Gadgetissa oli virhe

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Miltä hyvä olo näyttää?

Minusta ei ole paljonkaan kuvia. Se johtuu ihan siitä, että mikään kuva ei oikein ikinä ole ollut tarpeeksi hyvä ja aina aikaisemmin piilottelin itseni jonkun taakse, lasten taakse, puun taakse, kiven taakse kykkimään jne. Koska en tosiaan halunnut näyttää itseäni. Kaikki olisivat varmaan katsoneet että "ei voi olla totta, kauheen näköinen ja kokoinen". Aina joskus joku väitti kauniiksi, mutta sitä ei tosiaan ottanut kuuleviin korviin. Ei, koska se omakuva oli niin vääristynyt, eikä peilistä koskaan katsonut mikään muu, kuin se armoton pulloposki, roikkomaha jne. En tykännyt. Enkä silti tehnyt mitään.

Meillä oli keskiviikkona työnpuolesta Kampin myyntipisteellä kuvaushetki. Nettisivuilta puuttuvat työntekijät kuvattiin ammattikuvaajan toimesta. Meillä oli onni saada Anna-Katri Hänninen hoitamaan kuvaukset, jotka menivät nappiin. Nuoria työntekijöitä tietenkin jännitti, mutta ammattilaisen opastuksella, jokaisesta saatiin todella hyvät kuvat, niitä kehtaa kyllä netissä esitellä.

Kun näin itse oman kuvani, en ensin ymmärtänyt sitä. Siis minähän hymyilin kuvassa, näytin ihan terveeltä ja jotenkin oikeasti onnelliselta. Tyytyväiseltä naiselta. Ihan ällistyttävää, siis se, että minä olin tyytyväinen omaan kuvaani, pidän siitä. Jotenkin kuvaaja on onnistunut taltioimaan sen fiiiksen, mikä nykyään on arkipäivää. Kyllä.

Kaivoin muutaman vanhan kuvan esiin vertailuun ja mua naurattaa. Oikeasti, mitkä ilmeet, miten harmaa olen, elämään kyllästyneen näköinen. Väsyneeltä enkä näytä yhtään siltä, että elämä olisi oikeasti mukavaa.

Nyt on palikat paikoillaan. Elän tällä hetkellä elämäni yhtä parhainta aikaa. Parhaita aikoja on ollut paljon, mutta tämä on nyt tällä hetkellä sitä parasta aikaa minulle. Lapset ovat jo sen verran isoja, että minulla on mahdollisuus nauttia omasta ajastani ja tehdä asioita yksin, rauhassa. Minulle tärkeitä asioita. Eikä tämä minun oman elämäni eläminen ole heiltä pois, päinvastoin. Uskon, että lapseni saavat minulta nykään paljon enemmän kuin ehkä aikaisemmin. Jaksavampi äiti on kiva äiti.

Miltä se hyvä olo sitten näyttää? Se näyttää terveeltä, hyvinvoivalta, onnelliselta, kivalta, tyytyväiseltä. Se näyttää kaikelta siltä, miltä minusta tuntuu. Ja se kaikki hyvä olo on tullut tämän reilun vuoden matkan aikana. Se hymyilyttää. Nyt ollaan siinä odotetussa tilanteessa, että se hymyilyttää, jopa minua. Olen tyytyväinen. Herranpieksut mä olen tyytyväinen. Tein sen. Ihan ite. Tai noh, ainakin melkein. En missään nimessä halua unohtaa ja lakata kiittämästä sitä tukiverkostoa, joka on oikeasti jaksanut kuunnella, tukea, potkaista persuksille ja kannustanut ylipäätään.
Mutta mä pidän tätä yhtenä elämäni suurimmpina voittoina. Monta kertaa olisin voinut luovuttaa, mutten tehnyt sitä. Koska halusin tämän ja sain tämän.



Paljon töitä. Viimeisen vuoden aikana 270 harjoituskertaa, 155 salilla vietettyä tuntia, muutama tunti hölkkää ja fillarointia. Sillä se tulos syntyi. Ja tietenkin leikkauksella tammikuussa. Nyt on hyvä rakentaa vartalo sellaiseksi, jossa minä viihdyn. Jännää oli, kun tytär otti tämän ylläolevan kuvan torstaina salilla. Hänen ensimmäiset sanansta olivat; kato äiti, sun vatsalihakset näkyy! Pakko oli kurkata heti ja ei ollut totta, oikeasti mulla on vatsalihakset! Täytän ensi viikolla 45-vuotta ja ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on lihakset. Näkyvillä siis. Ihan mieltöntä. Mä vaan olen niin onnellinen tästä. Ja olen vihdoin tyytyväinen. Viihdyn itseni kanssa, se riittää. Ja onhan mulla vielä töitä; takapuoli, allit ja ne yläselän lihakset. Ne mä haluan vielä kaivaa esiin, kunhan joku viisas mulle näyttää hyvät liikkeet niitä varten.


Siltä se hyvä olo näyttää. Ja onnellisuus. 

Ei kommentteja: