Gadgetissa oli virhe

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Koska me ollaan me!

Maaliskuun ensimmäinen päivä.

Tässä kuussa keskimmäinen täyttää 18 vuotta ja minä muutaman vuoden enemmän. Elämäni synttärilahja, oinas niinkuin äitinsäkin. Jos joku niihin horoskooppeihin haluaa uskoa, olemme aikalailla samantyylisellä ajatusmaailmalla, huumorintajulla ja kovapäisyydellä varustettuja. 

Esikoinen täytti juuri 20 vuotta. Tytär, joka muutti omilleen. Selkeillä tulevaisuuden suunnitelmilla siunattu järkeilijä. Ja kaunis kuin mikä.

Kuopus, pian 14-vuotias yläkoululainen, matemaatikko ja perheeni tekninen osaaja. Ujo ja hiljainen, koulukiusattu selviytyjä. Hatunnoston arvoinen poika, niinkuin kaikki omani ovat.



Jäin mietiskelemään elämäämme yhdessä. Tarinoita ja tapahtumia, saavutuksia ja taisteluita, enkä voi olla muuta kuin suunattoman ylpeä omistani, laumastani. 

Jäin yksin lasteni kanssa reilut 12-vuotta takaperin, omalla päätökselläni. Toki päätöstä edelsi keskusteluja puolisoni kanssa, kuin myös jutteluhetkiä terveyskeskuksen psygologin luona. Asiat olivat niin sumpussa, ettei niitä yksin saanut minkäänlaiseen järjestykseen. Tässä tilanteessa ulkopuolinen apu ja kuuntelija olivat minulle se pelastusrengas, jonka avulla pääsin arkeen kiinni. Enkä minä hävennyt pyytää apua, miksi olisinkaan? Halusin lapsilleni parasta, tasapainoisen arjen ja hyvinvoivat vanhemmat. 

Kipupisteitä on ollut, turha kaunistella asioita. On ollut taistelua elatusmaksuista, taistelua tapaamisista, ihan niinkuin varmaan suurimalla osalla eronneista vanhemmista on. Se entinen rakastettu on saanu useita ehkä ei niin mairittelevia lempinimiä, puolin ja toisin. 

Eroihin liittyy paljon asioita. Taloudelliset jutut, ystävyyssuhteet, sukulaiset jne. Itselleni tuli ehkä hienoisena yllätyksenä erityisesti nämä sukulaisuussuhteet. Koen, että meillä aikuisilla on oltava se järki päässä. Eihän ne lapset eroa tehneet, saati saaneet eroa aikaseksi, miksi ihmeessä sukulaissuhteiden pitäisi siitä kärsiä. Miksi lapset eivät enää ole yhtä kiinnostavia sukulaisten puolesta, kun asuvat vain toisen vanhemman luona? Toki tässäkin asiassa, myös minä olisin voinut olla aktiivisempi, mutta kuitenkin elämän uudelleen järjestely, arjen aloittaminen yksin lasten kanssa, vastuu yms. vievät vain aivan kamalasti voimavaroja. Itsestäni olisi ollut valtavan hienoa, jos näistä "etäsukulaisista" joku olisi ollut kiinnostunut lapsista, näyttänyt, etteivät ne turvalliset aikuissuhteet häviä mihinkään, että ollaan vieläkin kavereita, tätejä, setiä, serkkuja tai mitä tahansa kuka kenellekin on. 

Enhän minä eroa kenellekkään suosittele. Joskus vain asioiden tärkeysjärjestys pakottaa tekemään asioita niin, miten et ikinä niiden uskonut menevän. Enkä minä kadu. 
Meillä on ollut mukavaa yhdessä, minulla ja lapsilla. Minä olen ylpeä äiti. Minusta huolimatta, heistä on kasvanut erittäin järkeviä, tasapainoisia nuoria, aikuisia, joihin minä luotan. Varmasti yhden vanhemman perheissä kasvaa ihan yhtä hienoja lapsia kuin ydinperheessäkin, vaikkakin olosuhteet saattavat olla hieman haastavammat. Yksinhuoltajuuteen on pakko oppia, mutta siinä pakossakin on ne hyvät puolensa. Me olemme tiivis yksikkö. Yksinhuoltajien perheessä vuorovaikuttaminen on tutkitusti muita perhemuotoja positiivisempaa. Tämän minä allekirjoitan täysin. 

Eikä yksinhuoltajuus ole helppoa, mutta ei se ole myöskään vaikeaa, aika paljon se on asenteesta kiinni ja varmasti onnellinen, tyytyväinen vanhempi jaksaa enemmän ja paremmin kuin huonossa ja kuluttavassa parisuhteessa oleva. Yksinhuotaja ei ole enää sitä yhteiskunnan pohjasakkaa, niinkuin joskus aikoinaan, yksinhuotaja ei ole se yhteiskuntaa rasittava sosiaalipummi, luuseri, jollaisina yksinhuoltajia aikoinaan pidettiin. Minä en ole pitänyt yksinhuoltajuutta häpeänä, koska en keksi mitään syytä sille, miksi minun tulisi hävetä sitä, että tein ratkaisuja lasteni parhaaksi. Voin aivan huoleti ruksittaa esim. koulun terveydenhoitajan kyselylappuun olevani yksinhuoltaja, voin yhtä hyvin kertoa kysyjälle olevani yksinhuoltaja. Koska minä olen. Mutta en koe käyttäväni yksinhuoltajuutta aseena. Olen joutunut hakemaan toimeentulotukea jäädessäni työttömäksi, liiton päivärahoja odotellessa, saan lapsilisää korotettuna ja asumistukeen yhden vanhemman tulot tietenkin vaikuttavat. Mutta en usko, että näillä saaduilla "eduilla" on aiheutta minkäänlaiseen kateuteen. "Sähän oot yksinhuoltaja, sä saat kaiken"-ajattelutapa on kertakaikkisen ärsyttävää ja vääristynyttä. Kaiken eteen minäkin joudun töitä tekemään, ehkä vähän enemmän vielä kuin sinä, eli ei siinä katellisuudelle ole sijaa. Yksinhuoltajankin perheessä ostetaan vaatteita, syödään ruokaa, käydään välillä lomalla jne. Eli ollaan ihan niinkuin kaikki muutin, pienellä erolla, sillä yhden vanhemman erolla.

Tämä oli minun vaikea ratkaisuni silloin, mutta me olemme pärjänneet hienosti. Enkä minä kadu, me tulemme pärjäämään jatkossakin. Vielä on yksi murrosikä käytävä läpi, muutamat sydänsurut ja pettymykset, mutta niistäkin selvitään. Niinkuin ollaan selvitty tähänkin asti. Koska me ollaan me, meidän perhe. Paras perhe meille. 

Ei kommentteja: