavissa, mutta tämän hetkiset tulot ja menot huomioon ottaen, se on mahdoton yhtälö. Ellei sitten ihmeitä tapahtuisi!
Joku pitää tätä varmasti ihan toisarvoisena asiana. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin löysä vatsanahka. Kyllä on. Jopa minunkin mielestäni. Mutta asioilla on yleensä aina kaksi puolta. Tässäkin tapauksessa, on se kosmeettinen haitta ja on myös se fyysinen hankaluus.
Itselläni löysää nahkaa löytyy reilusti, 32 kiloa tiputettua painoa jätti jälkensä kosmeettisesti, mutta se jätti myös fyysiset haitat. Aerobinen liikkuminen ei ole mielekästä, koska vatsan liikkuessa se aiheuttaa fyysistä kipua, napa ei pääse tuulettumaan, koska se roikahti nahkan mukana surumielisen näköiseksi, eli on piilossa, iho hautoo nahkapoimun alla ja se ei taasen tee hyvää muutenkaan sairaalle iholleni (psoriasis). Lisäksi vatsalihakseni ovat repytyneet erilleen raskauksien ja aikoinaan tapahtuneen lihomisen myötä, eli jumppaamalla tästä ei saada vatsan näköistä. Se on totuus.
Psyykkinen puoli on myös otettava huomioon. Häpeän vatsaani. Häpäen kun lankutan, vatsanahkat roikahtavat iloisesti kohti lattiaa, koen häpeän tunnetta ollessani yleisessä pesutilassa, mutta ihoni tilanteen vuoksi minun on käytettävä kuntosalin suihkuja aina jumpan jälkeen. Se vaikuttaa myös minäkuvaani ja seksuaalisuuteeni. Niilläkin on merkittävä osa ihmisen elämässä. Minä en suostu häpeämään itseäni.
Minua eivät haittaa allit, jotka kilpaa tuulen kanssa lepattavat, minua ei haittaa pienentyneet rinnat, jotka pysyvät ihan hyvin vielä kohdillaan ja ovat silmin havaittavissa. Vatsa minua haittaa.
44-vuotiaan, kolme lasta synnyttäneen ylipainosta kärsineen naisen vatsa ei voi tietenkään näyttää 20-vuotiaan vatsalta, sen minä tiedän, eikä minulla ole tarkoitustkaan pyrkiä siihen vartalomalliin.
Minä olen tehnyt valtavan työn itseni eteen ja se työ tulee jatkumaan lopun ikäni. Haluan vain, että vatsaani jäänyt reppu ei estä minua tekemästä sitä, mitä haluan ja mihin pystyn. Haluan pysyä terveenä vatsastani huolimatta. Haluan, että vatsani ei rajoita minua, ja aiheta sellaisia fyysisiä haittoja, mitä se tällä hetkellä tekee.
Se turhanpäiväisyys voi olla sinun mielipiteesi, ei minun. Koska minä olen minun vartaloni herra, tai oikeastaan rouva. Tämä on minun kroppani ja minä sanelen sen, mikä on minulle hyvästä, mikä ei.
Ja hänelle eräälle ihmettiljälle, joka kummoksui sitä, miksi puhun tästä asiasta ääneen; tämä ääneen puhuminen on minun kenoni selventää asioita myös itselleni ja toivottavasti voin antaa edes jonkinlaista vinkkiä jollekkin toiselle, joka asioiden kanssa painiskelee. Olen 44-vuotias, minun ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mitä olin, mitä olen nyt ja miten minä suhtaudun omaan vartalooni.
Yksityisestihän tämä olisi nopeastikin korjattavissa, mutta tämän hetkiset tulot ja menot huomioon ottaen, se on mahdoton yhtälö. Ellei sitten ihmeitä tapahtuisi!
Joku pitää tätä varmasti ihan toisarvoisena asiana. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin löysä vatsanahka. Kyllä on. Jopa minunkin mielestäni. Mutta asioilla on yleensä aina kaksi puolta. Tässäkin tapauksessa, on se kosmeettinen haitta ja on myös se fyysinen hankaluus.
Itselläni löysää nahkaa löytyy reilusti, 32 kiloa tiputettua painoa jätti jälkensä kosmeettisesti, mutta se jätti myös fyysiset haitat. Aerobinen liikkuminen ei ole mielekästä, koska vatsan liikkuessa se aiheuttaa fyysistä kipua, napa ei pääse tuulettumaan, koska se roikahti nahkan mukana surumielisen näköiseksi, eli on piilossa, iho hautoo nahkapoimun alla ja se ei taasen tee hyvää muutenkaan sairaalle iholleni (psoriasis). Lisäksi vatsalihakseni ovat repytyneet erilleen raskauksien ja aikoinaan tapahtuneen lihomisen myötä, eli jumppaamalla tästä ei saada vatsan näköistä. Se on totuus.
Psyykkinen puoli on myös otettava huomioon. Häpeän vatsaani. Häpäen kun lankutan, vatsanahkat roikahtavat iloisesti kohti lattiaa, koen häpeän tunnetta ollessani yleisessä pesutilassa, mutta ihoni tilanteen vuoksi minun on käytettävä kuntosalin suihkuja aina jumpan jälkeen. Se vaikuttaa myös minäkuvaani ja seksuaalisuuteeni. Niilläkin on merkittävä osa ihmisen elämässä. Minä en suostu häpeämään itseäni.
Minua eivät haittaa allit, jotka kilpaa tuulen kanssa lepattavat, minua ei haittaa pienentyneet rinnat, jotka pysyvät ihan hyvin vielä kohdillaan ja ovat silmin havaittavissa. Vatsa minua haittaa.
44-vuotiaan, kolme lasta synnyttäneen ylipainosta kärsineen naisen vatsa ei voi tietenkään näyttää 20-vuotiaan vatsalta, sen minä tiedän, eikä minulla ole tarkoitustkaan pyrkiä siihen vartalomalliin.
Minä olen tehnyt valtavan työn itseni eteen ja se työ tulee jatkumaan lopun ikäni. Haluan vain, että vatsaani jäänyt reppu ei estä minua tekemästä sitä, mitä haluan ja mihin pystyn. Haluan pysyä terveenä vatsastani huolimatta. Haluan, että vatsani ei rajoita minua, ja aiheta sellaisia fyysisiä haittoja, mitä se tällä hetkellä tekee.
Se turhanpäiväisyys voi olla sinun mielipiteesi, ei minun. Koska minä olen minun vartaloni herra, tai oikeastaan rouva. Tämä on minun kroppani ja minä sanelen sen, mikä on minulle hyvästä, mikä ei.
Ja hänelle eräälle ihmettiljälle, joka kummoksui sitä, miksi puhun tästä asiasta ääneen; tämä ääneen puhuminen on minun kenoni selventää asioita myös itselleni ja toivottavasti voin antaa edes jonkinlaista vinkkiä jollekkin toiselle, joka asioiden kanssa painiskelee. Olen 44-vuotias, minun ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mitä olin, mitä olen nyt ja miten minä suhtaudun omaan vartalooni.
2 kommenttia:
Hyvä Katri. Oot ansainnut kirugin veitsen käsittelyn. Pidän peukkuja.
Kiitos Tintsu <3
Lähetä kommentti