Virstanpylväitä

Maanantai 27.7.15 matkalla Tampereelle. Nuorimmainen tiputettu matkalla kirkolle ja toivotettu hyvää rippileiriä. Täytyy tunnustaa, että pikkaisen tuli haikea mieli. Jotenkin ajatus siitä, että pikkuhiljaa on kaikki piltit sen verran isoja, ettei napanuora kiristä enää samalla tavalla kuin vaikkapa vielä viisi vuotta takaperin.

Mietin täällä junassa istuessani omaa äitiyttäni, omaa vanhemmuuttani ja suhdettani lapsiini, enkä voi olla taaskaan muuta kuin kiitollinen. Elämä heitteli ja laittoi tekemään isoja ratkaisuja, jotka tietenkin avioeron myötä tuntuivat välillä liian kovilta, mutta nostan hattua koko omalle laumalleni. Me selvisimme ja olen saanut kasvatettua fiksut lapset, jotka ihan varmasti jokainen yhdessä ja erikseen tulevat pärjäämään tässä maailmassa. Ja varmasti olen tehnyt äitinä virheitä, mokannut ja ollut poissaolevakin, en aina lasteni käytettävissä, mutta kukapa ei olisi. Jokaisen kohdalle tulee virheet, niistä opitaan ja puhutaan.
Pidän siitä, että meillä on pystytty aina puhumaan lasten kanssa asioista niiden omilla nimillään. Meillä osataan pyytää anteeksi ja osataan ottaa oppia virheistä. Mitään sellaista ei ole tapahtunut, mitä ei olisi pystytty korjaamaan.

Nuorimmiasen kanssa käytiin pitkiä prosesseja lapsuudessa. Puheenkehityksen viivästyminen asetti omat haasteensa lapsuuteen, tuli monta vierailua eri hoitavien tahojen luokse, taistelua siitä, että lapselle saadaan apua ja tukitoimia oli välistä rankkaa, mutta kaikesta päästiin yli.
Omat haasteensas asetti tietenkin yksinhuoltajuus ja etävanhemman passiivisuus.
Koulukiusaamisen jättämien jälkien siivoaminen ottaa aina oman aikansa, mutta erityisen iloinen ja onnellinen olen siitä, että  pojalla on kavereita, ystäviä joiden kanssa jakaa ikäistensä asioita, kavereita, joiden kanssa lähteä juurikin vaikka riparille jne. Elämä löytää ne uomansa, vaikka helpommallakin olisi voitu mennä.

Pian ollaan taas siinä vaiheessa, että mietiään nuorimmaisen jatko-opintoja, siirrytään taas astetta isompiin kuvioihin. Mihin elämä heittää, minkälaisiin ratkaisuihin päädytään, ne ovat sitten loppuvuoden murheita ja pähkäilyjä. Ensin hoidetaan riparit, konfirmaatiot ja peruskoulun viimeiselle luokalle siirtymiset,

Omille pilteilleni haluan antaa evääksi sen periksiantamattomuuden, huumorin, positiivisen ajattelutavan, jolla ollaan tähänkin asti porskutettu ja selvitty. Unohtamatta sitä rakkautta ja kunnioitusta toisia kohtaan.

Sellaisia ne ovat ne mun piltit, maailman parhaat lapset <3

Ystävyys vs. parisuhde

Mikä sua hymyilyttää? Mua hymyilyttää monetkin asiat. Loma, ihmissuhteet, aurinko jne.
Erityisen iloinen olen siitä, että asiat ovat mallillaan ihmissuhteissa. Monet ovat varmasti hiljaa mielessään miettineet parisuhdetilannettani ja Mikkoa siinä mukana, muutamat ovat jopa sitä suoraan viestin välityksellä kysyneet. Minäpä kerron.

Meillä on mielettömän hyvä ystävyyssuhde Mikon kanssa. Tätä olemme toitottaneet ystävillemme jo vuosikausia. Me olimme parisuhteessa noin 10 vuotta sitten, mutta meidän parisuhteemme muuttui pyyteettömäksi ystävyydeksi. Sellaiseksi ystävyydeksi, josta en ole valmis luopumaan, enkä usko, että elämääni sellaisella ihmisellä olisi sijaa, joka sitä edes vaatisi.

Ero ystävyys- ja parisuhteessa on mielestäni selvä. Parisuhteessa elämä jaetaan yden ihmisen kanssa, ei välttämättä saman katon alla, mutta siinä tunneside on aina vahva. Toki myös fyysinen läheisyys jaetaan. Parisuhteessa opitaan jatkuvasti uutta toisesta ihmisestä, kasvetaan yhdessä.
Ystävyyssuhteessa jaetaan kaksi elämää, tilanteita, tapahtumia, osallistumisia ja niihin littyviä tunteita sekä kokemukisa. Ystävyyssuhde voi olla vahva, mutta molemmilla on kuitenkin ne omat raamit, omat elämät, joihin ystävä ei kiinteästi kuulu, eikä tarvitsekaan kuulua.

Ystävyys ei kärsi siitä, että ystävällä on omat harrastuksensa, omat matkakohteensa tai että hän asuu muualla. Parisuhde ei taas välttämättä kestä toisen poissulkemista näistä asioista, tietenkään toisen omaa elämää rajoittamatta.

Meillä on ollut molemmilla omat elämämme vuosikausia. Mikolla omat reissunsa, minulla oma elämäni. Vaikka alussa suhteen muututtua matkat tuntuivat pahoilta ja jollain tavalla loukkaavilta, pääsin niistäkin yli. Koska minulla ei ihan oikeasti ole syytä olla mustasukkainen tai katkera toisen ihmisen onnesta.

Me olemme puhuneet yhdessä Mikon kanssa parisuhteestani ja se, mikä mielestäni osoittaa ystävyytemme laatua on asenne. Paras ystäväni ei missään nimessä ole onneni tiellä vaan päinvastoin kannustaa ja tukee. Tuntuu välillä hassulta lähteä Tampereelle Mikon autolla, mutta kun asiassa ei ole mitään epäselvyyttä. Miksi ei. Ei tässä kahta miestä pyöritetä vaan opetellaan olemaan parisuhteessa ja annetaan tilaa myös sille ystävyydelle. Meidän ystävyyssuhteemme tulee väistämättä muuttamaan muotoaan, mutta se ei häviä mihinkään. On asioita, joita tällä hetkellä vain ystäväni tietää, koska parisuhde on vielä niin uusia asia, emmekä tosiaan tapaa toisiamme päivittäin.
Enemmän tämä muuttunut tilanne on herättänyt mielenkiintoa kaveriporukassa. Kyselyitä siitä, miten Mikko asian ottaa? Oletko kertonut Mikolle? Juu.
Meitä ei ole kolmea ihmistä parisuhteessa, on yksi parisuhde ja yksi maailman paras ystävä. Ja kaikki ovat asiasta tietoisia.

Itse olen niin uuden edessä parisuhteessa. Tuntuu välillä oudolle, että on olemassa ihminen, joka on aidosti kiinnostunut minusta, tekemisistäni, tunteistani jne. Välillä miettii, miten sitä osaa itse ottaa toisen ihmisen huomioon tarpeeksi, kun toista ei kuitenkaan näe päivittäin. Mutta hyvin se menee. On oikeasti hienoa huomata kaipaavansa toista ja mukavaa on se, että vielä osaa antaa näille höpsähtäneille tunteille tilaa. On ihan mukavaa välillä laskea niitä päivä, milloin taas tavataan, montako yötä enää. On mukavaa päästää toinen ihminen lähelle ja opetella tuntemaan toista joka päivä vähän enemmän. Vaikka välillä pelottaakin uuden edessä oleminen, olen antanut itselleni luvan nauttia. Tiedän, että haluan terveen ja rehellisen parisuhteen, eikä sitä voi rakentaa, ellei yritä ja ellei tee vähän töitäkin sen eteen. Minä haluan oppia tuntemaan kumppanini ja toivon tietenkin, että tästä tulee se elämänmittainen tarina. Sitä ei voi saada, ellei ota selvää. Ja ellei anna tilaisuutta.
Sitä, miten elämä rakentuu jatkossa parisuhteen ympärille on vaikea edes ennustaa, eikä siihen ole syytä. Nyt harjoitellaan, tutustutaan ja kaiken muun aika on myöhemmin. Kahden elämän sijoittaminen uudelleen ei ole vielä edes ajankohtaista, muuttoauto ei odota Leppävaarassa eikä Tampereella. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Itse haluan nyt vain olla onnellinen ja rakastaa sekä saada osakseni rakkautta, aikuisen ihmisen rakkautta.

Sormusta ja siviilisäätyä

Julkaisin kuvan Facebookissa sormuksesta, minä, 45-vuotias nainen. Jumankekka. Kehtasinkin. 

Jännä oli huomata, minkä kuhinan se sai aikaiseksi. Mieletön liuta onnitteluja ja sydämiä, kiitos taas niistä. Yritin kyllä selventää, ettei kyseessä ole kuitenkaan kihlasormus. 

Parisuhdesatuksessani on edelleen tieto, että olen parisuhteessa. Olemme vielä tutustumisvaiheessa ja vaikka kaikki tuntuukin hyvälle, ei tässä suhteessa ole kiire lyömään hynttyitä yhteen tai kilkuttelemaan kirkonkelloja. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa. Myös sille sormukselle. 

Itselläni on nyt kaksi sormusta. Toinen oikeassa nimettömässä, toinen vasemmassa. Oikean nimettömän sormuksen olen saanut parhaalta ystävältäni lahjaksi, ilman mitään sen kummempaa romantiikkaa. Jokaisella tytöllähän kuitenkin pitää timantteja olla. 

Vasemman nimettömän sormuksen sain miesystävältäni, mutta jo ostovaiheessa oli selvää se,että kyseessä ei ole kihlasormus. Vaikka itselläni ei ole kärsivällisyyttä juuri nimeksikään, tiedän sen, etten olisi vielä edes valmis kantamaan kihlasormusta. 

Sormuksen ostaminen oli kuitenkin kaunis ele. Ihan samalla tavalla kuin parisuhdestatus kertoo, että olemme parisuhteessa, sormus kertoo omaa tarinaansa. Tarinaa arvostuksesta, kunnioituksesta, mieltymyksestä ja hyväkymisestä. Tarinaa uuden edessä olemisesta ja oppimisesta.Sitoutumisesta. Pitkään sinkkustatuksella menneenä joudun itse nyt opettelemaan sitä, että näkisin kumppanini todellisena ja selkeästi. En voi sanoa, että tuntisin kumppaniani vielä niin hyvin, että tietäisin asioita hänen mieltymyksistään tai kaikista ominaisuuksistaan, toiveistaan? En tosiaan tiedä. Ja siksi ei ole kiire. 

Nyt kun olen vihdoin tasapainossa itseni kanssa, olen valmis kohtaamaan uusia ihmisä, rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan muilta. Tämä on iso asia ja pitkällisen työn tulos. Enää ei ole kiire mihinkään. Ei edes kihloihin :) 

Riittää, että on halu tutustua toiseen ihmiseen, oppia tuntemaan ja arvostamaan, kunnioittamaan ja kuuntelemaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kaiken sen oppimiseen haluan varata aikaa, kiire ei ole kuin arjessa mukana, ei suhteessa. Kaikelle hyvälle on oma aikansa ja minä nyt odottelen sitä. 

Niin, että voitte lopettaa niiden onnitteluviestien lähettämisen tai jos haluat onnitella, onnittele vaikka siitä uuteen ihmiseen tutustumisesta :) 

Osani onnellisuudesta

Ihmeelliset päivät. Olin jotenkin varautunut siihen, että tänään olen vähän alakuloinen ja mieli maassa, nuorimmainen lähti vajaaksi pariksi viikoksi pois kotoa, vaarin mökille lomailemaan. Emme ole Veetin kanssa ikinä olleet näin pitkään erossa. Jäpikkä on 15-vuotias reipas nuorimies ja äiti tällainen lälly. Niinhän sen piti mennä, mutta toisin kävi. Jotenkin heti aamusta lähtien ollut sellainen super onnellinen olo. En tiedä, ehkä tämä lomailu tuli sillä tavalla tarpeeseen, kuitenkin eniten olen aina potenut huonoa omaatuntoa pitkistä työpäivistä tämän nuorimmaisen osalta. Nyt on aikaa tehdä vaikka kellon ympäri töitä, ennen loman alkamista siis. Eipähän jää mitään roikkumaan loman ajaksi.

Mutta onnellisuus jäi taas mietityttämään urakalla. En tiedä, onko taas pian se aika kuukaudesta kun pitää ruotia ihan kaikki. Ja kyseenalaistaa kaikki. Vähän kuin eläisi kyselykautta uudelleen. Mitä varten ihminen elää? Ihminen elää ollakseen onnellinen. Ainakin minä pidän päämääränäni onnellisuutta. Mutta milloin olen tavoittanut sen päämäärään? Vaikka sitä onnellisuutta tavoittelee, en tosiaan osaa sanoa, milloin se on saavutettu. Jos mietin niitä menneitä onnellisia hetkiäni, en yhtään väheksy niitä, mutta onko mahdollista olla niitä hetkiä onnellisempi? On varmasti. Jos haluan olla onnellinen, minun on tehtävä elämästäni huikea elämä. Sellainen minun näköiseni elämä.

Olen tällä hetkellä onnellinen. Olen oikeastaan aivan suunnattoman onnellinen. Olen kerrankin ottanut itselleni vapauden olla viikonloppuna tekemättä yhtään mitään. Tai teen siis sitä, mitä minä haluan ja mikä minua sattuu huvittamaan. Tämä päivä meni prinsessapäivää viettäen kynsienlaitossa.
Aivan ihana palveluntarjoajamme kauneushoitola Glory for You tarjosi minulle mahdollisuuden olla koekaniinina heille ja en epäröinyt hetkeäkään tätä kutsua. Muutama viikko ehtikin taas mennä "ilman" kynsiä, joten nyt on taas paljon mukavampi olla.

Sitten kävin taistelua mieleni kanssa siitä, uskallanko vihdoin vuosien jälkeen laittaa bikinit rannalle. Jotenkin korvienväli ei ihan taipunut ajatukseen. En musta, milloin olisin biksuja käyttänyt. Onneksi minulla on maailman paras ystävä,  joka kommentoi lähettämääni kuvaa rohkaisevasti. Harmi vain, etten sitten ehtinyt edes sinne rannalle auringon vielä porottaessa, mutta ensi kerralla sitten ehkä. Ehkä.

Lisäksi olen saanut nauttia omasta kodistani koko illan ihan yksin. Voin harrastaa kanavasurffailua ihan miten haluan eikä veskiin tarvitse jonotta. Eikä muuten tarvitse edes puhua kenenkään kanssa. Tämä on oikeasti aika harvinaista herkkua minulle
Ennen en liiemmin pitänyt yksinolosta, mutta nyt jotenkin tämä tuntuu todella hienolle. Ja jos ei nyt saa akkuja ladattua tulevia paria viikkoa varten niin ei sitten ikinä.
Töissä on nyt varmasti mukavaa hulinaa tulevien viikkojen aikana, otona hoidan myös asiakaspalvelun, mutta ei haittaa. Oma loma häämöttää näiden viikkojen takana, joten nämä hoidetaan vaikka päällään seisten.

Sellaista viikonloppua täältä. Huomenna sunnuntai, lepopäivä, taas.

Biksukelejä, festareita ja lomaa odotellessa

Tänään näytti jo aika lupaavalle kelien suhteen tämä kesä. Oma lomani oli suunniteltu alkamaan juhannusta edeltävältä viikolta, mutta onni onnettomuudessa se siirrettiin niin positiivisen työruuhkan takia myöhemmäksi. Voin todeta, että olisin varmasti ollut pettynyt lomaani kun kelitkin olivat mitä olivat. Uskon vakaasti, että parin viikon päästä alkaa se kunnon kesä.
Meinaan todella ottaa rennosti loman ajan. Koko kevät on ollut niin työntäyteistä, muutamaa viikonloppua ja juhannusta myöten. Tosin ensi viikonloppuna mulla ei ole mitään ohjelmaa, luulen, että on korkea aika paneutua tähän huushollin ylläpitämiseen. Vaikka kotona asustaa pari nuorta kollia, eivät ne kotityöt oikein tahdo pysyä hanskassa, ainakaan niiltä osin mitä toivoisin.

Kroppa voi hyvin. 175 päivää leikkauksesta. Se tekee tasan 25 viikkoa. Leikkausarpi on vaalentunut tosi hienosti. Vähän vielä vasemmalta puolelta haavan päädyssä turvottaa, mutta so what. Antaa vain turvotella aikansa ja vaikka siihen vähän "koirankorvaa" jäisikin, se ei merkitse yhtään mitään. Kukaan ei huomaa sitä vaikka kulkisin bikinit päällä rannalla.

Tänä kesänä mä olen nauttinut. Nauttinut suunnattomasti siitä, ettei tarvitse laitella muotoilevia alkkareita hameiden tai mekkojen alle vaan vatsa pysyy hienosti kuosissaan ihan normi vetimillä.
Olin viime viikon lopulla muutaman työntekijäni kanssa Himoksella Iskelmäfestareilla tekemässä Elämyslahjoja tunnetuksi myös keski-suomessa ja oli suunnattoman ihanaa, että yhden työpilttini valinta mekokseni osui niin nappiin. Kovasti sain kiitosta siitä, miten upealta näytin ja tokihan jokainen nainen sellaisesta mieltyy.

Ja vielä se, että ne tyköistuvat vaatteetkin tuntuvat nykyään ihan mukavilta päällä, jes. Ja kivaa on myös se, että nyt voi etsiä halvennusmyynneistä oikeasti ihan kauniita vaatteita. Ennen oli hankalaa löytää oikeastaan yhtään mitään järkevän näköistä, koska piti ostaa niin valtavan isoja vaatteita. Nyt käytetään parhaimmillaan kokoa 36-38. On outoa katsoa kokolappuja kaupassa, tulee aina vähän sellainen epäuskoinen fiilis, mutta onneksi pääkoppa on vihdoin kuitenkin tullut sinuiksi tämän uuden vartalon kanssa.

Kiirettä on siis pitänyt. Viime viikolla to-su Himoksella, normi duunit siihen päälle ja sama toistuu ensi viikolla, tosin Jyväskylässä. Mutta mä nautin. Mä niin suunnattomasti nautin tästä. On erittäin mukava kertoa ihmisille meistä, mitä teemme ja miksi. Vaihtoehtoa tavaralahjoille on selvästi odotettu ja oman työni kannalta on hienoa, että myös kuluttajilta tulee festareilla tosi hyviä vinkkejä siihen, minkälaisia uusia elämyksiä he toivoisivat. Tämä helpottaa suunnattomasti omaa työtäni.
Ja kaikkihan tietävät, että mä olen ihan pöpinä Elastiseen, Yöhön, Juha Tapioon jne. Mikä voikaan olla kivempaa duunia kuin kertoa tätä asiaa ihmisille ja samalla kuulla niitä omia lemppareita livenä. Tykkään. Ja ehkä siksi jaksankin niin tätä hommaa.

Ja on kivaa tietty myös se, että palveluntarjoajat haluavat samalla tarjota mahdollisuutta kokeilla elämyksiään. Katapulttihypyn meinasin jättää välistä, mutta tällä kilpailuhengellä en suostunut siihen, että olisin jäänyt hannaamaan, kun nuoret innoissan katapultteja hyppivät. Benjihyppy oli hilkun päässä, mutta siihen se jäi. Ei vain rohkeus vielä riittänyt. Ehkä Jyväskylässä sitten, se nimittäin jäi kaivelemaan aika tavalla.

Tässä nyt vähän kuulumisia, erityisesti Hilkalle :) Ystävälleni, joka sosiaalisen median kautta pompsahti elämääni. Saman prosessin massunsa kanssa läpikäynyt kaveri, vertaistuki ja kannustaja, tsemppari. Kiitos, että olet olemassa.
Melkein voitaisiin käydä yhdessä bikinikaupoilla, mun mielestä joo.
Palataan murut, palataan. Paremmalla ajalla. 

Jokainen saavutus alkaa päätöksestä yrittää

Ihana hiljaisuus kotona. Jälkikasvu viettämässä sunnuntai-iltapäivää leffassa. Aikaa taas omille ajatuksille ja mietteille. Lempparimusiikkia taustalla ja pussillinen liitulakuja vierellä. Elämä <3

Taas eletään sitä aikaa kuukaudesta, kun tekee mieli pohdiskella asioita syvällisesti, käydä välillä siellä menneissä pohjamudissa ja kivuta sieltä takaisin tähän päivään. 

Mitä kaikkea on reilun vuoden aikana oikeasti tapahtunut, miten ne asiat loksahtelivat jokainen omaan uomaansa ja löysivät omat paikkansa. Ja mitä ne antavat tänään.

Painonpudotusprojekti tuli viime viikolla valmiiksi. Tavoitteena ja salaisena haaveena oli päästä alle 70 kilon ja mitä se vaaka näyttikään, 69.9 kg. Sata grammaa alle sen 70 kilon, mutta se riitti. Aika moni tietää sen, miten kilpailuhenkinen olen, joten se, että voitin itseni tässä kilpailussa, antoi ihan mielettömät fiilikset. Se tunne, että onnistuin tässä, oli jotain niin merkittävää itselleni. Sen kunniaksi ostin pienen kakun, koska olin sen ansainnut. Toki sitä pientä kakkua syötiin perheen kesken monta päivää. Ei ole mikään vaihtoehto kerätä niitä tiputettuja kiloja takaisin, mutta elämästä pitää pystyä myös nauttimaan. Mitään en halua itseltäni kieltää, kunhan pysytään kohtuuksissa. Sitähän se painonhallinta parhaimmilaan onkin. 

Muutenkin on ollut fyysisesti ja psyykkisesti ihan mielettömän hyvät fiilikset. Musta on ollut jotenkin ihan älyttömän mukavaa olla nainen viime aikoina. Se lupa nauttia omasta naiseudesta, hyvästä olosta ja onnesta on varmasti näkynyt ulospäin. On mukava laittautua ja on oikeasti hienoa kävellä ryhdikkäänä ja tyytyväisenä omaan peilikuvaansa. Se on sellainen itselleni ihan äärettömän merkityksellinen saavutus. Siitä olen vilpittömästi ylpeä ja arvostan itseäni siitä, että suoriuduin tästä tehtävästä. 

Töissä menee myös hyvin. Vajaa vuosi elämyksellistä menoa, joka antaa minulle paljon. Tiedän olevani hyvä työihminen ja tiedän myös sen, että omaa osaamistani ja panostani arvostetaan. Ne asiat merkitsevät todella paljon. Työmotivaatio ei voisi olla yhtään tämän parempi, kuin se itselläni tällä hetkellä on. Vaikka tekemistä on paljon, nautin jokaisesta hetkestä. Huomaan omaavani jonkinaseteisia työnarkomaanin piirteitä itsessäni, mutta en koe niitä rasitteena. Niin kauan kun kaikki tuntuu hyvälle ja tuloksia tulee, olen laskematta työtuntejani. 

Suuria onnentunteita saa aikaan myös se, miten tiimini yhteishenki on parantunut ja tulokset sen myötä. On aivan älyttömän upeaa illalla keskustella skypessä nuoren työntekijän kanssa, joka tuulettaa aivan mielettömän upeita myyntituloksia. Meillä on niin mieletön yhdessä tekemisen meininki nykyään, että oikeasti muutama yritys voisi olla vähän kateellinen tästä. 

Suhderintamalla kaikki ennallaan. Kesä tulee olemaan haasteellinen aika meidän kahden kannalta, työkiireet vievät molempia vähän eri suuntiin ja asettaa tietenkin omat haasteensa kaikkeen. On hetkiä, jolloin tuntuu, että sen toisen osapuolen paikka olisi juuri sillä hetkellä vieressä, mutta se vierelläolo ei olekkaan mahdollista. Tällainen suhde vaatii kovaa työtä ja sitoutumista molemmilta. Se, ettei asioista voi puhua aina kasvotusten on haastavaa. On päiviä, jolloin tuntuu hakkaavansa päätä seinään, mutta sitten taas toisaalta, pitkään yksin olleena, tämä on erittäin toimiva ratkaisu tällä hetkellä,. En tietenkään voi tai halua kuvitella tilannetta, että muutaman vuoden päästä tilanne olisi ennallaan välimatkan puolesta siis. Tällaisenkin suhteen saa varmasti toimimaan, kun kaukosuhteen päättymiselle on päivämäärä, vaikka päivämäärä seuraavalle tapaamiselle, enää kymmenen päivää tai enää kaksi kuukautta. Uskon, että jos voi vaikka laskea päiviä seuraavaan tapaamiseen, jaksaa paremmin nähdä vaivaa suhteen toimivuuden eteen.

Tällaisessa suhteessa osa sanoista on varmasti vain lupauksia, joiden toteutumista kukaan ei voi taata. Elämä tietynlaisesssa illuusiossa ei välttämättä vie eteenpäin, joten pitää elää nyt, ei huomenna. Ja sen fyysisen läheisyyden korvaaminen whatsuppilla tai puhelinsoitolla on rankkaa, mutta sitten taas toisaalta, niiden jälkeen se pieni halaus on merkityksellinen.

Tälläinen suhde vaatii paljon keskustelua ja pelisääntöjä, keskustelua siitä, mikä on päämäärä ja mitkä ovat ne toisen odotukset. Mitkä ovat meidän tulevaisuuden suunnitelmamme ja menevätkö ne toiveet yhteen, mitä me yhdessä haluaisimme? Jännityksellä jäämme seuraamaan. 

Mutta sen tiedän, että jokainen saavutus alkaa päätöksestä yrittää. 

Kiitos Ystävä

Tänään on taas sellainen päivä, ettei ihan tiedä miten päin olisi oltava. Kaikki tuntuu niin jumalattoman hyvälle. Asiat ovat mallillaan. Tänään olen jotenkin vain huomannut sen, että oikeasti hyviä asioita tapahtuu, hyviä ihmisiä on olemassa ja vaikka maailma on välillä julma, hyvät ystävät tekevät siitä niin paljon paremman paikan. Pyyteetön ystävyys.

Mun piti niin lähteä jumpille ja lenkille, mutta onnistuin jotenkin niksauttamaan kinttuni, että pelkkä kävelykin tuottaa tuskaa, joten on ollut hyvä syy vain maata, mietiskellä ja fiilistellä. Kelata niitä hyviä asioita, joita tapahtuu.

Ihan ensimmäisenä mä haluan kiittää mun parasta ystävääni Mikkoa, maailman parasta ystävää. Aika moni tietää meidän yhteisen menneisyyden, joka muutti kuitenkin muotoaan aikoja sitten. Kaikesta huolimatta meidän tarinamme jatkui, ystävinä. Itselläni ei ikinä ole ollut Mikon kaltaista ystävää. Sellaista pyyteetöntä auttamista ja vilpittömyyttä ei kovin monesta ihmisestä hevin löydä. Jos apua tarvitsee, ei tarvitse häpeillen sitä pyytää. Ihminen, jolla on varmasti sydän paikallaan. Ihminen, joka ymmärtää jopa minun oudon mielenlaatuni ja huumorini. Ihminen isolla Iillä. Ihminen, jota todella arvostan ja kunnioitan. Ihminen, jonka ystävyydestä saan tosissani olla ylpeä ja onnellinen.
Ihminen, josta pelkäsin joutuvani luopumaan muutama vuosi sitten kaiken sen sairastamisen aikana. Ihminen, jonka en ikinä soisi poistuvan elämästäni. Kiitos Mikko.

Sitten mä olen suunnattoman kiitollinen niistä ystävistä, jotka ovat viime aikoina tulleet mukaan lasteni arkeen. On jotenkin niin ihana huomata näistä nuorista se, miten heistä jokainen pitää toistensa puolta. Näissä ystävissä on tosissaan nähtävissä se yhteisen tekemisen meininki, yhteinen ihana arki töineen ja biletyksineen, mutta kaikki hoidetaan niin fiksusti. Yksi tyttäreni ystävistä halusi yllättää tyttären totaalisesti, halusi mennä henkiseksi tueksi yliopiston pääsykokeisiin, halusi yllättää ja osoittaa kiitollisuutta toiselle niistä asiosta, joita tämä oli hänen eteensä tehnyt. Sitä on oikea ystävyys. Olen niin iloinen, että omien fiksujen lasteni elämään on tullut yhtä fiksuja kavereita. Kavereita, jotka hyväksyvät jopa minut. Mitä siitä voi sanoa? Kiitos. Arki ja juhla on hienoa, kun se koostuu välillä isommasta perheestä.

Sitten mä olen iloinen myös mun uusista ystävistä, uuden suhteen mukanaan tuomista ihmisistä. Vaikken ole jokaista edes tavannut, olen nähnyt, mitä perheen eteen tehdään. Mitkä ovat niitä tärkeitä asioita sisarusten ja vanhempien välillä. Yhteinen tekeminen ja vilpitön auttaminen. Ja oikeasti tuntuu siltä, että näiden ihmisten kanssa voisin tulla toimeen.

Nyt tuntuu niin hyvälle. Mä en ole varmasti ystävänä se kaikkein kiitollisin tapaus. Aina ei vain ole aikaa, aina ei vain jaksa eikä aina vain kertakaikkiaan ehdi. Mutta tiedän, että minulla on paikka jokaisen elämässä. Se riittää tällä hetkellä. En ole pystynyt paljoakaan antamaan viime aikoina ystävilleni, omassa minässä on ollut tekemistä ja olen sen tehnyt silläkin uhalla, että jostain joutusin luopumaan. Minulle on ollut niin tärkeää tulla omaksi minukseni ja nyt minäkin olen valmis.

Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki on valmista sen uuden ihmeellisen oppimiseen, nauttimiseen ja onnellisena olemiseen. Elämääni kuuluu hienoja ihmisiä, lasteni elämään kuuluu hienoja ystäviä.

Totta on se, että välillä minua on pelottanut. Pelottanut ne tunteet, joita huomaan itsessäni. Ihastumista, rakastumista? Mutta pakoon ei ole syytä lähteä. En usko, että historia kovin montaa kertaa toistaa itseään, on pakko uskaltaa. Pelko siitä, että mitä enemmän me saamme, sitä enemmän meillä on menetettävää? Mitä enemmän joku ihminen merkitsee, sitä enemmän kai tämän ihmisen menettäminen pelottaa. Muttta totuushan on se, että ketään ei voi pettää enempää kuin itseään.

Annetaan jokainen itsellemme lupa olla onnellisia.