Voihan elämän kevät

Eikö ollut hienoa herätä kilpaa auringon kanssa? Aivan mielettömän upea keli ja oikeasti se aurinko jo lämmittää.

Itseäni nämä pyhäpäivät eivät juuri liiemmälti hetkauta. Ei tietenkään tarvitse lähteä menemään töihin, mutta ei sitten toisaalta ihan vain oleminenkaan juuri kiinnosta. Pakko tehdä jotain.

Tämä pääsiäinen oli taas toisaalta tosi kiva, mutta toisaalta taas vähän kurja. Ihan kauheasti asioita mielessä ja pinnalla, mutta niinhän ne ovat muutenkin aika ajoin. Ratkaisuja, joihin en ole selvästi vielä valmis, irtiottoja, joihin olen yrittänyt valmistautua. Mutta mikään ei nyt kuitenkaan edisty. Tai sitten mä en vain oikeasti edes halua niitä. Mene ja tiedä, mutta sen tiedän, että asiat järjestyvät aina. Pitäisi vain puhua, puhua ja puhua, mutta kun ei se nyt oikein luonnistu. 

Mutta oikeasti asiat ovat hyvin. On asioita, joita odottaa. 

Huomenna radiohaastattelua laihtumisesta, laihduttamisen sitämätön vaikeus , keskiviikkona Turussa touhuilua työasioissa ja haastattelua Turun Sanomiin, Illallinen Pimeässä konseptin puitteissa. 

Reilu viikko ja nuorimmaisen kanssa laatu-aikaa Peurungan kylpylässä viikonlopun ajan. Siihen väliin vielä pari henkilökohtaista tapaamista ja avot. Ei käy aika pitkäksi. 

Mua jäi vähän mietityttämään pyhinä keskustelu parin kaverin kanssa, naisten rinnoista. Joo. Rinnoista, tisseistä, utareista. Noista lasten ruokkimiseen tarkoitetuista "tekeleistä". Keskustelu lähti siitä, miten laihduttaminen vaikuttaa rintoihin. Kaikkihan sen tietävät, että rasvakudosta niistä lähtee pois, osalta reilummin kuin osalta. Itse en ole ikinä tuntenut olevani mitenkään suuririntainen, päinvastoin ehkä. Käytin ennen C-kuppia ja nyt armoton totuus on taas pläjähtänyt tietoisuuteen, kamala kasa liivejä, jotka ovat armotta liian isoja. Kaupoilta on ostettava vain b- tai jopa a-kupin liivejä., Eikä se välttämättä ole kovin kiva juttu. Ei sillä, että tarvitsisin rintojani enää ruokintatarkoitukseen, mutta onhan rinnoilla muutakin virkaa. Ensinnäkin, osittain se määrittelee taas sitä naiseutta ja ulkonäköä. Nainen on kaunis, vaikka rinnat olisivat pienet, mutta se, että olet määritellyt oman ulkonäkösi sen entisen perusteella, jota sitten ei enää olekkaan. Se on vähän hölmöä. Mielestäni se rasva olisi voinut lähteä kaikkialta muualta, muttei rinnoista. 

Rinnoilla on myös vaikutusta seksuaalisuuteen, eikä se ole yhtään vähänpätöinen asia. "Mitä väliä niillä tisseillä on?" kuuluu monen mielipide. Toisille on, toisille ei. Minulle on. 

En tiedä, johtuuko nyt siitä, että aiemmin sitä on aina piilotellut sitä omaa naisellisuuttaan ja nyt laihtumisen myötä, sitä haluaa oikeasti olla tosi nainen. Kaunis ja huoliteltu. Nätti, nätti naisena. Kyllä minä ainakin haluan. Jotenkin tuntuu, että jos vuosikaudet vähättelet omaa ulkonäköäsi ja olet siitä epävarma, se jotenkin nyt sitten haluaa korostetusti tulla esiin. Mutta eihän se haittaa, ei ainakaan pitäisi haitata. Ainakaa minua. 

Olisi vain mukava oikeasti saada apuja vähän siihen oman vartalon käyttöön. Olisi ihana päästä tosiaan johonkin muuttumisleikkiin, joku ulkopuolinen auttaisi siinä, mitä kannattaa esim. vaatteissa suosia, miten meikata, laittaa hiukset ja ylipäätään pitää sellainen huoliteltu tyyli. Sitä mä halauisin, ettei vaan tulisi ylilyöntejä. 

Mutta ehkä joskus. Kaikki aikanaan.

Ja mikä se myös määrittelee naiseutta. Koti. Mulla piti olla tänään vähän sellainen kodinlaittopäivä, mutta olen taas tohottanut kaikkea muuta. Mutta onneksi kukaan, eikä mikään ole niin uskollinen, kuin tekemättömät kotityöt. Koko päivä on vielä aikaa. 

Mutta pitää myös muistaa levätä!

Ihanaa viimeistä pyhäpäivää sulle. Ja mulle. 

Takaisin minuksi

Pöh. Jostain syystä on tämä mennyt viikko ollut jotenkin raskas. Vähän sellainen olo, kuin olisi haaleassa vedessä uitettu, loivaliikkeinen ja jokseenkin saamaton.
Fyysisesti ei mitään ongelmia, mutta mieli on ollut alamaissa. Mietin, että se ehkä johtuu siitä, ettei tällä viikolla ole päässyt pyöräilmään, eikä siis ole tullut juurikaan haukauttua raitista ilmaa, mutta eihän se siitä johdu.

Korvien väli on varmasti laihtunut aika roimasti ja huomaan, että aika-ajoin tulee vielä fiiliksiä siitä, minkälainen se oma kroppa on. Kuvissa näen ihan normaalipainoisen naisen, kapeahkot kasvot ja ihan hyväkuntoisen näköisen tyypin, mutta en aina tunnista sitä tyyppiä itsekseni. Minäkö muka? Jotenkin sitä välillä taantuu siihen pyöreään olotilaan, yrittää vetää vatsaa sisään ja näyttää hoikemmalta. Vaikkei sitä tarvitse tehdä, eikä ainakaan huijata sitä omaa alitajuntaa enää yhtään enempää.

Leikkauksesta tuli eilen 80 päivää täyteen, eli mun uudella navalla oli eilen synttärit. Onnea sille. Turvotusta on vielä nähtävissä kyljissä, mutta onneksi sekin on koko ajan laskemaan päin. Eikä silti, vaikka kylkiin jäisikin vähän ylimääräistä, se ei haittaa. Onhan se mukava, että pehmeä kohta löytyy tästäkin naisesta. Ja kun katson tuota kuvaa, näen itsekkin sen, että kuvassa ei ole enää se sama plösö, vaan ihan eri ihminen. Eri ihminen vartaloltaan ja mieleltään. Helvetinmoinen muutos, molemmissa. Itsekkin tiesin sen, että tällaisen painomäärän pudottaminen vaikuttaa moneen asiaan, mutta välillä vain niiden muutosten huomaaminen ja hyväksyminen on työlästä. Sitä ei pysty edes kirjoittamalla kertomaan, minkälaisia fiiliksiä olen kokenut ja tulen varmasti kokemaankin. Sen tajuaminen, että minä olen muuttunut tällaiseksi on aika rankkaa, mutta ah niin opettavaista. Hetkeäkään en ole katunut,yllätys. Palaset tulevat loksahtelemaan paikoilleen pikkuhiljaa ja sitten kun ne löytävät ne omat kohtansa, on kaikki valmista. Ja nyt ollaan jo tosi pitkällä, tosi pitkällä.

Tänään päätin jättää lenkit ja jumpat väliin ja ihan vain olla ja relata. Se vähän otti luonnon päälle, mutta loppupelissä se kaikki on vain minun omaksi parhaakseni. Ei tässä enää niin hevosen selässä olla painon kanssa, että yksi ylimääräinen lepopäivä homman veisi puihin.
Mä olen nykyisin ollut aikalailla suorittaja. Kauheesti tekemistä koko ajan, mutta se sopii mulle. Joutenolo ja "lorvailu" ei vain ole mun juttuja, mutta välillä se on vain otettava se aika, itselle. Ja tietenkin läheisille. Se tärkeä aika, jolloin kukaan ei ole menossa minnekään.

Sitten mä mietin myös sitä, että kaikilla alkaa olemaan kevätfiiliksiä. Ihana kuhina vähän siellä ja täällä. Auringon pilkahdus saa ihmiset hymyilemään ja etsiytymään toisensa seuraan. Mietin sitä omaa valmiuttani parisuhteeseen. Jotenkin pitäisi uskoa siihen, että voisin olla valmis, mutta joku nyt vielä sotii kaikkea vastaan. Ehkä aika on tehnyt oman tehtävänsä, kuitenkin arjen ja pyhän pyörittäminen, rutiinit, kaikki, jotka olen tottunut tekemään yksin ovat luontevia minulle yksin. Mitä tapahtuisi, jos sen kuvion tulisi joku "sotkemaan". Se voisi olla hyvä muutos. Ehkä mä vaan uskon ja luotan siihen, että se kohtalo kävelee vastaan jossain vaiheessa. Tai mikä olisi parempaa, kuin se, että se kohtalo pyöräilisi vastaan, mä olen jo aika taitava nimittäin fillaroinnissa.
Luin tuossa joku aika takaperin aivan mielettömän hienon ajatelman suhteesta, se jotenkin oli kuin omaa ajatusta olisi lukenut:

"Minä rakastan mahdollisuutta kulkea kanssasi tietä, jota voin vain harvojen kanssa kulkea: kapeaa vuorenharjaa menettämisen ja omistamisen välissä, vapaaksi päästämisen ja vapaudessa eksymisen välissä, itsenäisenä olemisen ja yksin jättämisen välissä. Minä haluan pysyä itsenäni olematta riippuvainen sinun hyväksymisestäsi. En halua asettaa sinua vastuuseen onnestani, mutta en myöskään tahdo kovettaa itseäni suhteessani sinuun, ikään kuin et merkitsisi minulle mitään. Minä en myöskään halua, että sinun onnesi riippuu minusta, vaan tahdon haastaa sinua löytämään tien itseesi, niin että voit itse olla onnesi tae. Ja minä hyväksyn sen, että sinä tarvitset tilaa. Minä en halua määrätä sinua enkä antautua sinun määrättäväksi. En halua antaa enkä saada osakseni surkuttelua ja sääliä. Minä haluan tulla luoksesi vapaana ja odotan, että sinä tulet luokseni samoin kohdatessasi minut."
-Ulrich Schaffer-

Huomenna jo reippaamilla fiiliksillä. Urheilkaa ystävät, nauttikaa keväästä ja itsestänne. 

Miltä hyvä olo näyttää?

Minusta ei ole paljonkaan kuvia. Se johtuu ihan siitä, että mikään kuva ei oikein ikinä ole ollut tarpeeksi hyvä ja aina aikaisemmin piilottelin itseni jonkun taakse, lasten taakse, puun taakse, kiven taakse kykkimään jne. Koska en tosiaan halunnut näyttää itseäni. Kaikki olisivat varmaan katsoneet että "ei voi olla totta, kauheen näköinen ja kokoinen". Aina joskus joku väitti kauniiksi, mutta sitä ei tosiaan ottanut kuuleviin korviin. Ei, koska se omakuva oli niin vääristynyt, eikä peilistä koskaan katsonut mikään muu, kuin se armoton pulloposki, roikkomaha jne. En tykännyt. Enkä silti tehnyt mitään.

Meillä oli keskiviikkona työnpuolesta Kampin myyntipisteellä kuvaushetki. Nettisivuilta puuttuvat työntekijät kuvattiin ammattikuvaajan toimesta. Meillä oli onni saada Anna-Katri Hänninen hoitamaan kuvaukset, jotka menivät nappiin. Nuoria työntekijöitä tietenkin jännitti, mutta ammattilaisen opastuksella, jokaisesta saatiin todella hyvät kuvat, niitä kehtaa kyllä netissä esitellä.

Kun näin itse oman kuvani, en ensin ymmärtänyt sitä. Siis minähän hymyilin kuvassa, näytin ihan terveeltä ja jotenkin oikeasti onnelliselta. Tyytyväiseltä naiselta. Ihan ällistyttävää, siis se, että minä olin tyytyväinen omaan kuvaani, pidän siitä. Jotenkin kuvaaja on onnistunut taltioimaan sen fiiiksen, mikä nykyään on arkipäivää. Kyllä.

Kaivoin muutaman vanhan kuvan esiin vertailuun ja mua naurattaa. Oikeasti, mitkä ilmeet, miten harmaa olen, elämään kyllästyneen näköinen. Väsyneeltä enkä näytä yhtään siltä, että elämä olisi oikeasti mukavaa.

Nyt on palikat paikoillaan. Elän tällä hetkellä elämäni yhtä parhainta aikaa. Parhaita aikoja on ollut paljon, mutta tämä on nyt tällä hetkellä sitä parasta aikaa minulle. Lapset ovat jo sen verran isoja, että minulla on mahdollisuus nauttia omasta ajastani ja tehdä asioita yksin, rauhassa. Minulle tärkeitä asioita. Eikä tämä minun oman elämäni eläminen ole heiltä pois, päinvastoin. Uskon, että lapseni saavat minulta nykään paljon enemmän kuin ehkä aikaisemmin. Jaksavampi äiti on kiva äiti.

Miltä se hyvä olo sitten näyttää? Se näyttää terveeltä, hyvinvoivalta, onnelliselta, kivalta, tyytyväiseltä. Se näyttää kaikelta siltä, miltä minusta tuntuu. Ja se kaikki hyvä olo on tullut tämän reilun vuoden matkan aikana. Se hymyilyttää. Nyt ollaan siinä odotetussa tilanteessa, että se hymyilyttää, jopa minua. Olen tyytyväinen. Herranpieksut mä olen tyytyväinen. Tein sen. Ihan ite. Tai noh, ainakin melkein. En missään nimessä halua unohtaa ja lakata kiittämästä sitä tukiverkostoa, joka on oikeasti jaksanut kuunnella, tukea, potkaista persuksille ja kannustanut ylipäätään.
Mutta mä pidän tätä yhtenä elämäni suurimmpina voittoina. Monta kertaa olisin voinut luovuttaa, mutten tehnyt sitä. Koska halusin tämän ja sain tämän.

Paljon töitä. Viimeisen vuoden aikana 270 harjoituskertaa, 155 salilla vietettyä tuntia, muutama tunti hölkkää ja fillarointia. Sillä se tulos syntyi. Ja tietenkin leikkauksella tammikuussa. Nyt on hyvä rakentaa vartalo sellaiseksi, jossa minä viihdyn. Jännää oli, kun tytär otti tämän ylläolevan kuvan torstaina salilla. Hänen ensimmäiset sanansta olivat; kato äiti, sun vatsalihakset näkyy! Pakko oli kurkata heti ja ei ollut totta, oikeasti mulla on vatsalihakset! Täytän ensi viikolla 45-vuotta ja ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on lihakset. Näkyvillä siis. Ihan mieltöntä. Mä vaan olen niin onnellinen tästä. Ja olen vihdoin tyytyväinen. Viihdyn itseni kanssa, se riittää. Ja onhan mulla vielä töitä; takapuoli, allit ja ne yläselän lihakset. Ne mä haluan vielä kaivaa esiin, kunhan joku viisas mulle näyttää hyvät liikkeet niitä varten.

Siltä se hyvä olo näyttää. Ja onnellisuus. 

Nainen ja naiseus

Hyvää naistenpäivää 8.3.2015

Samanlainen sunnuntai kuin kaikki muutkin, erona vain se, että sain ruusun käydessäni kaupalla. Eduskuntavaaliehdokas oli vaalityötään tekemässä ja kauniisti oli ajatellut naistenpäivän teemaksi naiset ja ruusut. Ihan kiva. Laitoin sen ruusun maljakkoon, oli nimittäin oikean puolueen edustajalta saatu. 

Nainen. Olen syntynyt tytöksi, saanut naisen henkilötunnuksen ja minut on kasvatettu naiseksi. Minulle ei ole missään vaiheessa ollut epäselvää se, olenko syntynyt oikeaan ruumiseen, olen aina pitänyt itseäni tyttönä ja naisena. 
Se oman naiseuden löytäminen on ollut välillä monimutkaista. Pienenmpänä häpesin nenääni, joka on peritty isän suvun puolelta, nuorempana kärsin rintavarustuksestani, koin, ettei omat rintani olleet tapreeksi isot ja vanhempana häpesin vartaloani ylipainon takia. Naiseuteni on määritelty osittain geenien puolelta, kannan sukuni geenejä ja se näkyy omassa naiseudessani. Oma historiani näkyy myös naiseudessani. Raskaudet, synnytkset, valvotut yöt, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin pehmentäneet sitä aikaisempaa naisellisuuttani. 

Se, miten mittaan omaan naisellisuuttani on muuttunut täysin. Aikaisemmin piilotin naisellisuuteni, en kehdannut olla naisellinen vaan mieluiten ehkä näkymätön, ettei kukaan vain kiinnittäisi huomiota liiaksi, huomaisi ylipainoani ja epävarmuttani sen takana. Vaikka aina olen ollut äänekäs, ei se tarkoita sitä, että olisin ollut itsevarma. Se itsevarmuus naisena olemiseen on tullut vasta nyt.

Olin aiemmin asettanut tietoisesti rajat itselleni sekä henkisesti että fyysisesti. Rajasin täysin sen, mihin suostuin ihmissuhteissa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja olin tehnyt sen rajauksen aivan liian tiukaksi. En antanut itselleni lupaa myöntää sitä, kuka olen ja miten haluan elämäni elää. Tähän muottiin ei mahtunut ajatus siitä, että voisin ihan itse päättää, mitä hyväksyn. Miten minulle puhutaan, miten minua koskettaa, mihin suostun parisuhteessa jne. 

Kun on aikansa ollut mukava ja joustava, olen tämän elämäntapamuutoksen myötä huomannut sen, että että oman hyvinvoinnin, tarpeiden esiintuominen nostattaa ystäväpiirissä vähän kiukkua ja ehkä jonkin verran ärtymystäkin. Mutta uskallan silti jatkossankin ilmaista omia mielipiteitäni, uskallan unelmoida ja kuunnella itseäni. Koen vapautuneeni entisistä paineista ja määritelmistä naisena olemisessa. Nyt minä olen nainen, minunlainen nainen. 

Sinkkuna oleminen on asettanut tietenkin omia haasteitaan naisellisuuteen. Koen sen kuitenkin myönteisenä asiana, minun ei tarvitse peilata itseäni kumppaniin ja mahdollisesti sen kumppanin asettamiin vaatimuksiin. Ei vielä, koska en olisi siihen valmis, ensin minun täytyy vähän vielä kasvaa. 

Ihanaa naistenpäivää!

Mitä sulle kuuluu?

Tänään meni kaikki vähän päin prinkkalaa, fillarin kumi hajosi kesken työmatkan, eikä tietenkään ollut pumppua mukana, just eilen korkattu pyörä, eihän siitä voi kumi mennä, tietenkään. No, vettä vihmoi taivaan täydeltä, tuli kylmä ja märkä eikä auttanut muu, kuin kilometri tolkulla taluttaa sitä fillaria. Pysähdyin välillä huoltoasemalle kahville ja sämpylälle. Koska ketutti ja oli nälkä. Mutta kun viluissani pääsin vihdoin kotiin, mietin miten onnekas kuitenkin olen. Jaksan kävellä pitkiäkin matkoja, minulla on lämmin koti johon tulla, sentteri oli laittanut ruuan valmiiksi jne. Enää ei kiukuttanut yhtään niin paljon.

Otin kupin kuumaa teetä ja jäin taas aatoksiin. Mietin, että on perjantai-ilta ja entinen minä olisi jo hinkunut kovasti jonnekkin bilettämään. Mutta minäpä se istun kotona, villatakki päällä ja nautin kupillisen kuumaa.  Ja kun mietin niitä ystäviä, joita olisin voinut mennä tänään tapaamaan, en vieläkään innostunut. Kyllä sula totuus on se, ettei meillä ole oikein mitään yhteistä enää, ei mitään oikein mistä puhua, koska kaikki se entinen on ollut niin pinnallista, ehkä osittain tekopyhää kaveruutta. Se kaikki meni joskus aikoinaan sen parin oluttuopillisen piikkiin, juteltiin niitä näitä, tiilenpäitä. Mutta oikeasti ei juteltu mistään.
Nyt huomaan, että kaikki on ollut tosi pinnallista. Nyt kun oma elämäni noudattaa tiettyä kaavaa, ei sellaisia yhteisiä tekijöitä enää ole. Eikä se oikeastaan kaduta. Jos mietin sitä, mitä kaipaisin siitä ajasta, en keksi yhtään mitään. En kertakaikkiaan mitään. Elämä kulkee omaa rataansa ja kun tämä ovi suljettiin, avattiin uusi ja huomattavasti parempi ovi. Niin se vain on.

Itselläni ei riitä aika pinnallisuuteen, eikä myöskään mielenkiinto. Minulla on yksi maailman paras ystävä ja muutama tosi hyvä kaveri. Se riittää minulle. En halua elämääni negatiivisuutta enkä valittajia. Olen myös karsinut piiristäni pois ihmiset, jotka kyselevät vinkkejä laihtumiseen, elämäntapamuutokseen ja yleiseen hyvinvointiin liittyen. Mutta kun kerta toisensa jälkeen vastaat, eikä toisella ole motivaatiota itse tehdä mitään, miksi kuluttaisin aikaani siihenkään? Oikotietä onneen ei ole. Minulla ei ole konsteja tiputtaa kenenkään painoa yksinäni, autan kyllä, mutta en auta turhanpäiten.

Mutta onneksi on perjantai, sauna-ilta. Kaiken tämän päivän vesi- ja räntäsateessa tarpomisen jälkeen odotan saunaa. Haluan lämpöä luihin ja ytimiin. Ja haluan huomenna GoExpo-messuille. Haluan paljon mukavia asioita, minulle mukavia juttuja. Mitä sä voisit haluta?

60 päivää ja kuulumisia

Pyöreitä päiviä voisi juhlia tänään. Leikkauksesta tasan 60 päivää ja maailma makaa sen puitteissa mallillaan. Ilokseni huomasin alavatsan pömpötyksen olevan katoamassa ja tunto alkaa palautumaan myös alavatsalle. Kyljissä on edelleen vielä pientä turvotusta, mutta kun pikkuhiljaa huomaa asioiden muotoutuvan, uskon, että jaksan vieläkin sitkeästi vain odottaa lopputuloksen näkemistä. Ja toisaalta, siinähän ne vaihtoehdot olivatkin. En oikestaan itse pysty millään tavalla vaikuttamaan leikkauksen lopputuloksen näkemisen nopeuttamiseen vaan on vain maltettava mielensä. Ja käytävä vaikka jumpilla sitä odotellessa. Se sopii mulle.
Jos jotain harmistuksen syytä pitäisi löytää, se olisi varmasti tämä flunssa, joka alkoi juuri sopivasti keskiviikkona lähtiessäni työmatkalle Tallinnaan, jumpat jäivät tältä viikolta vähiin, mutta kiritään ensi viikolla. Enkä tosiaan stressaa tästä asiasta. Liikkuminen ei enää pitkään pitkään aikaan ole ollut pakkopullaa, joten annan itselleni luvan toipua kunnolla, sitten jatketaan lihasten esiin kaivuuta.
Pääkoppahan on tosiaan käynyt vähän hitaalla koko tämänkin muutoksen ajan, vertailukuvina allaolevat saivat kyllä omatkin silmät aukemaan. Vieläkään ei kaduta.

Ensi viikolla menen myös fillarikaupoille. Toiset pyytävät työsuhdeautoa, itse pyysin työsuhdefillarin. Kotoani on matkaa toimistolle n. 13 km. Bussilla ja junalla matkatessa aikaa taittuu aika liki tunti suuntaansa. Fillarilla polkiessa aikaa säästyy vartin verran ja helposti kaupungilla hoidettavat asiat nopeutuvat polkien, kun ei tarvitse pysäkillä seisoa töröttää. Ja mikä parasta, ei ainakaan takapuoli pääse leviämään. Asiakaskäynnit hoidan varmasti jatkossakin julkisilla, ainakin pidemmät keikat. Ei olisi kovinkaan vakuuttavaa mennä pieni hikinoro otsalla mahdollisen tulevan asiakkaan kahvipöytään. Ja pitää miettiä myös ekoloogisuus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmiksi nämäkin asiat alkavat käymään.

Töissä menee muutenkin kivasti. Mulla on vieläkin hauskaa vaikka työmäärä lisääntyi, mutta sekin oli oikeastaan vain hyvä tulevaisuutta ajatellen. Itäkeskuksessa ja Kampissa olevat myyntipisteet tulivat hoidettavikseni,  mutta mä tykkään siitä. On ihana saada esimieskokemusta, on kivaa kun työnkuva laajenee ja työstä tulee muutenkin monipuolisempaa. Ei vanhassakaan mitään vikaa ollut, mutta ihminen kun on vähän työnarkomaani, tämä sopii mulle erinomaisesti.
Lisäksi pari ihan uutta juttua tuloillaan nyt maaliskuussa, elämäni ensimmäiset lehdistötilaisuudet jne. Aivan mielettömän mukavaa ja haastavaa. Kyllä oikeasti omasta työstään saa olla ylpeä, iloinen ja se saa jopa olla kivaa.
Ja koska mä tykkään nykyään niin paljon kaikesta, meinaan houkutella Elämyslahjat vielä mukaani Naisten Kympille toukokuussa. Jotenkin musta tuntuu, että vähän joutuu puhumaan porukoita ympäri, mutta varppina me siellä kirmataan. Tiiminä. Yhdessä tekeminen on hauskaa ja se oikeasti antaa lisää motivaatiota ja potkua siihen omankin työnkin tekemiseen. Ja liikkuvat ihmiset ovat iloisia, siitä ei ole yhtään haittaa asiakaspalvelussa.

Maaliskuun ensimmäinen päiväkin tänään. Tässä kuussa tulee 45-vuotta täyteen, eikä minkäänlaista kriisiä päällä. Miksi olisikaan, elänhän elämäni parasta aikaa. Keskimmäinen täyttää samana päivänä 19-vuotta, ihan mieletöntä! Armeija odottaa ja itsenäistyminen. Me ollaan kaikki niin voiton puolella että. Nuorimmaisen rippikoulu on käynnistynyt ja kesällä sitten leirille. Hoidetaan sekin virstanpylväs pois alta. Ja esikoisen opinnot avoimessa yliopistossa päättyvät tässä kuussa. Mitä sitä vielä voisi toivoa? Hitsit kun tekisi taas mieli halata koko maailmaa!!

Taisteluarpi

Ylihuomenna tulee 7 viikkoa täyteen. Kovasti kaikki halauavat arven nähdä, onhan se ihan jännää.
Oma leikkaushaavani on tasan 50 cm pitkä. Haavahan lähti paranemaan heti alkuunsa hyvin, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Vasemmalta sivulta se vähän falskasi, siis vain muutama tippa lihasnestettä tuli läpi, muttei siis viittä tippaa enempää. Kovin se tietenkin jännitti. Jännittää vieläkin vähän sen kestäminen, lähinnä jumapassa. Eihän ommeltu iho tule missään vaiheessa olemaan samanlainen kuin iho ilman viiltoa, mutta olen itse suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Kunhan punoitus sitten ajan kanssa haalenee, siitä tulee nätti.
Joillekkin arpi on varmasti ikävä muisto. Itselleni ei. En missään vaiheessa tätä projektia edes miettinyt asiaa arven kannalta. Arpi on minulle muisto siitä, mitä tapahtui, mitä tein ja mitä se vaati.
Enkä ikinä tule juoksentelemaan ihmisten ilmoilla niin, että ulkopuoliset arpeni huomaisivat.

Arven yläpuolella oleva massu pömpöttää vielä. Se johtuu kuulemma arpikudoksen muodostumisesta ja leikkauksen aikana kertyneistä nesteistä. Laskeutuu siitä sitten omaan muotoonsa ajan kanssa. Tässä kohtaa koetellaan taas sitä kärsivällisyyttä :)
Jännää on se, että navan ja leikkaushaavan välissä olevassa ihossa ei ole vielä juurikaan tuntoa. Se on vähän outo tunne, sitä on edes vaikea selittää. Mutta koska koko vatsan alue oli tunnoton leikkauksen jälkeen, mutta tunto palautui, uskon, että tunto palautuu myös alavatsalle.

Joku voisi pelätä, että arpi tekee itsestään ruman. Minä en koe niin. Kun kosketan arpea, se on sileä, mutta silti jollain tavalla kova. Minä oikeastaan pidän arvestani. Siitä tulee osa minua. Se kertoo sen tarinan, minkä halusin lukea, nähdä ja kokea. Oikeastaan kannan sitä ylpeänä. Ehkä se onkin taisteluarpi, se muistuttaa toteutuneesta unelmasta ja peloista. Taistelusta itseni kanssa.  Elämästä ja rakkaudesta elämään. Terveydestä ja hyvästä olosta.

Jokaisella meistä on arpia. Yhden oman arpeni olen pienenä ristinyt Tenun puremaksi. Tenu oli mummolan koira, enkä kyllä tosiaan muista, olisiko Tenu ikinä minua puraissut, mutta polvessa oleva arpi on kuitenkin koiran mukaan nimetty. Jokaisella arvella on oma tarinansa. Ikäviä tarinoita mutta myös onnellisia juttuja.

Arpi haalenee ajan myötä, mutta uskon, ettei arven mukanaan tuomat onnistumisen tunteet haalene koskaan.