sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Takaisin minuksi

Pöh. Jostain syystä on tämä mennyt viikko ollut jotenkin raskas. Vähän sellainen olo, kuin olisi haaleassa vedessä uitettu, loivaliikkeinen ja jokseenkin saamaton.
Fyysisesti ei mitään ongelmia, mutta mieli on ollut alamaissa. Mietin, että se ehkä johtuu siitä, ettei tällä viikolla ole päässyt pyöräilmään, eikä siis ole tullut juurikaan haukauttua raitista ilmaa, mutta eihän se siitä johdu.

Korvien väli on varmasti laihtunut aika roimasti ja huomaan, että aika-ajoin tulee vielä fiiliksiä siitä, minkälainen se oma kroppa on. Kuvissa näen ihan normaalipainoisen naisen, kapeahkot kasvot ja ihan hyväkuntoisen näköisen tyypin, mutta en aina tunnista sitä tyyppiä itsekseni. Minäkö muka? Jotenkin sitä välillä taantuu siihen pyöreään olotilaan, yrittää vetää vatsaa sisään ja näyttää hoikemmalta. Vaikkei sitä tarvitse tehdä, eikä ainakaan huijata sitä omaa alitajuntaa enää yhtään enempää.

Leikkauksesta tuli eilen 80 päivää täyteen, eli mun uudella navalla oli eilen synttärit. Onnea sille. Turvotusta on vielä nähtävissä kyljissä, mutta onneksi sekin on koko ajan laskemaan päin. Eikä silti, vaikka kylkiin jäisikin vähän ylimääräistä, se ei haittaa. Onhan se mukava, että pehmeä kohta löytyy tästäkin naisesta. Ja kun katson tuota kuvaa, näen itsekkin sen, että kuvassa ei ole enää se sama plösö, vaan ihan eri ihminen. Eri ihminen vartaloltaan ja mieleltään. Helvetinmoinen muutos, molemmissa. Itsekkin tiesin sen, että tällaisen painomäärän pudottaminen vaikuttaa moneen asiaan, mutta välillä vain niiden muutosten huomaaminen ja hyväksyminen on työlästä. Sitä ei pysty edes kirjoittamalla kertomaan, minkälaisia fiiliksiä olen kokenut ja tulen varmasti kokemaankin. Sen tajuaminen, että minä olen muuttunut tällaiseksi on aika rankkaa, mutta ah niin opettavaista. Hetkeäkään en ole katunut,yllätys. Palaset tulevat loksahtelemaan paikoilleen pikkuhiljaa ja sitten kun ne löytävät ne omat kohtansa, on kaikki valmista. Ja nyt ollaan jo tosi pitkällä, tosi pitkällä.




Tänään päätin jättää lenkit ja jumpat väliin ja ihan vain olla ja relata. Se vähän otti luonnon päälle, mutta loppupelissä se kaikki on vain minun omaksi parhaakseni. Ei tässä enää niin hevosen selässä olla painon kanssa, että yksi ylimääräinen lepopäivä homman veisi puihin.
Mä olen nykyisin ollut aikalailla suorittaja. Kauheesti tekemistä koko ajan, mutta se sopii mulle. Joutenolo ja "lorvailu" ei vain ole mun juttuja, mutta välillä se on vain otettava se aika, itselle. Ja tietenkin läheisille. Se tärkeä aika, jolloin kukaan ei ole menossa minnekään.

Sitten mä mietin myös sitä, että kaikilla alkaa olemaan kevätfiiliksiä. Ihana kuhina vähän siellä ja täällä. Auringon pilkahdus saa ihmiset hymyilemään ja etsiytymään toisensa seuraan. Mietin sitä omaa valmiuttani parisuhteeseen. Jotenkin pitäisi uskoa siihen, että voisin olla valmis, mutta joku nyt vielä sotii kaikkea vastaan. Ehkä aika on tehnyt oman tehtävänsä, kuitenkin arjen ja pyhän pyörittäminen, rutiinit, kaikki, jotka olen tottunut tekemään yksin ovat luontevia minulle yksin. Mitä tapahtuisi, jos sen kuvion tulisi joku "sotkemaan". Se voisi olla hyvä muutos. Ehkä mä vaan uskon ja luotan siihen, että se kohtalo kävelee vastaan jossain vaiheessa. Tai mikä olisi parempaa, kuin se, että se kohtalo pyöräilisi vastaan, mä olen jo aika taitava nimittäin fillaroinnissa.
Luin tuossa joku aika takaperin aivan mielettömän hienon ajatelman suhteesta, se jotenkin oli kuin omaa ajatusta olisi lukenut:

"Minä rakastan mahdollisuutta kulkea kanssasi tietä, jota voin vain harvojen kanssa kulkea: kapeaa vuorenharjaa menettämisen ja omistamisen välissä, vapaaksi päästämisen ja vapaudessa eksymisen välissä, itsenäisenä olemisen ja yksin jättämisen välissä. Minä haluan pysyä itsenäni olematta riippuvainen sinun hyväksymisestäsi. En halua asettaa sinua vastuuseen onnestani, mutta en myöskään tahdo kovettaa itseäni suhteessani sinuun, ikään kuin et merkitsisi minulle mitään. Minä en myöskään halua, että sinun onnesi riippuu minusta, vaan tahdon haastaa sinua löytämään tien itseesi, niin että voit itse olla onnesi tae. Ja minä hyväksyn sen, että sinä tarvitset tilaa. Minä en halua määrätä sinua enkä antautua sinun määrättäväksi. En halua antaa enkä saada osakseni surkuttelua ja sääliä. Minä haluan tulla luoksesi vapaana ja odotan, että sinä tulet luokseni samoin kohdatessasi minut."
-Ulrich Schaffer-


Huomenna jo reippaamilla fiiliksillä. Urheilkaa ystävät, nauttikaa keväästä ja itsestänne. 


4 kommenttia:

Salla Maria Makkonen kirjoitti...

Voi että miten mielenkiintoisia aiheita! Mulla on nimittäin vähän sama homma vatsan kanssa (katsoin aiempia postauksia ennen leikkaustasi), kun olen 2 keisarileikkauksessa ollut ja vaikka urheilen, on mahassa ikävä "roikkuva" kohta silti :/ En kerinnyt vielä ihan joka kohtaa blogistasi lukea, niin saanko kysyä, että onko sulle tehty keisarileikkaus? Kaikkea hyvää!

Pirinen Katri kirjoitti...

Moikka moi,

Minulla on kolme raskautta takana, -94, -96 ja -00, kaikki alateitse, eli ei keisarinleikkauksia takana. Raju ylipaino oli ainoa syy omaan roikkooni.Kaikkea ihanaa myös sinulle ja tsemppiä roikon kanssa ;) Asiat muuttuvat aina hyviksi, jopa näiden roikkojen kanssa, kun tarpeeksi tahtoo.

Tanja kirjoitti...

Moi
Löysin blogisi muutama viikko sitten. Luin kaikki tarinat yhdellä kertaa, kiitos teksteistä!
Itselläni ei ole painon kanssa ongelmia kuin muutaman jojoilevan kilon kanssa. Enemmän ahmin osioita naiseudesta ja sen etsimisestä. Itse elän myös sitä vaihetta kun lapset kasvavat ja havahtuu huomaamaan ettei oikein tiedä kuka enää on, sen äitiyden lisäksi. Siinä sitä opettelun ja tutkiskelun sarkaa.
Hyvää kevättä Sinulle ja hienon vartalon olet työlläsi aikaansaanut :)

Pirinen Katri kirjoitti...

Moi Tanja,

Ja kiitos kommentistasi. Kiva, että pysähdyit lukemaan.
Oli sen painon kanssa ongelmia tai ei, luulen, että aika moni meistä joutuu pysähtymään ja tekemään jonkinasteista inventaariota itsensä kanssa. Lasten kasvaminen ja oman itsensä peilaaminen heidänkin kauttaan on joskus jopa ongelma. Yritä siinä sitten luovia itsesi kanssa.