Gadgetissa oli virhe

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Hyvää koulupäivää mun pojalle!!

Hymyä kasvoilla, iloisella mielellä kouluun, chättäilyä kännykällä. Ja kavereita, joilla on nimet. Jes.
Tätä hetkeä olen odottanut muutaman vuoden.

Nuorimmaiseni on ollut koulukiusattu ala-asteella. Muutenkin hiljainen poika, joka ei turhia löpise. Epävarma ja ujo, joka johtuu hidastuneesta puheenkehityksestä. Lapsuusaikana poika selvästi kärsi siitä, ettei oikein kukaan ulkopuolinen tahtonut ymmärtää hänen asiaansa. Tarvittiin aina äiti tulkiksi ja tämä ei taas kovin lisää sitä suosioita kaveriporukassa. Syöhän se lasta. Ja ehkä ne ajatukset sitten vain siitä kypsyivät, parempi olla hiljaa kuin edes yrittää selittää.

Vanhassa koulussa poikaa kiusattiin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukuisia keskusteluja koulun henkilökunnan kanssa, lupauksia turvallisesta kouluympäristöstä, kannustuksesta, kaikki likimain puuta heinää. Resurssipulaahan on aina niin kovin helppo syyttää.

Tehdyt asiat jättävät aina jälkensä lapseen. Tiedän sen itsekkin, olen kokenut. Mutta kun tuo kaikki käydään nyt läpi oman lapsen kautta, sitä on niin paljon eritavalla asioissa sisällä. Tiedän miltä se tuntuu. Ja kysymys siitä, uskallanko kannustaa sinua rohkeuteen vai teenkö siinä sinulle hallaa, jos kaikki meneekin taas päin mäntyä. Keneen luotat sen jälkeen?

Mutta nyt meillä on ylitetty yksi rajapyykki!! Mä olen niin onnellinen poikani puolesta. Kolme kaveria, kaikilla ihan oikeat nimet. Ja he keskustelevat yhdessä, tekevät asioita yhdessä, pojat <3

Äitinä suurin huoleni on ollut koko ajan se, tuleeko lapsestani syrjäytynyt kaiken kokemansa jälkeen. Miten hän tulisi pärjäämään nuorena aikuisena tilanteissa, jotka väistämättä tulevat eteen. Miten omat voimavarani riittäisivät kannustamiseen, huolen kantamiseen, yrittämiseen ja tsemppaamiseen? Tottakai ne riittävät, koska rakkaus on sitkeä. En tiedä asiaa, jota en omieni eteen tekisi.

Tämä kevät tulee olemaan niin erilainen meidän perheessä. Omat projektini alkavat olemaan loppusuoralla, lapseni on herännyt "eloon" ja me olemme oikeasti nyt onnellisia. Pahimmat harmaat pilvet siirtyivät pois auringon edestä ja taimet alkoivat itämään.

En pysty itse kuvailemaan sitä tunnetta, jonka koin ensimmäisen kerran pojan kertoessa kavereistaan. Täh?? Kavereita, minkä nimisiä, mukavia, mitä teette jne. Mahtavuutta.
Murkkuikään siirryttäessä heillä tulee olemaan niin suuri merkitys lapsen kasvussa. Huomataan, että muillakin on mahdollisesti samoja kipukohtia kasvussa, etten minä ole ainoa. Muillakin ääni lähtee muuttumaan, housun puntit jäävät auttamatta nopeasti lyhyiksi, tukka rasvoittuu helpommin. Mutta ne on niitä vertauskohtia. Kaikki käyvät sen saman läpi. Ja on kavereita, joille käy samalla tavalla. Se on hienoa. Se on asia, josta olen niin älyttömän onnellinen juuri tänään.

Tiedän, että kiusaamisella ja sen jättämillä jäljillä on pitkät jäljet. Se on pitkä tie, joka tulee kuljettavaksi. Siinä vaaditaan rohkeutta, kärsivällisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja puuttumista. Mutta ne on käytävä läpi, niiden eteen on tehtävä töitä. Koska voittaja on toivottavasti aina se kiusattu. Vahva, vahvempi, vahvin. Tähän minä haluan uskoa. Ja kannustan siihen, tyhmät huutaa, fiksut on hiljaa.

Hyvää koulupäivää minun pojalle ja myös sinun lapsellesi. He ovat sen ansainneet.


Ei kommentteja: