Ylihuomenna tulee 7 viikkoa täyteen. Kovasti kaikki halauavat arven nähdä, onhan se ihan jännää.
Oma leikkaushaavani on tasan 50 cm pitkä. Haavahan lähti paranemaan heti alkuunsa hyvin, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Vasemmalta sivulta se vähän falskasi, siis vain muutama tippa lihasnestettä tuli läpi, muttei siis viittä tippaa enempää. Kovin se tietenkin jännitti. Jännittää vieläkin vähän sen kestäminen, lähinnä jumapassa. Eihän ommeltu iho tule missään vaiheessa olemaan samanlainen kuin iho ilman viiltoa, mutta olen itse suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Kunhan punoitus sitten ajan kanssa haalenee, siitä tulee nätti.
Joillekkin arpi on varmasti ikävä muisto. Itselleni ei. En missään vaiheessa tätä projektia edes miettinyt asiaa arven kannalta. Arpi on minulle muisto siitä, mitä tapahtui, mitä tein ja mitä se vaati.
Enkä ikinä tule juoksentelemaan ihmisten ilmoilla niin, että ulkopuoliset arpeni huomaisivat.
Arven yläpuolella oleva massu pömpöttää vielä. Se johtuu kuulemma arpikudoksen muodostumisesta ja leikkauksen aikana kertyneistä nesteistä. Laskeutuu siitä sitten omaan muotoonsa ajan kanssa. Tässä kohtaa koetellaan taas sitä kärsivällisyyttä :)
Jännää on se, että navan ja leikkaushaavan välissä olevassa ihossa ei ole vielä juurikaan tuntoa. Se on vähän outo tunne, sitä on edes vaikea selittää. Mutta koska koko vatsan alue oli tunnoton leikkauksen jälkeen, mutta tunto palautui, uskon, että tunto palautuu myös alavatsalle.
Joku voisi pelätä, että arpi tekee itsestään ruman. Minä en koe niin. Kun kosketan arpea, se on sileä, mutta silti jollain tavalla kova. Minä oikeastaan pidän arvestani. Siitä tulee osa minua. Se kertoo sen tarinan, minkä halusin lukea, nähdä ja kokea. Oikeastaan kannan sitä ylpeänä. Ehkä se onkin taisteluarpi, se muistuttaa toteutuneesta unelmasta ja peloista. Taistelusta itseni kanssa. Elämästä ja rakkaudesta elämään. Terveydestä ja hyvästä olosta.
Jokaisella meistä on arpia. Yhden oman arpeni olen pienenä ristinyt Tenun puremaksi. Tenu oli mummolan koira, enkä kyllä tosiaan muista, olisiko Tenu ikinä minua puraissut, mutta polvessa oleva arpi on kuitenkin koiran mukaan nimetty. Jokaisella arvella on oma tarinansa. Ikäviä tarinoita mutta myös onnellisia juttuja.
Arpi haalenee ajan myötä, mutta uskon, ettei arven mukanaan tuomat onnistumisen tunteet haalene koskaan.
Oma leikkaushaavani on tasan 50 cm pitkä. Haavahan lähti paranemaan heti alkuunsa hyvin, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Vasemmalta sivulta se vähän falskasi, siis vain muutama tippa lihasnestettä tuli läpi, muttei siis viittä tippaa enempää. Kovin se tietenkin jännitti. Jännittää vieläkin vähän sen kestäminen, lähinnä jumapassa. Eihän ommeltu iho tule missään vaiheessa olemaan samanlainen kuin iho ilman viiltoa, mutta olen itse suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Kunhan punoitus sitten ajan kanssa haalenee, siitä tulee nätti.
Joillekkin arpi on varmasti ikävä muisto. Itselleni ei. En missään vaiheessa tätä projektia edes miettinyt asiaa arven kannalta. Arpi on minulle muisto siitä, mitä tapahtui, mitä tein ja mitä se vaati.
Enkä ikinä tule juoksentelemaan ihmisten ilmoilla niin, että ulkopuoliset arpeni huomaisivat.
Arven yläpuolella oleva massu pömpöttää vielä. Se johtuu kuulemma arpikudoksen muodostumisesta ja leikkauksen aikana kertyneistä nesteistä. Laskeutuu siitä sitten omaan muotoonsa ajan kanssa. Tässä kohtaa koetellaan taas sitä kärsivällisyyttä :)
Jännää on se, että navan ja leikkaushaavan välissä olevassa ihossa ei ole vielä juurikaan tuntoa. Se on vähän outo tunne, sitä on edes vaikea selittää. Mutta koska koko vatsan alue oli tunnoton leikkauksen jälkeen, mutta tunto palautui, uskon, että tunto palautuu myös alavatsalle.
Joku voisi pelätä, että arpi tekee itsestään ruman. Minä en koe niin. Kun kosketan arpea, se on sileä, mutta silti jollain tavalla kova. Minä oikeastaan pidän arvestani. Siitä tulee osa minua. Se kertoo sen tarinan, minkä halusin lukea, nähdä ja kokea. Oikeastaan kannan sitä ylpeänä. Ehkä se onkin taisteluarpi, se muistuttaa toteutuneesta unelmasta ja peloista. Taistelusta itseni kanssa. Elämästä ja rakkaudesta elämään. Terveydestä ja hyvästä olosta.
Jokaisella meistä on arpia. Yhden oman arpeni olen pienenä ristinyt Tenun puremaksi. Tenu oli mummolan koira, enkä kyllä tosiaan muista, olisiko Tenu ikinä minua puraissut, mutta polvessa oleva arpi on kuitenkin koiran mukaan nimetty. Jokaisella arvella on oma tarinansa. Ikäviä tarinoita mutta myös onnellisia juttuja.
Arpi haalenee ajan myötä, mutta uskon, ettei arven mukanaan tuomat onnistumisen tunteet haalene koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti