Hyvää koulupäivää mun pojalle!!

Hymyä kasvoilla, iloisella mielellä kouluun, chättäilyä kännykällä. Ja kavereita, joilla on nimet. Jes.
Tätä hetkeä olen odottanut muutaman vuoden.

Nuorimmaiseni on ollut koulukiusattu ala-asteella. Muutenkin hiljainen poika, joka ei turhia löpise. Epävarma ja ujo, joka johtuu hidastuneesta puheenkehityksestä. Lapsuusaikana poika selvästi kärsi siitä, ettei oikein kukaan ulkopuolinen tahtonut ymmärtää hänen asiaansa. Tarvittiin aina äiti tulkiksi ja tämä ei taas kovin lisää sitä suosioita kaveriporukassa. Syöhän se lasta. Ja ehkä ne ajatukset sitten vain siitä kypsyivät, parempi olla hiljaa kuin edes yrittää selittää.

Vanhassa koulussa poikaa kiusattiin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukuisia keskusteluja koulun henkilökunnan kanssa, lupauksia turvallisesta kouluympäristöstä, kannustuksesta, kaikki likimain puuta heinää. Resurssipulaahan on aina niin kovin helppo syyttää.

Tehdyt asiat jättävät aina jälkensä lapseen. Tiedän sen itsekkin, olen kokenut. Mutta kun tuo kaikki käydään nyt läpi oman lapsen kautta, sitä on niin paljon eritavalla asioissa sisällä. Tiedän miltä se tuntuu. Ja kysymys siitä, uskallanko kannustaa sinua rohkeuteen vai teenkö siinä sinulle hallaa, jos kaikki meneekin taas päin mäntyä. Keneen luotat sen jälkeen?

Mutta nyt meillä on ylitetty yksi rajapyykki!! Mä olen niin onnellinen poikani puolesta. Kolme kaveria, kaikilla ihan oikeat nimet. Ja he keskustelevat yhdessä, tekevät asioita yhdessä, pojat <3

Äitinä suurin huoleni on ollut koko ajan se, tuleeko lapsestani syrjäytynyt kaiken kokemansa jälkeen. Miten hän tulisi pärjäämään nuorena aikuisena tilanteissa, jotka väistämättä tulevat eteen. Miten omat voimavarani riittäisivät kannustamiseen, huolen kantamiseen, yrittämiseen ja tsemppaamiseen? Tottakai ne riittävät, koska rakkaus on sitkeä. En tiedä asiaa, jota en omieni eteen tekisi.

Tämä kevät tulee olemaan niin erilainen meidän perheessä. Omat projektini alkavat olemaan loppusuoralla, lapseni on herännyt "eloon" ja me olemme oikeasti nyt onnellisia. Pahimmat harmaat pilvet siirtyivät pois auringon edestä ja taimet alkoivat itämään.

En pysty itse kuvailemaan sitä tunnetta, jonka koin ensimmäisen kerran pojan kertoessa kavereistaan. Täh?? Kavereita, minkä nimisiä, mukavia, mitä teette jne. Mahtavuutta.
Murkkuikään siirryttäessä heillä tulee olemaan niin suuri merkitys lapsen kasvussa. Huomataan, että muillakin on mahdollisesti samoja kipukohtia kasvussa, etten minä ole ainoa. Muillakin ääni lähtee muuttumaan, housun puntit jäävät auttamatta nopeasti lyhyiksi, tukka rasvoittuu helpommin. Mutta ne on niitä vertauskohtia. Kaikki käyvät sen saman läpi. Ja on kavereita, joille käy samalla tavalla. Se on hienoa. Se on asia, josta olen niin älyttömän onnellinen juuri tänään.

Tiedän, että kiusaamisella ja sen jättämillä jäljillä on pitkät jäljet. Se on pitkä tie, joka tulee kuljettavaksi. Siinä vaaditaan rohkeutta, kärsivällisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja puuttumista. Mutta ne on käytävä läpi, niiden eteen on tehtävä töitä. Koska voittaja on toivottavasti aina se kiusattu. Vahva, vahvempi, vahvin. Tähän minä haluan uskoa. Ja kannustan siihen, tyhmät huutaa, fiksut on hiljaa.

Hyvää koulupäivää minun pojalle ja myös sinun lapsellesi. He ovat sen ansainneet.

Kesäpeba ja muita maailman tärkeimpiä mietteitä

Sopivasti lämmintä parvekkeella. Ruokailun jälkeen oli pakko vähentää vaatetta, ottaa tyyny ja lehti mukaan, nauttia taas pitkästä aikaa koko kämpän tyhjyydestä ja hiljaisuudesta, puhumattomuudesta. Ja ottaa vähän aurinkoa, erityisesti jalanpohjille, koska mä haluan jo ensi kesänä niiden olevan kunnossa.

Tänään olen miettinyt itseäni. Naisena, työntekijänä ja ystävänä. Se kaikki ajattelu alkoi jo lounaalla, ruusukaalia mutustellessa. Havahduin siihen, miten hyvää se taas pitkästä aikaa olikaan. Onko minusta tulossa vanha, kun aikaisemmat inhokit löytävät useammin tiensä lautaselle? Kaali, tuo kalleimpani :) Aliarvostetut kaaliruuat kummittelevat ajatuksissa, kaalilaatikko, vaikka torstain ruokalistalle. Ja itseasiassa, ne maistuvat herkullisille. Ehkä makuaistini on kehittynyt tai vastarinta on alkanut murenemaan. Suurin syy kyllä löytynee korvien välistä. Likimain koko elämäntavan myllääminen on saanut aivan käsittämättömiä fiiliksiä aikaseksi. Vaikka siitä viimeistä kantoa ei ole vielä käännetty, on näitä kummastuksia ollut ihan kiitettävästi. Ja niitä kummstuksia tulee olemaan jatkossakin, kaikki merkit viittaavat juuri siihen suuntaan.

Naisena; pienentyneet vaatekoot ovat kivoja, paitsi rintaliiveissä. Rinnat, nuo ehkä näkyvimmät naiseuden mittarit. Itse olen aina ollut rintavarustukseltani "normaalin" mitoissa, c-kuppilainen, vaikka olenkin kyllä osittain ehkä aina halunnut olla rintavampi. Mutta nyt ei puhettakaan c-kupposista. Rasva kaikkoaa kropasta ja kun sitä lähtee, en voi ikäväksenikään itse valita paikkoja, mistä sen sopisi minkäkin verran huveta. Eli se lähtee sieltä tisseistäkin ja siirrytään sitten yhtä kuppikokoa pienempiin kannattimiin, ei siinä auta. 

No entäs takapuoli. Kirveelä veistetty lankku. Ei puhettakaan pyöreydestä. 

Muutama vuosi takaperin takapuolen pitikin olla huomaamaton ja oli ihan suotavaa, että sen piilotti sopivasti vaikkapa paidan alle. Nyt ulkonäköpaineet taas kasvavat; pepusta on tullut The Big Thing. Keskiviikkona omallakin salilla alkaa kesäpeppujumppa, ja joo, olen ilmottautunut mukaan. Pepusta on tainnut tulla koko kropan kuumin paikka, siihen pitää panostaa useilla eri muotilajeilla. Mutta haluaisinko omasta ahteristani niin näyttävän, että se kiinnittää huomion? En haluaisi, vaikka pyöreä takapuoli kuulemma kertoo elinvoimasta ja se on aktiivisen ihmisen merkki. No, haluan tietenkin muodollisesti pätevän peffan, mutta uskon kyllä, että se elinvoima huokuu niin paljon muustakin kuin siitä ahterista. Mutta ihan kiva lähteä kokeilemaan pepajumppaa huomenna. Ja kyykkäykset, niitä täytyy muistaa tehdä, koska ilman kyykkyjä ei ole pakaroita. Ettäs tiiätte. 

Työntekijänä; Tutorsessio tänään opettajan kanssa. Lopputyö on kyllä aloitettu, mutta tunnustan, se on vielä vähän vaiheessa, aika paljonkin vaiheessa. Yleensä minun on ollut helppo kirjoittaa, tämä työ vain jostain syystä on polkenut paikallaan. Vaikka ajatuksia minulla sen suhteen on, eli ideoita ja suunnitelmia itseni varalle, työllistymistä silmälläpitäen. Mutta se, miten ja minne työllistyn on se ehkä osittain pelkoakin herättävä ajatus. Uskaltaisinko jo nyt laittaa ne omat haaveet ja ajatukset sille tasolle, että uskaltaisin työllistää ihan itse itseni? Olisiko luottamus omaan osaamiseen saatu sille kuuluvalle tasolle. Tätä joudun vielä työstämään ja ajattelemaan. Mutta kyllä mua kiehtoisi, oikeasti. Kiehtoisi.

Ystävänä; passiivinen, todella passiivinen. Anteeksi. Jotenkin koko puoli vuotta, jonka omaan itseeni olen kuluttanut, on syönyt aktiivisuutta ystävien suhteen. On ollut pakko raahautua jumpalle, on kotityöt, on työharjoittelut, koulut, kaupassa käynnit jne. Lista on loputon. Mutta se on tottakin. Vaikka lapset ovat jo isoja, on se oman perheensä esimiehenä toimiminen kuitenkin aikaavievää. Ja sitten toisaalta, mua ei kyllä ole ihan kamalasti myöskään kiinnostanut lähteä oikein mihinkään. Baariin, joo, silloin tällöin, mutta haluaisin tavata ystäviä muuallakin kuin baarissa. Ja mä olen saamaton, tunnustan senkin. Ei tule soitettua ja kysyttyä kuulumisia, mutta sula totuushan on kuitenkin se, että ne puhelinlinjat toimivat myös tänne Espoon suuntaan, mullekkin on voinut soittaa, jos sinäkään et olisi ollut yhtä passiivinen. Elämä tällä iällä vain kertakaikkisesti karsii. Kun omat intressit muuttuvat, ystäväpiiri muuttuu. Samahan se oli lapsien saannin aikaan, osa ystävistä jäi, osa lähti. Kaikella on se oma aikansa. 

Silti, sä voisit joskus soittaa ja pyytää mua ulos. Mäkin soitan sulle, lupaan. 

Olen asettanut omalle elämäntaparemontilleni neljä virstanpylvästä, neljä hoidettavaa asiaa. Kaksi ensimmäistä on nyt hoidettu, kolmas on työn alla ja neljäs häämöttää. Neljäs, tuo ehkä kaikkein jännittävin ja osittain pelottavin asia tässä projektissa. Mutta sitten se on tehty, sitten se on otettu elämäntavaksi. Ja nyt on alettu tykkäämään itsestä entistä enemmän, asiat ovat loksahdelleet paikalleen ja lutviutuvat. Mutta en sano, että tämä olisi helppoa ollut, mutta sen takaan, että kaikki tämä on sen arvoista. Ja tulee olemaan. Koska tämä on nyt minua. 

Oho, meniks vähän överiksi?

Moikat pitkästä aikaa :)

Tarkoitus ei ollut pitää likimain kuukauden taukoa kirjoittamisessa, tuli vain projekteja, jotka oli ihan pakko hoitaa loppuun itseni takia.

Pikkuhiljaa tämä alkaisi olemaan valmis painonsa suhteen, paitsi että töitä on vielä ihan kamalasti edessä. Kiinteyttämistä, kiinteyttämistä ja vielä kerran just sitä.

Aika jännää on huomata se, miten helpolla oma mieli tekee tepposet. Siis sen oman minäkuvan suhteen. Vaikka paino tippuu, sitä kuitenkin katselee itseään todella kriittisesti peilistä. Aina se sama läsä siellä kuikuilee. Se on toisaalta aika pelottavaa, miten pitkälle sitä kroppa antaisi myöten mennä, jos se sama läsä siellä vaikka vielä 15 kg:n jälkeen kattelisi? Sitä helposti heittäisi alipainon puolelle.

Painon suhteen siis voitolla, -31 kiloa, elämäniloa. Vaikkakin sitä iloa on nyt tullut rutkasti tuon 31 kilon tilalle. Painoindeksi nyt 22.7 ja aikaisemmin 32.5. Senttejä on lähtenyt ja vaatteet roikkuvat päällä.

Tiedän itse, että osa kavereistani on varmasti ihan totaalisen kyllästynyt kuulemaan sanaakaan painonpudotuksesta tai illalla odottavista jumpista, ihan sama, sanon kuitenkin. Sanottehan tekin; älä nyt enää laihduta, oletko sairas, pitäiskö muutama kilo saada takaisin? Meneekö sun laihduttaminen jo vähän överiksi? Ei mene.
Ja ei tarvitse, nyt mun ei tarvitse nostaa painoa, nyt jatketaan tällä tiellä ja jumpataan paikkoja vähän vähemmän roikkuviksi.

Koska mä edelleenkin tykkään tästä tiestä. Ja koska kohta pitää mennä ostamaan kevätvaatteita. Koska tää on nyt mun juttu.

Kaikki alkaa olemaan siis pikkuhiljaa mallillaan. Tavoitteet on asettettu realistiselle tasolle, niin liikkumisen, työn kuin ihan sen henkilökohtaisenkin elämän suhteen. Kaikki asiat järjestyvät. Nyt. Uskotko?

Päivien päivä ja kadonnut makkara

Eriskummallinen päivä. Fiilikset menevät vuoristorataa, johtunee kyllä tästä kuukauden ajasta. Älyttömiä onnistumisen tunteita ja ärsyttäviä ketutuksia.

Erittäin onnistunut päivä tämä kuitenkin on. Neuvottelut eräässä yrityksessä menivät hienosti. Vaikkakin vähän jännitti ja ajatus ei meinannut olla ihan heti mukana, johtuen parin tunnin yöunista. Mutta positiivisella mielellä jään odottamaan toimenpiteitä. Niistä tulet varmasti kuulemaan vielä lisää, toivottavati tuuletusten muodossa.

Iloa tuotti myös elämäntaparemonttiini liittynyt tapaaminen, kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan ja vielä 13 herätystä h-hetkeen. Sitten voidaan huokaista ja olla entistä onnellisempia. Tästäkin tulet kuulemaan lisää. Eikö olekkin ärsyttävää. Vähän raotetaan aihetta ja sitten jätetään siihen. Tiedän, kyllä muakin ketuttaisi. Mutta koska ne ovat vielä keskeneräisiä asoita, niistä ei huudella. Nyt me pidämme vain peukkuja, että kaikki menee jatkossakin hyvin, kaiken kanssa.

Tänään mä myös mietin muutoksia, joita kokoonpanomme tulee taas kokemaan. Keskimmäisen armeijaan lähtö reilun vuoden päästä pienentää meidät kahden hengen taloudeksi. Se on hienoa. Yksi tykkää.
Olen aina lapsilleni sanonut, että tehtäväni on kasvattaa heidät täysipäisiksi ihmisiksi, jotka pärjäävät maailmalla. Heidän on tarkoitus muuttaa pois kotoa. Vaikka ainahan ikävä tulee. Mutta kaikesta huolimatta, tunnen suurta voiton tunnetta näissä tilanteissa. Me teimme tämänkin!
Ja ehkä vähän itsekästä, saan vihdoin oman huoneen. Olen jo mielessäni vähän sisustellut tulevaa prinsessahuonettani. Tapetit laitetaan ja sänky siirretään, hankitaan pieni piironki ja ehkä telkkari.

Opettelun paikka tulee olemaan ruuan valmistamisen määrässä, pyykkivuoren pienenemisessä ja hiljaiselossa. Yhdet äänet tulevat puuttumaan siitä jokapäiväisestä arjesta.

Eli siis ihan peruspäivä takana ja edessä.
Erikoisinta päivässä on kuitenkin kadonnut uunimakkara. Kyllä, luit oikein. Poikien ruuaksi tarkoitettu uunimakkara katosi uunivuoan pohjalta kuin pieru saharaan. Minä sitä en tietenkään syönyt, eikä pojatkaan. Kurkkaus sängyn alle paljasti totuuden. I <3 Tara.

Onnellinen nyt

Tänään mä olen jotenkin ihan superonnellinen. Se superonnellisuus alkoi jo aamulla, auringonpaisteen mukanaan tuomaa lämpöä, onnellisuutta ja kiitollisuutta.

Tämä päivä jää mieleen isojen päätösten päivänä. Päivänä, jolloin lopulliset ratkaisut elämäntaparemonttiini liittyen on lyöty lukkoon. Tänä päivänä minä aloin odottamaan tulevaa kevättä ja kesää enemmän kuin naismuistiin. Tänään tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Tänään olen onnellinen. Ja olen kyllä huomennakin. Minulla on asioita joita odottaa.

Tänään myös keskimmäinen oli onnellinen. Kirje puolustusvoimilta, tervetuloa kutsuntoihin. Se kirje, jonka saapumista vielä puoli vuotta takaperin vähän epäiltiin pojan synnynnäisen sydänvian takia.
Mutta se tuli, eikä sydänlääkärin lausuntokaan anna mitään syytä epäillä, etteikö poika harmaissa pärjäisi.

Huojentavinta tässä on se, että nuoren suunnitelmat tulevaisuuttaan varten ovat rakentuneet juuri armeijan käyntiin ja sen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin. Toki minua äitinä vähän epäilytti alkuun hänen urasuunnitelmansa, mutta jos ottaa tarkasteluun sen, mikä hänestä pienenä poikana oli tulossa isona (terroristi), olen toki huojentunut tästä urasuunnitelmasta.

Tänään olen myös onnellinen tyttäreni tapaamisesta. Tottuminen siihen, että yksi on muuttanut omilleen, on käynyt yllättävän helposti. Koska järkeviä lapsiahan he kaikki ovat, täysipäisiä, joten miksi minun tulisi älyttömästi huolehtia ja kantaa huolta.

Iloa on myös antanut nuorimmainen, perusteluineen valinnaisaineiden tarpeellisuudesta ja niiden kiinnostavuudesta.

Kasvihuone keittiön ikkunan edessä lämmittää mieltä ja antaa lisää intoa kevään odotukseen. Tomaateille on jo paikka katsottuna parvekkeelta. Voisin jopa jonain päivänä pestä ikkunat, tulisi se kevät ja kesä paremmin sisäänkin.

Tämä päivä on jotenkin omituisen onnellinen. Mutta mä nautin siitä. Ja meinaan nauttia vielä huomennakin, vaikka kampaajan käsittelyssä. Tai vaikka ripustaessani ystäväni verhoja ikkunaan.

Meinaan nauttia tänään, huomenna ja vielä monen monituista päivää niidenkin jälkeen. Koska ne asiat menivät hyvin, meillä on syytä onneen.

So Happy!!

Sellainen minä olin, sellaiseksi minä en enää tule.

Viikon laihduttaja: Pienillä muutoksilla -25 kg!

Torstai 6.3.2014 klo 10.22

Espoolainen Katri on jojoillut painonsa kanssa koko ikänsä, mutta pieni muutos arjessa käynnisti onnistuneen laihdutuksen, jossa paino putosi yli 20 kiloa.

Ylimääräiset kilot pysyivät sitkeästi pitkään, kunnes Katri luopui herkuista ja ryhtyi liikkumaan. Hän kertoo voivansa liikunnan ja paremman ruokavalion ansiosta paremmin kuin koskaan. Yli 25 kiloa lähti vajaassa vuodessa ja Katri kertoo olevansa kuntosalikoukussa.

KATRIN VINKIT

- Tee muutos itsesi vuoksi

- Pienikin muutos totutuissa tavoissa tuottaa tuloksia

- Sitkeys palkitaan

OSALLISTU

Oletko sinä onnistunut tekemään täydellisen elämänmuutoksen ja pudottamaan painoasi? Lähetä kuvat ja tarinasi osoitteeseen il.osallistu@iltalehti.fi

Lue osallistumisohjeet!

Olen laihduttanut varmaan koko ikäni, tai ainakin siltä tuntuu. Kolmen raskauden jälkeen ylimääräiset 26 kg olivat jysähtäneet ympäri kehoani.

Vuonna 2002 koin avioeron, jonka myötävaikutuksella paino alkoi putoamaan aika hurjaa tahtia. Yhteensä painoa putosi puolessa vuodessa reilut 30 kiloa. Hurja laihtuminen ei ollut terveellistä ja jätti jälkensä kroppaani.

Paino alkoi kuitenkin elämän tasaannuttua nousemaan, taiseen tahtiin. Aiemmin laihdutettu 30 kg tuli hujauksessa takaisin.

Lopulta aloitin muutoksen, joka lähti arkisista päätöksistä. Vajaa vuosi sitten aloin vähän välttämään herkkuja, jotka minulle tunnesyöppönä olivat ne kaikkein kovimmat haasteet. Paino putosikin hissukseen, mutta oma yleiskuntoni oli aivannollassa. En ollut jaksanut tehdä asialle yhtään mitään.

Asuimme tuolloin Eestinlaaksossa Espoossa, jossa kuntosali ja uimahalli olivat hankalan bussimatkan päässä ja silkkaa laiskuutta ei tullut lähdettyä edes kävelylle.

Syksyllä 2013 muutin lasteni kanssa Leppävaaraan, aivan palveluiden vierelle. Sain innostuksen lähteä kokeilemaan kuntosaliketjun palveluita ja jäin samantien koukkuun. Nyt käyn 4-6 kertaa viikossa kahvakuulatreeneissä, bodypumpissa, fitballissa, spinningissä jne.

Painoa on pudonnut nyt yhteensä 25 kiloa ja voin sanoa, että en muista, milloin olisin viimeksi voinut näin hyvin, ollut näin energinen ja tyytyväinen.

Ruokavalio muuttui lisää, pikkuhiljaa liikkumisen lisääntymisen myötä. Vaikka perheessäni on aina syöty paljon kasviksia, nyt niitä menee vielä enemmän. Lisäksi ruokien annoskokojen pienentäminen sekä ruokailurytmistä kiinnipitäminen ovat olleet erinomaisia apukeinoja omassa muutoksessani.

Google-mainokset

Management Events
Get meetings with decision makers More information here!
managementevents.com/

Rintaliivit vaivattomasti
Laadukkaat rintaliivit netistä. Löydä suosikkisi ja shoppaile heti!
shopalike.fi/rintaliivit

Uskon, että hoikentumisen, paremman ryhdin ja ylipäätään ulkoisen olemuksen parantuminen ovat tuoneet minulle huiman määrän lisää itseluottamusta. Enää ei tarvitse kävellä varjopuolella katua, vaan voin jo ylpeänä kantaa tätä 178 cm varttani.

Itse antaisin ylipainon kanssa kärsivälle vinkkinä sen, että pienikin muutos totutuissa tavoissa tuottaa tuloksia. Lisäksi sitkeys palkitaan tässäkin projektissa. Ja ehkä tärkein vinkki on se, että jokainen tekee muutoksen itsensä takia, sillä itseään pitää rakastaa niin paljon, että haluaa omalla toiminnallaan antaa itselleen rutkasti lisävuosia.

JOSEFIINA BARAKA
@ILMEDIA.FI

Koska me ollaan me!

Maaliskuun ensimmäinen päivä.

Tässä kuussa keskimmäinen täyttää 18 vuotta ja minä muutaman vuoden enemmän. Elämäni synttärilahja, oinas niinkuin äitinsäkin. Jos joku niihin horoskooppeihin haluaa uskoa, olemme aikalailla samantyylisellä ajatusmaailmalla, huumorintajulla ja kovapäisyydellä varustettuja. 

Esikoinen täytti juuri 20 vuotta. Tytär, joka muutti omilleen. Selkeillä tulevaisuuden suunnitelmilla siunattu järkeilijä. Ja kaunis kuin mikä.

Kuopus, pian 14-vuotias yläkoululainen, matemaatikko ja perheeni tekninen osaaja. Ujo ja hiljainen, koulukiusattu selviytyjä. Hatunnoston arvoinen poika, niinkuin kaikki omani ovat.

Jäin mietiskelemään elämäämme yhdessä. Tarinoita ja tapahtumia, saavutuksia ja taisteluita, enkä voi olla muuta kuin suunattoman ylpeä omistani, laumastani. 

Jäin yksin lasteni kanssa reilut 12-vuotta takaperin, omalla päätökselläni. Toki päätöstä edelsi keskusteluja puolisoni kanssa, kuin myös jutteluhetkiä terveyskeskuksen psygologin luona. Asiat olivat niin sumpussa, ettei niitä yksin saanut minkäänlaiseen järjestykseen. Tässä tilanteessa ulkopuolinen apu ja kuuntelija olivat minulle se pelastusrengas, jonka avulla pääsin arkeen kiinni. Enkä minä hävennyt pyytää apua, miksi olisinkaan? Halusin lapsilleni parasta, tasapainoisen arjen ja hyvinvoivat vanhemmat. 

Kipupisteitä on ollut, turha kaunistella asioita. On ollut taistelua elatusmaksuista, taistelua tapaamisista, ihan niinkuin varmaan suurimalla osalla eronneista vanhemmista on. Se entinen rakastettu on saanu useita ehkä ei niin mairittelevia lempinimiä, puolin ja toisin. 

Eroihin liittyy paljon asioita. Taloudelliset jutut, ystävyyssuhteet, sukulaiset jne. Itselleni tuli ehkä hienoisena yllätyksenä erityisesti nämä sukulaisuussuhteet. Koen, että meillä aikuisilla on oltava se järki päässä. Eihän ne lapset eroa tehneet, saati saaneet eroa aikaseksi, miksi ihmeessä sukulaissuhteiden pitäisi siitä kärsiä. Miksi lapset eivät enää ole yhtä kiinnostavia sukulaisten puolesta, kun asuvat vain toisen vanhemman luona? Toki tässäkin asiassa, myös minä olisin voinut olla aktiivisempi, mutta kuitenkin elämän uudelleen järjestely, arjen aloittaminen yksin lasten kanssa, vastuu yms. vievät vain aivan kamalasti voimavaroja. Itsestäni olisi ollut valtavan hienoa, jos näistä "etäsukulaisista" joku olisi ollut kiinnostunut lapsista, näyttänyt, etteivät ne turvalliset aikuissuhteet häviä mihinkään, että ollaan vieläkin kavereita, tätejä, setiä, serkkuja tai mitä tahansa kuka kenellekin on. 

Enhän minä eroa kenellekkään suosittele. Joskus vain asioiden tärkeysjärjestys pakottaa tekemään asioita niin, miten et ikinä niiden uskonut menevän. Enkä minä kadu. 

Meillä on ollut mukavaa yhdessä, minulla ja lapsilla. Minä olen ylpeä äiti. Minusta huolimatta, heistä on kasvanut erittäin järkeviä, tasapainoisia nuoria, aikuisia, joihin minä luotan. Varmasti yhden vanhemman perheissä kasvaa ihan yhtä hienoja lapsia kuin ydinperheessäkin, vaikkakin olosuhteet saattavat olla hieman haastavammat. Yksinhuoltajuuteen on pakko oppia, mutta siinä pakossakin on ne hyvät puolensa. Me olemme tiivis yksikkö. Yksinhuoltajien perheessä vuorovaikuttaminen on tutkitusti muita perhemuotoja positiivisempaa. Tämän minä allekirjoitan täysin. 

Eikä yksinhuoltajuus ole helppoa, mutta ei se ole myöskään vaikeaa, aika paljon se on asenteesta kiinni ja varmasti onnellinen, tyytyväinen vanhempi jaksaa enemmän ja paremmin kuin huonossa ja kuluttavassa parisuhteessa oleva. Yksinhuotaja ei ole enää sitä yhteiskunnan pohjasakkaa, niinkuin joskus aikoinaan, yksinhuotaja ei ole se yhteiskuntaa rasittava sosiaalipummi, luuseri, jollaisina yksinhuoltajia aikoinaan pidettiin. Minä en ole pitänyt yksinhuoltajuutta häpeänä, koska en keksi mitään syytä sille, miksi minun tulisi hävetä sitä, että tein ratkaisuja lasteni parhaaksi. Voin aivan huoleti ruksittaa esim. koulun terveydenhoitajan kyselylappuun olevani yksinhuoltaja, voin yhtä hyvin kertoa kysyjälle olevani yksinhuoltaja. Koska minä olen. Mutta en koe käyttäväni yksinhuoltajuutta aseena. Olen joutunut hakemaan toimeentulotukea jäädessäni työttömäksi, liiton päivärahoja odotellessa, saan lapsilisää korotettuna ja asumistukeen yhden vanhemman tulot tietenkin vaikuttavat. Mutta en usko, että näillä saaduilla "eduilla" on aiheutta minkäänlaiseen kateuteen. "Sähän oot yksinhuoltaja, sä saat kaiken"-ajattelutapa on kertakaikkisen ärsyttävää ja vääristynyttä. Kaiken eteen minäkin joudun töitä tekemään, ehkä vähän enemmän vielä kuin sinä, eli ei siinä katellisuudelle ole sijaa. Yksinhuoltajankin perheessä ostetaan vaatteita, syödään ruokaa, käydään välillä lomalla jne. Eli ollaan ihan niinkuin kaikki muutin, pienellä erolla, sillä yhden vanhemman erolla.

Tämä oli minun vaikea ratkaisuni silloin, mutta me olemme pärjänneet hienosti. Enkä minä kadu, me tulemme pärjäämään jatkossakin. Vielä on yksi murrosikä käytävä läpi, muutamat sydänsurut ja pettymykset, mutta niistäkin selvitään. Niinkuin ollaan selvitty tähänkin asti. Koska me ollaan me, meidän perhe. Paras perhe meille.