Taisteluarpi

Ylihuomenna tulee 7 viikkoa täyteen. Kovasti kaikki halauavat arven nähdä, onhan se ihan jännää.
Oma leikkaushaavani on tasan 50 cm pitkä. Haavahan lähti paranemaan heti alkuunsa hyvin, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Vasemmalta sivulta se vähän falskasi, siis vain muutama tippa lihasnestettä tuli läpi, muttei siis viittä tippaa enempää. Kovin se tietenkin jännitti. Jännittää vieläkin vähän sen kestäminen, lähinnä jumapassa. Eihän ommeltu iho tule missään vaiheessa olemaan samanlainen kuin iho ilman viiltoa, mutta olen itse suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Kunhan punoitus sitten ajan kanssa haalenee, siitä tulee nätti.
Joillekkin arpi on varmasti ikävä muisto. Itselleni ei. En missään vaiheessa tätä projektia edes miettinyt asiaa arven kannalta. Arpi on minulle muisto siitä, mitä tapahtui, mitä tein ja mitä se vaati.
Enkä ikinä tule juoksentelemaan ihmisten ilmoilla niin, että ulkopuoliset arpeni huomaisivat.

Arven yläpuolella oleva massu pömpöttää vielä. Se johtuu kuulemma arpikudoksen muodostumisesta ja leikkauksen aikana kertyneistä nesteistä. Laskeutuu siitä sitten omaan muotoonsa ajan kanssa. Tässä kohtaa koetellaan taas sitä kärsivällisyyttä :)
Jännää on se, että navan ja leikkaushaavan välissä olevassa ihossa ei ole vielä juurikaan tuntoa. Se on vähän outo tunne, sitä on edes vaikea selittää. Mutta koska koko vatsan alue oli tunnoton leikkauksen jälkeen, mutta tunto palautui, uskon, että tunto palautuu myös alavatsalle.

Joku voisi pelätä, että arpi tekee itsestään ruman. Minä en koe niin. Kun kosketan arpea, se on sileä, mutta silti jollain tavalla kova. Minä oikeastaan pidän arvestani. Siitä tulee osa minua. Se kertoo sen tarinan, minkä halusin lukea, nähdä ja kokea. Oikeastaan kannan sitä ylpeänä. Ehkä se onkin taisteluarpi, se muistuttaa toteutuneesta unelmasta ja peloista. Taistelusta itseni kanssa.  Elämästä ja rakkaudesta elämään. Terveydestä ja hyvästä olosta.

Jokaisella meistä on arpia. Yhden oman arpeni olen pienenä ristinyt Tenun puremaksi. Tenu oli mummolan koira, enkä kyllä tosiaan muista, olisiko Tenu ikinä minua puraissut, mutta polvessa oleva arpi on kuitenkin koiran mukaan nimetty. Jokaisella arvella on oma tarinansa. Ikäviä tarinoita mutta myös onnellisia juttuja.

Arpi haalenee ajan myötä, mutta uskon, ettei arven mukanaan tuomat onnistumisen tunteet haalene koskaan.

6 viikkoa ja yksi päivä

Aika menee ihan älyttömän nopeasti. Välillä tuntuu, ettei böötä ehdi sanomaan ja ollaan taas menty kuukausi eteenpäin. Keskimmäinenkin täyttää muutaman viikon päästä 19-vuotta. Ihan järkkyä, mutta kuitenkin niin mahtavaa. Elämä kantaa.

Eilen oli 6 viikkospäivä. En tehnyt kakkua juhlan kunniaksi, otin sen sijaan aimo palan nougatjäätelöä, suurinta herkkuani, kermavaahdon lisäksi tietenkin.

Matkaan nyt parhaillaan Jyväskylään työasioissa. Mietin junassa istuessani taas projektia, niitä kysymyksiä, joita olette taas ystävällisesti minulle lähetelleet. Kiitos muuten niistä ja myös kommenteistanne.
Yksi kysymys jäi hetkeksi mietittymään, uskaltaisinko suositella tätä leikkausta samassa tilanteessa olevalle? Tilanteitahan on monenlaisia, joku kokee eriasiat ongelmana kuin minä, minun ongelmani taas saattavat jostain olla vähäpätöisiä jne. Mutta yleisesti vastaamaalla vastaan kyllä. Uskaltaisin suositella, ehdottomasti, omien kokemusteni perusteella.
Jos ajatellaan koko projektia, se kävi älyttömän nopeasti. Kirurgin arviosta meni reilu kaksi kuukautta, kun olin leikkausvalmisteluissa. Se oli toisaalta hyvä, ei ehtinyt niin paljoa miettimään ja jännittämään.  Leikkausaika minulle soitettiin juuri ennen joulua ja siitä puolitoista viikkoa ja naps. Filmi poikki.

Toipumisesta olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, mutta omalla kohdallani kaikki kävi kuin oppikirjoista, tosin vieläkin oletettua paremmin. Jälkitarkastuksen epikriisi tuli alkuviikosta kotiin ja siinä lääkäri oli oikein kirjannut ylös erinomaisen ja nopean toipumisen. Tästä syystä ei enää kontrolleja poliklikalle edes tarvitse tehdä.
Omaan toipumiseeni vaikutti varmasti halu päästä mahdollisimman nopeasti liikkeelle, olen aina ollut vähän rauhaton sielu, eikä makoilu vain sovi minulle.
Jos ajatellaan, että keskiviikkona oli leikkaus, perjantaina pääsin omin avuin (hitaasti tietenkin) kiipeämään omaan kotiini kolmanteen kerrokseen, tiistaina lähdin kävelylenkille, keskiviikkona shoppailin tyttären kanssa useamman tunnin, voit uskoa, ettei tehnyt kipeää.
Kaikki on niin yksilöllistä. Se, millainen lähtötilanne on, mikä on yleiskuntosi, miten itse suhtaudut asiaan, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyllä näin laajaan ja isoon leikkaukseen vaikuttaa moni tekijä. Sinä ja minä kaikkein eniten.

Sairauslomaa lääkäri kirjoitti kuukauden. 4 viikkoa pois töistä? Ei onneksi tarvinnut. Itselläni on sellainen työ, joka ei vaadi välttämättä kiinteää toimistopaikkaa, toki minulla sellainen on Lauttasaaressa, mutta pystyn hyvin työskentelmään myös kotoa käsin. Eli heti kun maanantai koitti, 4 päivää leikkauksen jälkeen, aloitin myös töiden tekemisen. Tietenkään en sopinut asiakaskäyntejä tms. ensimmäisille viikoille, mutta kyllä mieli oli paljon pirteämpi ja reippaampi, kun sai tehdä sitä mistä tykkää. Toki pidin myös huolen siitä, että lepäsinkin. Ei kukaan ihminen ole voittamaton eikä niin superi, että ihan täysillä valoilla olisi heti liikenteessä. En minä ainakaan.

Jumppaamassa olen nyt käynyt parin viikon ajan. Ensimmäisen viikon otin varovasti, jotenkin sitä alitajuntaisesti pelkäsi, että haava aukeaa kahvakuulaillessa. Mutta se mitään aukea, kiinnihän se on ollut jo pitkään. Nyt mennään jo täysillä. Aamulla juoksulenkit koiran kanssa ja illalla aina fiiliksen mukaan bodypumppia, keskivartalojumppaa, kahvakuulaa, aerobista, mitä nyt milloinkin sattuu tekemään mieli.
Minähän olen nykyään riippuvainen liikunnasta ja nautin siitä enemmän nyt leikkauksen jälkeen, kuin ennen sitä. Aerobiset jutut ovat mielekkäämpiä, kun kipu on poissa, lankutus on mukavaa, kun vatsa ei roiku lattialla jne.

Eli yhteenvetona, alkuperäiseen aiheeseen, edelleen voin suositella leikkausta.

Ja niihin kaikkein yleisemmin esitettyihin kysymyksiin "luuletko, että minulla täyttyisi kriteerit kunnallisen puolen leikkaukseen" vastaan nyt kaikille samanaikaisesti ja viimeisen kerran.
En tiedä, en tosiaan tiedä, riittävätkö perusteesi. Minä en ole lukenut lääkäriksi, joten en voi kommentoida. Jokaisen roikko on omanlaisensa ja jokaisella meillä on ne omat vaivamme näistä roikoista. Toisilla vaiva saattaa olla vain kosmeettinen, toisilla mukaan mahtuu fyysistä vaivaa, psyykkisiä ongelmia, toisilla mahdollisesti oleva perussairaus lisää roikon ongelmallisuutta. Syitä on monia, yhtä monia kuin roikkovatsoja. Mutta minä en pysty sanomaan sen enempää kommentteja siitä, pääsetkö kunnalliseen hoitoon vaiko et. Ainoa keino selvittää asia, on tietenkin mennä sen oman lääkärin luokse juttelemaan. Siitä se minullakin lähti liikkeelle, vaikka omalääkäri olikin vastahankainen. Yrittänyttä ei laiteta. Tsemppiä!

39 päivää!

Leikkauksesta. Älyttömän hienot fiilikset, jumpilla olen ravannut jo tämän viikon, vähän kahvakuulaa, spinningiä, corea ja tänään pitkästä aikaa bodypumppia.
Ensimmäisillä kerroilla pelotti suunnattomasti se, että haava aukeaisi. Se mihinkään aukea kun kiinnihän se on.
Lenkkeily on myös tuntunut ihan älyttömän hienolle. Vielä mä näytän, että toukokuussa tempaisen Naisten kympin läpi, se on vissi ja varma.

Täytyy kertoa, että vatsanahkan kiristysleikkaus on yksi niitä elämäni parhaita päätöksiä, tietenkin tämän elämäntapamuutoksen kanssa. En voisi kuvitella enää kantavani sitä liki 40 kilon taakkaa mukanani. Toipuminen on ollut kertakaikkisen nopeaa ja vaikka vielä on turvotusta, massu on vieläkin niin nätti.
Jälkitarkastus oli muutama viikko takaperin, eikä minun enää tarvitse mennä näytille kirurgin luokse, koska kaikki oli paremmin kuin hyvin. Toipumiseen varmasti vaikuttaa se, että yleiskunto oli kohdillaan ja en jäänyt sairastamaan leikkauksen jälkeen. Hissukseen kävelyä ja liikettä melkein koko ajan, siitä se lähtee. Ja korvien välistä tietty. Toki on tilanteita, ettei kaikki kuitenkaan mene näin hyvin, haava saattaa tulehtua jne. mutta oli hienoa, etteivät ne tulleet kohdalleni.

Lisäksi viikko takaperin ollut juttu ISTV:ssä poiki älyttömästi yhteydenottoja. Oli jännä huomata, että lukuisat tuntemattomat ihmiset olivat saaneet siitä motivaatiota ja uskoa siihen, että hekin pystyvät. Ja olen samaa mieltä. Hekin pystyvät. Minäkin pystyin.

Tässä linkki ohjelmaan jos et sattunut näkemään:

http://www.istv.fi/huonoaiti/vid-1423195480620.html



Yhteydenotoissa ärsytti vain yksi viesti; eduskuntavaaliehdokkaaana oleva nainen pyysi neuvomaan, miten hänen poikansa, 19-vuotias nuorimies, saisi kunnallisen kautta leikkauksen. Mitä pojan siis pitäisi lääkärille sanoa, päästäkseen kunnalliseen hoitoon, ettei tarvitsisi siis hakea pankista lainaa leikkaukseen. Mikä lääkäri mä olen? Ja se, että jokaisella on varmasti omat perusteensa leikkaukselle, mulla ne olivat terveydelliset ja siitä syystä siis kunnallisen kautta leikattiin. Mutta joo, se siitä. Näin meillä mahdollisesti tulevat kansanedustajat jo haluavat niitä veromarkkoja käyttää. Se tässä ärsytti, että hän piti jotenkin itsestään selvänä ehkä sitä, että minä olisin ulkonäöllisten seikkojen takia leikkauksessa ollut.

Paino keikkuu nyt 68-70 kilon välimaastossa, kuukauden ajankohdasta riippuen :) Ihan älyttömältä tuntuu, tällaista painoa mulla ei ollut edes 22 vuotta sitten, kun aloin esikoista odottamaan. Ja tätä painoa ei enää koskaan tulla nostamaan. Ettäs tiedetään tämäkin.

Tulleisiin viesteihin palatakseni, muutamat halusivat kuvan vatsastani ilman "puristelua". Tässä se on; olkaa ystävällisiä.

Painoindeksi on tässä kuvassa jo kohdillaan, mutta kyllä tuo vatsa tekee niin plösön näköiseksi kuin olla ja saattaa. Ei ikinä enää, ei ikinä.

Tässä tämän päivän otos jumpan jälkeen;

Kyljissä, varsinkin vasemmassa vieä turvottaa, mutta yritän kehittää kärsivällisyyttäni...5 viikkoa ei ole se puoli vuotta, jolloin lopullinen tulos on nähtävillä. Mutta jos vähän vähemmän aikaa menisi...

Tänään mieltäni lämmitti erityisesti keskimmäisen sanat; "äiti, kato sun jalkoja!! Ne on ihan tikut!". No, toivottavasti ei nyt ihan tikkuset kuitenkaan, mutta niin paljon paremmat kuin ennen.

Tällaista tänään, hyviä fiiliksiä ja aurinkoa. Se riittää! 

Onnenpäivä

Ihan älyttömän hienot fiilikset. Leikkauksen (abdominoplastia) jälkitarkastus oli tänään. Oikeasti vähän jännitti mennä Jorviin, ihan vain sen takia, koska kaikki on mennyt niin suunnattoman hyvin, että pelkäsin sitä, että tässä on mennyt jotain pieleen.
En tuntenut itseäni kipeäksi oikeastaan missään vaiheessa. Toki ensimmäisinä päivinä liikkuminen, nauraminen ja aivastaminen koski vatsaan, mutta ei oikeasti juuri muuten ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Haavan paranemistakin pelkäsin koko ajan, googlettamalla katsotut kuvat antoivat kyllä niin järkyttävän mielikuvan koko paranemisprosessista. Märkiviä, auenneita haavoja sivu tolkulla. Ja mun leikkaushaava vain olla möllötti rauhallisena koko ajan. Jopa psoriasistohtorini kehui haavaani varsinaiseksi taidonnäytteeksi, kirurgin ammattitaito on ollut siis todella kohdillaan. Kiitos siitä.

Turvotusta on vielä jonkin verran, se kuuluu asiaan. Sitä saattaa olla kuukausia. Ja menee puolesta vuodesta vuoteen, ennenkuin leikkauksen lopullinen tulos on nähtävillä. Muttei se haittaa. Vaiva on nyt kuitenkin leikattu pois ja elämä hymyilee.

Ja parasta tässä päivässä on lääkäriltä saatu lupa; tervemenoa jumpalle, uimaan, juoksemaan, ihan minne mieli tekee. Tätä hetkeä olen odottanut.Ja toteutuin sen lenkin juuri äsken. Kevyt ja varovainen 30 minuutin lenkki ihanassa kelissä. Tätä mä kaipasin. Ja nyt sen sain.
Fiilikset olivat jännät. Ennen juostessa löysä nahka pomppi askelien tahdissa, nyt oli jotenkin tyhjä etureppu. Eikä koskenut.

Saattaa ehkä tuntua vähäpätöisiltä jutuilta, mutta tuntui niin hienolle. Vajaa kuukausi leikkauksesta ja sitä jo mennä kirmaillaan. Ennakoluulot olivat turhia.
Mutta kyllä mä uskon siihenkin, että asenteella on suuri vaikutus. Meillä aikuisilla saattaa olla jossain tuolla takaraivossa oletus, että kun ollaan esim. leikkaustoipilaita, sitä ollaan sairaita. Varovasti pitää tietenkin ottaa, mutta turha hötkyily on ihan älytöntä. Mietitäänpä vaikka pientä lasta, joka on sairastanut vaikka kovan flunssan ja kuumeen. Heti kun olotila on parempi, nehän kirmaavat ihan täysillä eteenpäin. Kukaan ei ole vielä kertonut, että olet kipeä, silloin pitää voivotella ja olla sairas. Tämä nyt ehkä vähän kärjistettynä, mutta ota ajatuksesta kiinni.

No niin, asiaan. Halusin siis vain lyhyesti kertoa, että olen onnellinen. Kävin lenkillä ja elämä on taas mallillaan.

Yllätyyys!

25 päivää leikkauksesta. Vai 26? Ihan sama, ei se niin päivän päälle ole.

Turvotus laskee hissukseen, mutta pääasia, että se laskee. Samalla laskee paino, aamun punnituksessa 69.8 kiloa. Vajaa 70 kiloa!! Mä en näin vähää painanut edes 23 vuotiaana, kun aloin odottamaan esikoista. Tuntuu aiva oudolle.
Itseasiassa koko kroppa tuntuu oudolle. Jotenkin sitä katsoo vielä epäuskoisena peiliin, mun vatsa? Missä se on? Mitä tapahtui?

Pää kävi hitaalla koko laihdutusprojektin ajan, vaikka paino tippui, tuntui, että peilistä katsoo aina se sama ylipainoinen tyyppi. Vaatekaupoilla ei voinut tajuta sitä, että koko 48 on liian iso. Ei sitä vaan ymmärtänyt. Nyt pitäisi sitten oppia elämään sen kanssa, että se röllykkä ei enää roikukkaan siinä farkkujen vyötärön päällä. Sitä ei tarvitse sulloa piiloon. Ja että se vaatekoko on siellä 38:n paikkeilla...Ihan outoa. Mutta mä uskon, että totun tähän.

Huomenna abdominoplastialeikkauksen jälkitarkastus. Uskon, että kaikki on hyvin. Haava näyttää edelleen erityisen hienolle, eikä navassakaan ole moittimista. Se, mitä odotan kaikkein eniten huomiselta on jumppauslupa. Olisi niin ihana lähteä jo hissukseen vaikka spinninkiin :) Ja siitä sitten bodypumppiin, kahvakuulaan ja ihan kaikkeen. Mutta mä jaksan tarvittaessa venttailla, hetken aikaa..


Ja se, mistä yllätyin tänään suunnattomasti oli tämä:

Kyllä, sieltä ne lihakset kaivetaan esiin. Voi tätä onnepäivää!

Ilosanoman levittämistä

Jännä keskiviikko. Kävin juttelemassa Huonon Äidin www.huonoaiti.fi kanssa laihtumisesta ja siihen liittyvistä asioista ISTV:n (ltasanomat Tv) kuvauksissa.
Hienot fiilikset. Entinen minä ei olisi todellakaan ilmottautunut vapaaehtoisesti mukaan ohjelmaan. Entinen minä olisi valvonut monta yötä ennnen h-hetkä. Entinen minä ei olisi jäänyt sanattomaksi, mutta se entinen ei varmasti olisi ollut ehkä yhtä vapautunut ja itsevarma tässä tilanteessa.

Jotenkin koen koko tämän projektini antaneen minulle niin paljon, että haluan jakaa tätä ilosanomaa ihan kaikille. Musta on ihana kertoa omasta projektistani muille ja toivottavasti antaa jollekkin lisää potkua omaan painonhallintaan ja ehkä olla se takapuolelle potkija tarpeen tullen. Uskon itse niin, että jokainen ylipainon kanssa painiskeleva pystyy elämäntapamuutoksen tekemään, kunhan vaan se tahtotila on kohdillaan. Epäonnistumisia tulee, niitä tuli myös minulle, mutta sen ei pidä antaa lannistaa. Olen kuvannut tuntojani koko laitumisen mukana tuomista fiiliksistä aikaisemmissa bloggauksissani, niistä syvistä vesistä, joissa välillä uidaan ja myöskin niistä suunnattomista onnistumisista ja tuuletuksista.

Meille jokaiselle on annettu vaihtoehdot, niistä saa ihan itse päättää, miten homman hoitaa. Mennäänkö vanhalla kaavalla, vai haetaanko sitä uutta.  Itse halusin sen uuden vaihtoehdon ja voin vakaasti sanoa, ettei eteeni tulee mitään sellaista, mikä saisi minut palaamaan siihen vanhaan. Sairaustuminen on tietenkin asia, jolle en mahda mitään, mutta uskon, että tällä elämäntavalla senkin mahdollisuus on nyt tiputettu melko minimiin.

Ohjelmassa, joka tulee muutaman viikon sisällä ulos, käydään asioita läpi parinkymmenen minuutin ajan. Ohjelmassa on mukana sokeririippuvuudesta kärsivä nuori nainen, sekä ravitsemusteraupeutti. Aikahan loppuu näissä jutuissa aina kesken, niin tuntui nytkin käyvän, mutta toivon, että ohjelman katsottuaan edes joku saa vahvistusta sille omalle itsetunnolleen ja ajatuksilleen muuttaa sitä elämänhallintaansa ja oman painonsa kanssa taistelua. Koska jokaisella meillä on valta. Valta päättää omasta vartalosta ja omasta hyvinvoinnistamme. Näin se vaan ystäväni on.

No, haluatko kuulla jotain uutta leikkauksen jälkeisestä ajasta? Abdominoplastiahan tehtiin päivälleen kolme viikkoa sitten. Haava on priima, se on kertakaikkisen hieno taidonnäyte asiansa osaavalta kirurgilta. Haavan kanssa ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia ja tiedätkö mitä, napakin voi hyvin. Se uusi napa siis. Jos entinen napa oli surullinen niin tämä napa nauraa.

Liikkuminen ei ole vaikeaa, kävelylenkit onnistuvat vaivatta ja oikein odotan sitä hetkeä, että saan lääkäriltä luvan lähteä salille. Nyt aletaan kaivamaan niitä lihaksia sitten esiin, enää ei ole mitään ylimääräistä estettä vatsalihastenkaan näkymiselle. Napakorun kuitenkin jätän hankkimatta.

Niin, tällaista tänään. Energiat kohdillaan ja elämä hymyilee.

Abdonimoplastia (kuvat saattavat olla herkille liikaa).

07.01.2015 Abdominoplastia

Hengissä! Kaikesta pelosta ja paniikista huolimatta olin sovitusti Jorvin sairaalan Leiko-osastolla keskiviikko-aamuna. Plastiikkakirurgi Mikko kävi piirtelemässä tussilla kartat vatsaani ja otti muutaman kuvan vielä muistoksi. Ei varmaankaan hänen henkilökohtaiseen muistojen laariin nuo kuvat päätyneet vaan ihan vertailukuviksi leikkauksen jälkeiseen toimintaan.

Leikkausvaatetus päälle ja ihanan lämpöpeiton alle odottamaan leikkuriin noutajia. Plastiikkakirurgit suosivat lämpimiä potilaita, ehkä jopa kuumana käyviä, joten en yhtään laittanut hanttiin tuota filtin alla odottelua.

Annetusta esilääkkeestä johtuen sain fillaripenkkikyydin leikkaussaliin. Mukava anestesialääkäri teki tarvittavat kyselyt vielä kertaalleen ja hoitajat painelivat erilaisia lätkiä otsaan, rintaan ja mihin kaikkialle nyt sitten laittoivatkaan. Sitten ei muuta kuin hyvää yötä.

Toimenpiteessä meni kaikkiaan reilut kolme tuntia. Tarkkaa aikaa ei vielä ole, kaikki tulee sitten potilaskertomuksessa, mutta eipä tuolla oikeastaan ole niin väliäkään. Meni minkä meni. Reilun kilon verran ylimääräistä nahkaa ja laardia pois.

Itselläni ei ole ikinä ollut nukutusten jälkeen ongelmia, pahoinvointia tms. Ainoastaan suunnaton nälkä, vaikka sehän minulla aina on. Heräämössä jouduin kuitenkin varmuuden vuoksi tunnin verran odottelemaan osastolle pääsyä, pissattikin jo kovasti tässä vaiheessa.

Leikkauksen jälkeen siirryin osastolle K3. Osasto oli täynnä, potilaita oli sijoitettu jopa käytäville, koska toisen osaston sulkemisesta johtuen huonepaikat olivat kaikki täynnä. Jostain syystä itselläni oli onnea matkassa, päääsin suoraan huoneeseen 4, jossa majoituin vain minä. Ei tarvinnut kuunnella kenenkään toisen kuorsausta, omassakin on välillä tarpeeksi tekemistä.

Vessaan pääsin samantien, omin jaloin. Olotila oli jonkun verran hutera, mutta ei sellaista fiilistä, että taju olisi lähtenyt. Itseasiassa jaloittelu tuntui tosi hyvälle. Kivut olivat siedettävät, toki leikkauksen jälkeen olivat  antaneet kunnon dropit suonen kautta.

Kaksi dreeniä oli asetettu leikkauksen jälkeen, jotka vieläkin roikkuvat mukana. Näiden tarkoitus on siis se, että ylimääräiset kudosneseteet ja veret valuvat niihin eivätkä jää vatsaan kummittelemaan. Elättelen vähän toiveita, että huomenna ne saisin terkkarilla pois, nesteitä tulee niin vähän enää.

Perjantaina hyväkuntoisena kotiin ja omaan petiin. Ah onnea.
Hämmästelen sitä, miten nopeasti toipuminen lähti käyntiin. Pystyn kävelemään suorassa, kipuja ei juurikaan ole ja ruoka maistuu. Kaikki siis hyvin. Toki kaikki käy vielä hitaalla, koska haavaa tulee kuitenkin varoa ja toipuminen vain vaatii vähän lepoa.

Torstaina on uuden navan tikkien poisto. Vanha napahan oli läskien ja ihon alla tosi kurjassa olotilassa, raukka ei saanut yhtään ilmaa vaan hautoi poimujen alla.  Alavatsalla olevassa leikkaushaavassa on itsestään sulavat tikkaukset, joten sen suhteen ei tarvitse tehdä mitään. Kuin tietenkin toivoa, että haava paranee nätisti.

Vatsa on vielä ihan turvoksissa ja saattaa olla vielä viikkoja. Mutta turvotuksesta huolimatta, se on niin paljon parempi kuin entinen röllykkä. Mikä ihana fiilis tietää se, että liikkuminen ei tule jatkossa olemaan niin kivuliasta, eikä löysän nahkan alla oleva iho tulehdu ja haudo enää. Ne saattavat jostain kuulostaa ihan mitättömiltä asioilta, mutta päivittäin niiden kanssa eläneenä tiedän, että minulle ne ovat isoja juttuja. Reilun 30 kilon tiputtaminen ei ole mikään pikkujuttu, tein sen terveyteni takia ja tämä leikkauskin tehtiin terveydellisistä syistä, kunnallisesti. Eli missään nimessä tässä ei ollut kyse vatsamakkaroiden poistoleikkauksesta ulkonäöllisistä syistä, vaikka niin joku jo erehtyi kommentoimaan.

4 viikkoa elämistä korstetin kanssa on pieni paha siihen nähden, että elämä ja oleminen helpottuu. Enää ei tarvitse sulloa ylimääräistä nahkaa farkkujen vyötärön sisään tai käyttää niitä ihania erotiikantappajapöksyjä, jotka muotoilevat vartaloa.
Tämä kroppa on pian naisen kroppa, tyytyväisen naisen kroppa. Vielä muutama viikko ja sitten. Tai noh, jos tarkkoja ollaan, lopullinen tuloshan on valmis vasta noin puolen vuoden kuluttua. Onneksi minua on siunattu kärsivällisyydellä :)

Pahoittelen sitä, jos joku voi huonosti kuvien katsomisen takia. Löysää nahkaa oli, sehän tässä oli tiedossa. Näky ei ole kaunis eikä myöskään käytännöllinen vaan iljettävä ja kivulias. Nyt kaikki alkaa olemaan kohdillaan, pituus 178 cm ja paino 71 kg. Ja kohta jopa muodot kohdillaan. Tervetuloa kesä!!

Napa paljastetaan ensi viikolla tikkien poiston jälkeen, malta odottaa. Samalla näet uuden ihanan vatsani. Mä oon niiin ylpee!!!