Miltä hyvä olo näyttää?

Minusta ei ole paljonkaan kuvia. Se johtuu ihan siitä, että mikään kuva ei oikein ikinä ole ollut tarpeeksi hyvä ja aina aikaisemmin piilottelin itseni jonkun taakse, lasten taakse, puun taakse, kiven taakse kykkimään jne. Koska en tosiaan halunnut näyttää itseäni. Kaikki olisivat varmaan katsoneet että "ei voi olla totta, kauheen näköinen ja kokoinen". Aina joskus joku väitti kauniiksi, mutta sitä ei tosiaan ottanut kuuleviin korviin. Ei, koska se omakuva oli niin vääristynyt, eikä peilistä koskaan katsonut mikään muu, kuin se armoton pulloposki, roikkomaha jne. En tykännyt. Enkä silti tehnyt mitään.

Meillä oli keskiviikkona työnpuolesta Kampin myyntipisteellä kuvaushetki. Nettisivuilta puuttuvat työntekijät kuvattiin ammattikuvaajan toimesta. Meillä oli onni saada Anna-Katri Hänninen hoitamaan kuvaukset, jotka menivät nappiin. Nuoria työntekijöitä tietenkin jännitti, mutta ammattilaisen opastuksella, jokaisesta saatiin todella hyvät kuvat, niitä kehtaa kyllä netissä esitellä.

Kun näin itse oman kuvani, en ensin ymmärtänyt sitä. Siis minähän hymyilin kuvassa, näytin ihan terveeltä ja jotenkin oikeasti onnelliselta. Tyytyväiseltä naiselta. Ihan ällistyttävää, siis se, että minä olin tyytyväinen omaan kuvaani, pidän siitä. Jotenkin kuvaaja on onnistunut taltioimaan sen fiiiksen, mikä nykyään on arkipäivää. Kyllä.

Kaivoin muutaman vanhan kuvan esiin vertailuun ja mua naurattaa. Oikeasti, mitkä ilmeet, miten harmaa olen, elämään kyllästyneen näköinen. Väsyneeltä enkä näytä yhtään siltä, että elämä olisi oikeasti mukavaa.

Nyt on palikat paikoillaan. Elän tällä hetkellä elämäni yhtä parhainta aikaa. Parhaita aikoja on ollut paljon, mutta tämä on nyt tällä hetkellä sitä parasta aikaa minulle. Lapset ovat jo sen verran isoja, että minulla on mahdollisuus nauttia omasta ajastani ja tehdä asioita yksin, rauhassa. Minulle tärkeitä asioita. Eikä tämä minun oman elämäni eläminen ole heiltä pois, päinvastoin. Uskon, että lapseni saavat minulta nykään paljon enemmän kuin ehkä aikaisemmin. Jaksavampi äiti on kiva äiti.

Miltä se hyvä olo sitten näyttää? Se näyttää terveeltä, hyvinvoivalta, onnelliselta, kivalta, tyytyväiseltä. Se näyttää kaikelta siltä, miltä minusta tuntuu. Ja se kaikki hyvä olo on tullut tämän reilun vuoden matkan aikana. Se hymyilyttää. Nyt ollaan siinä odotetussa tilanteessa, että se hymyilyttää, jopa minua. Olen tyytyväinen. Herranpieksut mä olen tyytyväinen. Tein sen. Ihan ite. Tai noh, ainakin melkein. En missään nimessä halua unohtaa ja lakata kiittämästä sitä tukiverkostoa, joka on oikeasti jaksanut kuunnella, tukea, potkaista persuksille ja kannustanut ylipäätään.
Mutta mä pidän tätä yhtenä elämäni suurimmpina voittoina. Monta kertaa olisin voinut luovuttaa, mutten tehnyt sitä. Koska halusin tämän ja sain tämän.

Paljon töitä. Viimeisen vuoden aikana 270 harjoituskertaa, 155 salilla vietettyä tuntia, muutama tunti hölkkää ja fillarointia. Sillä se tulos syntyi. Ja tietenkin leikkauksella tammikuussa. Nyt on hyvä rakentaa vartalo sellaiseksi, jossa minä viihdyn. Jännää oli, kun tytär otti tämän ylläolevan kuvan torstaina salilla. Hänen ensimmäiset sanansta olivat; kato äiti, sun vatsalihakset näkyy! Pakko oli kurkata heti ja ei ollut totta, oikeasti mulla on vatsalihakset! Täytän ensi viikolla 45-vuotta ja ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on lihakset. Näkyvillä siis. Ihan mieltöntä. Mä vaan olen niin onnellinen tästä. Ja olen vihdoin tyytyväinen. Viihdyn itseni kanssa, se riittää. Ja onhan mulla vielä töitä; takapuoli, allit ja ne yläselän lihakset. Ne mä haluan vielä kaivaa esiin, kunhan joku viisas mulle näyttää hyvät liikkeet niitä varten.

Siltä se hyvä olo näyttää. Ja onnellisuus. 

Nainen ja naiseus

Hyvää naistenpäivää 8.3.2015

Samanlainen sunnuntai kuin kaikki muutkin, erona vain se, että sain ruusun käydessäni kaupalla. Eduskuntavaaliehdokas oli vaalityötään tekemässä ja kauniisti oli ajatellut naistenpäivän teemaksi naiset ja ruusut. Ihan kiva. Laitoin sen ruusun maljakkoon, oli nimittäin oikean puolueen edustajalta saatu. 

Nainen. Olen syntynyt tytöksi, saanut naisen henkilötunnuksen ja minut on kasvatettu naiseksi. Minulle ei ole missään vaiheessa ollut epäselvää se, olenko syntynyt oikeaan ruumiseen, olen aina pitänyt itseäni tyttönä ja naisena. 
Se oman naiseuden löytäminen on ollut välillä monimutkaista. Pienenmpänä häpesin nenääni, joka on peritty isän suvun puolelta, nuorempana kärsin rintavarustuksestani, koin, ettei omat rintani olleet tapreeksi isot ja vanhempana häpesin vartaloani ylipainon takia. Naiseuteni on määritelty osittain geenien puolelta, kannan sukuni geenejä ja se näkyy omassa naiseudessani. Oma historiani näkyy myös naiseudessani. Raskaudet, synnytkset, valvotut yöt, mutta mielestäni ne ovat kuitenkin pehmentäneet sitä aikaisempaa naisellisuuttani. 

Se, miten mittaan omaan naisellisuuttani on muuttunut täysin. Aikaisemmin piilotin naisellisuuteni, en kehdannut olla naisellinen vaan mieluiten ehkä näkymätön, ettei kukaan vain kiinnittäisi huomiota liiaksi, huomaisi ylipainoani ja epävarmuttani sen takana. Vaikka aina olen ollut äänekäs, ei se tarkoita sitä, että olisin ollut itsevarma. Se itsevarmuus naisena olemiseen on tullut vasta nyt.

Olin aiemmin asettanut tietoisesti rajat itselleni sekä henkisesti että fyysisesti. Rajasin täysin sen, mihin suostuin ihmissuhteissa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja olin tehnyt sen rajauksen aivan liian tiukaksi. En antanut itselleni lupaa myöntää sitä, kuka olen ja miten haluan elämäni elää. Tähän muottiin ei mahtunut ajatus siitä, että voisin ihan itse päättää, mitä hyväksyn. Miten minulle puhutaan, miten minua koskettaa, mihin suostun parisuhteessa jne. 

Kun on aikansa ollut mukava ja joustava, olen tämän elämäntapamuutoksen myötä huomannut sen, että että oman hyvinvoinnin, tarpeiden esiintuominen nostattaa ystäväpiirissä vähän kiukkua ja ehkä jonkin verran ärtymystäkin. Mutta uskallan silti jatkossankin ilmaista omia mielipiteitäni, uskallan unelmoida ja kuunnella itseäni. Koen vapautuneeni entisistä paineista ja määritelmistä naisena olemisessa. Nyt minä olen nainen, minunlainen nainen. 

Sinkkuna oleminen on asettanut tietenkin omia haasteitaan naisellisuuteen. Koen sen kuitenkin myönteisenä asiana, minun ei tarvitse peilata itseäni kumppaniin ja mahdollisesti sen kumppanin asettamiin vaatimuksiin. Ei vielä, koska en olisi siihen valmis, ensin minun täytyy vähän vielä kasvaa. 

Ihanaa naistenpäivää!

Mitä sulle kuuluu?

Tänään meni kaikki vähän päin prinkkalaa, fillarin kumi hajosi kesken työmatkan, eikä tietenkään ollut pumppua mukana, just eilen korkattu pyörä, eihän siitä voi kumi mennä, tietenkään. No, vettä vihmoi taivaan täydeltä, tuli kylmä ja märkä eikä auttanut muu, kuin kilometri tolkulla taluttaa sitä fillaria. Pysähdyin välillä huoltoasemalle kahville ja sämpylälle. Koska ketutti ja oli nälkä. Mutta kun viluissani pääsin vihdoin kotiin, mietin miten onnekas kuitenkin olen. Jaksan kävellä pitkiäkin matkoja, minulla on lämmin koti johon tulla, sentteri oli laittanut ruuan valmiiksi jne. Enää ei kiukuttanut yhtään niin paljon.

Otin kupin kuumaa teetä ja jäin taas aatoksiin. Mietin, että on perjantai-ilta ja entinen minä olisi jo hinkunut kovasti jonnekkin bilettämään. Mutta minäpä se istun kotona, villatakki päällä ja nautin kupillisen kuumaa.  Ja kun mietin niitä ystäviä, joita olisin voinut mennä tänään tapaamaan, en vieläkään innostunut. Kyllä sula totuus on se, ettei meillä ole oikein mitään yhteistä enää, ei mitään oikein mistä puhua, koska kaikki se entinen on ollut niin pinnallista, ehkä osittain tekopyhää kaveruutta. Se kaikki meni joskus aikoinaan sen parin oluttuopillisen piikkiin, juteltiin niitä näitä, tiilenpäitä. Mutta oikeasti ei juteltu mistään.
Nyt huomaan, että kaikki on ollut tosi pinnallista. Nyt kun oma elämäni noudattaa tiettyä kaavaa, ei sellaisia yhteisiä tekijöitä enää ole. Eikä se oikeastaan kaduta. Jos mietin sitä, mitä kaipaisin siitä ajasta, en keksi yhtään mitään. En kertakaikkiaan mitään. Elämä kulkee omaa rataansa ja kun tämä ovi suljettiin, avattiin uusi ja huomattavasti parempi ovi. Niin se vain on.

Itselläni ei riitä aika pinnallisuuteen, eikä myöskään mielenkiinto. Minulla on yksi maailman paras ystävä ja muutama tosi hyvä kaveri. Se riittää minulle. En halua elämääni negatiivisuutta enkä valittajia. Olen myös karsinut piiristäni pois ihmiset, jotka kyselevät vinkkejä laihtumiseen, elämäntapamuutokseen ja yleiseen hyvinvointiin liittyen. Mutta kun kerta toisensa jälkeen vastaat, eikä toisella ole motivaatiota itse tehdä mitään, miksi kuluttaisin aikaani siihenkään? Oikotietä onneen ei ole. Minulla ei ole konsteja tiputtaa kenenkään painoa yksinäni, autan kyllä, mutta en auta turhanpäiten.

Mutta onneksi on perjantai, sauna-ilta. Kaiken tämän päivän vesi- ja räntäsateessa tarpomisen jälkeen odotan saunaa. Haluan lämpöä luihin ja ytimiin. Ja haluan huomenna GoExpo-messuille. Haluan paljon mukavia asioita, minulle mukavia juttuja. Mitä sä voisit haluta?

60 päivää ja kuulumisia

Pyöreitä päiviä voisi juhlia tänään. Leikkauksesta tasan 60 päivää ja maailma makaa sen puitteissa mallillaan. Ilokseni huomasin alavatsan pömpötyksen olevan katoamassa ja tunto alkaa palautumaan myös alavatsalle. Kyljissä on edelleen vielä pientä turvotusta, mutta kun pikkuhiljaa huomaa asioiden muotoutuvan, uskon, että jaksan vieläkin sitkeästi vain odottaa lopputuloksen näkemistä. Ja toisaalta, siinähän ne vaihtoehdot olivatkin. En oikestaan itse pysty millään tavalla vaikuttamaan leikkauksen lopputuloksen näkemisen nopeuttamiseen vaan on vain maltettava mielensä. Ja käytävä vaikka jumpilla sitä odotellessa. Se sopii mulle.
Jos jotain harmistuksen syytä pitäisi löytää, se olisi varmasti tämä flunssa, joka alkoi juuri sopivasti keskiviikkona lähtiessäni työmatkalle Tallinnaan, jumpat jäivät tältä viikolta vähiin, mutta kiritään ensi viikolla. Enkä tosiaan stressaa tästä asiasta. Liikkuminen ei enää pitkään pitkään aikaan ole ollut pakkopullaa, joten annan itselleni luvan toipua kunnolla, sitten jatketaan lihasten esiin kaivuuta.
Pääkoppahan on tosiaan käynyt vähän hitaalla koko tämänkin muutoksen ajan, vertailukuvina allaolevat saivat kyllä omatkin silmät aukemaan. Vieläkään ei kaduta.

Ensi viikolla menen myös fillarikaupoille. Toiset pyytävät työsuhdeautoa, itse pyysin työsuhdefillarin. Kotoani on matkaa toimistolle n. 13 km. Bussilla ja junalla matkatessa aikaa taittuu aika liki tunti suuntaansa. Fillarilla polkiessa aikaa säästyy vartin verran ja helposti kaupungilla hoidettavat asiat nopeutuvat polkien, kun ei tarvitse pysäkillä seisoa töröttää. Ja mikä parasta, ei ainakaan takapuoli pääse leviämään. Asiakaskäynnit hoidan varmasti jatkossakin julkisilla, ainakin pidemmät keikat. Ei olisi kovinkaan vakuuttavaa mennä pieni hikinoro otsalla mahdollisen tulevan asiakkaan kahvipöytään. Ja pitää miettiä myös ekoloogisuus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmiksi nämäkin asiat alkavat käymään.

Töissä menee muutenkin kivasti. Mulla on vieläkin hauskaa vaikka työmäärä lisääntyi, mutta sekin oli oikeastaan vain hyvä tulevaisuutta ajatellen. Itäkeskuksessa ja Kampissa olevat myyntipisteet tulivat hoidettavikseni,  mutta mä tykkään siitä. On ihana saada esimieskokemusta, on kivaa kun työnkuva laajenee ja työstä tulee muutenkin monipuolisempaa. Ei vanhassakaan mitään vikaa ollut, mutta ihminen kun on vähän työnarkomaani, tämä sopii mulle erinomaisesti.
Lisäksi pari ihan uutta juttua tuloillaan nyt maaliskuussa, elämäni ensimmäiset lehdistötilaisuudet jne. Aivan mielettömän mukavaa ja haastavaa. Kyllä oikeasti omasta työstään saa olla ylpeä, iloinen ja se saa jopa olla kivaa.
Ja koska mä tykkään nykyään niin paljon kaikesta, meinaan houkutella Elämyslahjat vielä mukaani Naisten Kympille toukokuussa. Jotenkin musta tuntuu, että vähän joutuu puhumaan porukoita ympäri, mutta varppina me siellä kirmataan. Tiiminä. Yhdessä tekeminen on hauskaa ja se oikeasti antaa lisää motivaatiota ja potkua siihen omankin työnkin tekemiseen. Ja liikkuvat ihmiset ovat iloisia, siitä ei ole yhtään haittaa asiakaspalvelussa.

Maaliskuun ensimmäinen päiväkin tänään. Tässä kuussa tulee 45-vuotta täyteen, eikä minkäänlaista kriisiä päällä. Miksi olisikaan, elänhän elämäni parasta aikaa. Keskimmäinen täyttää samana päivänä 19-vuotta, ihan mieletöntä! Armeija odottaa ja itsenäistyminen. Me ollaan kaikki niin voiton puolella että. Nuorimmaisen rippikoulu on käynnistynyt ja kesällä sitten leirille. Hoidetaan sekin virstanpylväs pois alta. Ja esikoisen opinnot avoimessa yliopistossa päättyvät tässä kuussa. Mitä sitä vielä voisi toivoa? Hitsit kun tekisi taas mieli halata koko maailmaa!!

Taisteluarpi

Ylihuomenna tulee 7 viikkoa täyteen. Kovasti kaikki halauavat arven nähdä, onhan se ihan jännää.
Oma leikkaushaavani on tasan 50 cm pitkä. Haavahan lähti paranemaan heti alkuunsa hyvin, ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Vasemmalta sivulta se vähän falskasi, siis vain muutama tippa lihasnestettä tuli läpi, muttei siis viittä tippaa enempää. Kovin se tietenkin jännitti. Jännittää vieläkin vähän sen kestäminen, lähinnä jumapassa. Eihän ommeltu iho tule missään vaiheessa olemaan samanlainen kuin iho ilman viiltoa, mutta olen itse suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Kunhan punoitus sitten ajan kanssa haalenee, siitä tulee nätti.
Joillekkin arpi on varmasti ikävä muisto. Itselleni ei. En missään vaiheessa tätä projektia edes miettinyt asiaa arven kannalta. Arpi on minulle muisto siitä, mitä tapahtui, mitä tein ja mitä se vaati.
Enkä ikinä tule juoksentelemaan ihmisten ilmoilla niin, että ulkopuoliset arpeni huomaisivat.

Arven yläpuolella oleva massu pömpöttää vielä. Se johtuu kuulemma arpikudoksen muodostumisesta ja leikkauksen aikana kertyneistä nesteistä. Laskeutuu siitä sitten omaan muotoonsa ajan kanssa. Tässä kohtaa koetellaan taas sitä kärsivällisyyttä :)
Jännää on se, että navan ja leikkaushaavan välissä olevassa ihossa ei ole vielä juurikaan tuntoa. Se on vähän outo tunne, sitä on edes vaikea selittää. Mutta koska koko vatsan alue oli tunnoton leikkauksen jälkeen, mutta tunto palautui, uskon, että tunto palautuu myös alavatsalle.

Joku voisi pelätä, että arpi tekee itsestään ruman. Minä en koe niin. Kun kosketan arpea, se on sileä, mutta silti jollain tavalla kova. Minä oikeastaan pidän arvestani. Siitä tulee osa minua. Se kertoo sen tarinan, minkä halusin lukea, nähdä ja kokea. Oikeastaan kannan sitä ylpeänä. Ehkä se onkin taisteluarpi, se muistuttaa toteutuneesta unelmasta ja peloista. Taistelusta itseni kanssa.  Elämästä ja rakkaudesta elämään. Terveydestä ja hyvästä olosta.

Jokaisella meistä on arpia. Yhden oman arpeni olen pienenä ristinyt Tenun puremaksi. Tenu oli mummolan koira, enkä kyllä tosiaan muista, olisiko Tenu ikinä minua puraissut, mutta polvessa oleva arpi on kuitenkin koiran mukaan nimetty. Jokaisella arvella on oma tarinansa. Ikäviä tarinoita mutta myös onnellisia juttuja.

Arpi haalenee ajan myötä, mutta uskon, ettei arven mukanaan tuomat onnistumisen tunteet haalene koskaan.

6 viikkoa ja yksi päivä

Aika menee ihan älyttömän nopeasti. Välillä tuntuu, ettei böötä ehdi sanomaan ja ollaan taas menty kuukausi eteenpäin. Keskimmäinenkin täyttää muutaman viikon päästä 19-vuotta. Ihan järkkyä, mutta kuitenkin niin mahtavaa. Elämä kantaa.

Eilen oli 6 viikkospäivä. En tehnyt kakkua juhlan kunniaksi, otin sen sijaan aimo palan nougatjäätelöä, suurinta herkkuani, kermavaahdon lisäksi tietenkin.

Matkaan nyt parhaillaan Jyväskylään työasioissa. Mietin junassa istuessani taas projektia, niitä kysymyksiä, joita olette taas ystävällisesti minulle lähetelleet. Kiitos muuten niistä ja myös kommenteistanne.
Yksi kysymys jäi hetkeksi mietittymään, uskaltaisinko suositella tätä leikkausta samassa tilanteessa olevalle? Tilanteitahan on monenlaisia, joku kokee eriasiat ongelmana kuin minä, minun ongelmani taas saattavat jostain olla vähäpätöisiä jne. Mutta yleisesti vastaamaalla vastaan kyllä. Uskaltaisin suositella, ehdottomasti, omien kokemusteni perusteella.
Jos ajatellaan koko projektia, se kävi älyttömän nopeasti. Kirurgin arviosta meni reilu kaksi kuukautta, kun olin leikkausvalmisteluissa. Se oli toisaalta hyvä, ei ehtinyt niin paljoa miettimään ja jännittämään.  Leikkausaika minulle soitettiin juuri ennen joulua ja siitä puolitoista viikkoa ja naps. Filmi poikki.

Toipumisesta olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, mutta omalla kohdallani kaikki kävi kuin oppikirjoista, tosin vieläkin oletettua paremmin. Jälkitarkastuksen epikriisi tuli alkuviikosta kotiin ja siinä lääkäri oli oikein kirjannut ylös erinomaisen ja nopean toipumisen. Tästä syystä ei enää kontrolleja poliklikalle edes tarvitse tehdä.
Omaan toipumiseeni vaikutti varmasti halu päästä mahdollisimman nopeasti liikkeelle, olen aina ollut vähän rauhaton sielu, eikä makoilu vain sovi minulle.
Jos ajatellaan, että keskiviikkona oli leikkaus, perjantaina pääsin omin avuin (hitaasti tietenkin) kiipeämään omaan kotiini kolmanteen kerrokseen, tiistaina lähdin kävelylenkille, keskiviikkona shoppailin tyttären kanssa useamman tunnin, voit uskoa, ettei tehnyt kipeää.
Kaikki on niin yksilöllistä. Se, millainen lähtötilanne on, mikä on yleiskuntosi, miten itse suhtaudut asiaan, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyllä näin laajaan ja isoon leikkaukseen vaikuttaa moni tekijä. Sinä ja minä kaikkein eniten.

Sairauslomaa lääkäri kirjoitti kuukauden. 4 viikkoa pois töistä? Ei onneksi tarvinnut. Itselläni on sellainen työ, joka ei vaadi välttämättä kiinteää toimistopaikkaa, toki minulla sellainen on Lauttasaaressa, mutta pystyn hyvin työskentelmään myös kotoa käsin. Eli heti kun maanantai koitti, 4 päivää leikkauksen jälkeen, aloitin myös töiden tekemisen. Tietenkään en sopinut asiakaskäyntejä tms. ensimmäisille viikoille, mutta kyllä mieli oli paljon pirteämpi ja reippaampi, kun sai tehdä sitä mistä tykkää. Toki pidin myös huolen siitä, että lepäsinkin. Ei kukaan ihminen ole voittamaton eikä niin superi, että ihan täysillä valoilla olisi heti liikenteessä. En minä ainakaan.

Jumppaamassa olen nyt käynyt parin viikon ajan. Ensimmäisen viikon otin varovasti, jotenkin sitä alitajuntaisesti pelkäsi, että haava aukeaa kahvakuulaillessa. Mutta se mitään aukea, kiinnihän se on ollut jo pitkään. Nyt mennään jo täysillä. Aamulla juoksulenkit koiran kanssa ja illalla aina fiiliksen mukaan bodypumppia, keskivartalojumppaa, kahvakuulaa, aerobista, mitä nyt milloinkin sattuu tekemään mieli.
Minähän olen nykyään riippuvainen liikunnasta ja nautin siitä enemmän nyt leikkauksen jälkeen, kuin ennen sitä. Aerobiset jutut ovat mielekkäämpiä, kun kipu on poissa, lankutus on mukavaa, kun vatsa ei roiku lattialla jne.

Eli yhteenvetona, alkuperäiseen aiheeseen, edelleen voin suositella leikkausta.

Ja niihin kaikkein yleisemmin esitettyihin kysymyksiin "luuletko, että minulla täyttyisi kriteerit kunnallisen puolen leikkaukseen" vastaan nyt kaikille samanaikaisesti ja viimeisen kerran.
En tiedä, en tosiaan tiedä, riittävätkö perusteesi. Minä en ole lukenut lääkäriksi, joten en voi kommentoida. Jokaisen roikko on omanlaisensa ja jokaisella meillä on ne omat vaivamme näistä roikoista. Toisilla vaiva saattaa olla vain kosmeettinen, toisilla mukaan mahtuu fyysistä vaivaa, psyykkisiä ongelmia, toisilla mahdollisesti oleva perussairaus lisää roikon ongelmallisuutta. Syitä on monia, yhtä monia kuin roikkovatsoja. Mutta minä en pysty sanomaan sen enempää kommentteja siitä, pääsetkö kunnalliseen hoitoon vaiko et. Ainoa keino selvittää asia, on tietenkin mennä sen oman lääkärin luokse juttelemaan. Siitä se minullakin lähti liikkeelle, vaikka omalääkäri olikin vastahankainen. Yrittänyttä ei laiteta. Tsemppiä!

39 päivää!

Leikkauksesta. Älyttömän hienot fiilikset, jumpilla olen ravannut jo tämän viikon, vähän kahvakuulaa, spinningiä, corea ja tänään pitkästä aikaa bodypumppia.
Ensimmäisillä kerroilla pelotti suunnattomasti se, että haava aukeaisi. Se mihinkään aukea kun kiinnihän se on.
Lenkkeily on myös tuntunut ihan älyttömän hienolle. Vielä mä näytän, että toukokuussa tempaisen Naisten kympin läpi, se on vissi ja varma.

Täytyy kertoa, että vatsanahkan kiristysleikkaus on yksi niitä elämäni parhaita päätöksiä, tietenkin tämän elämäntapamuutoksen kanssa. En voisi kuvitella enää kantavani sitä liki 40 kilon taakkaa mukanani. Toipuminen on ollut kertakaikkisen nopeaa ja vaikka vielä on turvotusta, massu on vieläkin niin nätti.
Jälkitarkastus oli muutama viikko takaperin, eikä minun enää tarvitse mennä näytille kirurgin luokse, koska kaikki oli paremmin kuin hyvin. Toipumiseen varmasti vaikuttaa se, että yleiskunto oli kohdillaan ja en jäänyt sairastamaan leikkauksen jälkeen. Hissukseen kävelyä ja liikettä melkein koko ajan, siitä se lähtee. Ja korvien välistä tietty. Toki on tilanteita, ettei kaikki kuitenkaan mene näin hyvin, haava saattaa tulehtua jne. mutta oli hienoa, etteivät ne tulleet kohdalleni.

Lisäksi viikko takaperin ollut juttu ISTV:ssä poiki älyttömästi yhteydenottoja. Oli jännä huomata, että lukuisat tuntemattomat ihmiset olivat saaneet siitä motivaatiota ja uskoa siihen, että hekin pystyvät. Ja olen samaa mieltä. Hekin pystyvät. Minäkin pystyin.

Tässä linkki ohjelmaan jos et sattunut näkemään:

http://www.istv.fi/huonoaiti/vid-1423195480620.html



Yhteydenotoissa ärsytti vain yksi viesti; eduskuntavaaliehdokkaaana oleva nainen pyysi neuvomaan, miten hänen poikansa, 19-vuotias nuorimies, saisi kunnallisen kautta leikkauksen. Mitä pojan siis pitäisi lääkärille sanoa, päästäkseen kunnalliseen hoitoon, ettei tarvitsisi siis hakea pankista lainaa leikkaukseen. Mikä lääkäri mä olen? Ja se, että jokaisella on varmasti omat perusteensa leikkaukselle, mulla ne olivat terveydelliset ja siitä syystä siis kunnallisen kautta leikattiin. Mutta joo, se siitä. Näin meillä mahdollisesti tulevat kansanedustajat jo haluavat niitä veromarkkoja käyttää. Se tässä ärsytti, että hän piti jotenkin itsestään selvänä ehkä sitä, että minä olisin ulkonäöllisten seikkojen takia leikkauksessa ollut.

Paino keikkuu nyt 68-70 kilon välimaastossa, kuukauden ajankohdasta riippuen :) Ihan älyttömältä tuntuu, tällaista painoa mulla ei ollut edes 22 vuotta sitten, kun aloin esikoista odottamaan. Ja tätä painoa ei enää koskaan tulla nostamaan. Ettäs tiedetään tämäkin.

Tulleisiin viesteihin palatakseni, muutamat halusivat kuvan vatsastani ilman "puristelua". Tässä se on; olkaa ystävällisiä.

Painoindeksi on tässä kuvassa jo kohdillaan, mutta kyllä tuo vatsa tekee niin plösön näköiseksi kuin olla ja saattaa. Ei ikinä enää, ei ikinä.

Tässä tämän päivän otos jumpan jälkeen;

Kyljissä, varsinkin vasemmassa vieä turvottaa, mutta yritän kehittää kärsivällisyyttäni...5 viikkoa ei ole se puoli vuotta, jolloin lopullinen tulos on nähtävillä. Mutta jos vähän vähemmän aikaa menisi...

Tänään mieltäni lämmitti erityisesti keskimmäisen sanat; "äiti, kato sun jalkoja!! Ne on ihan tikut!". No, toivottavasti ei nyt ihan tikkuset kuitenkaan, mutta niin paljon paremmat kuin ennen.

Tällaista tänään, hyviä fiiliksiä ja aurinkoa. Se riittää!