Sopivasti lämmintä parvekkeella. Ruokailun jälkeen oli pakko vähentää vaatetta, ottaa tyyny ja lehti mukaan, nauttia taas pitkästä aikaa koko kämpän tyhjyydestä ja hiljaisuudesta, puhumattomuudesta. Ja ottaa vähän aurinkoa, erityisesti jalanpohjille, koska mä haluan jo ensi kesänä niiden olevan kunnossa.
Tänään olen miettinyt itseäni. Naisena, työntekijänä ja ystävänä. Se kaikki ajattelu alkoi jo lounaalla, ruusukaalia mutustellessa. Havahduin siihen, miten hyvää se taas pitkästä aikaa olikaan. Onko minusta tulossa vanha, kun aikaisemmat inhokit löytävät useammin tiensä lautaselle? Kaali, tuo kalleimpani :) Aliarvostetut kaaliruuat kummittelevat ajatuksissa, kaalilaatikko, vaikka torstain ruokalistalle. Ja itseasiassa, ne maistuvat herkullisille. Ehkä makuaistini on kehittynyt tai vastarinta on alkanut murenemaan. Suurin syy kyllä löytynee korvien välistä. Likimain koko elämäntavan myllääminen on saanut aivan käsittämättömiä fiiliksiä aikaseksi. Vaikka siitä viimeistä kantoa ei ole vielä käännetty, on näitä kummastuksia ollut ihan kiitettävästi. Ja niitä kummstuksia tulee olemaan jatkossakin, kaikki merkit viittaavat juuri siihen suuntaan.
Naisena; pienentyneet vaatekoot ovat kivoja, paitsi rintaliiveissä. Rinnat, nuo ehkä näkyvimmät naiseuden mittarit. Itse olen aina ollut rintavarustukseltani "normaalin" mitoissa, c-kuppilainen, vaikka olenkin kyllä osittain ehkä aina halunnut olla rintavampi. Mutta nyt ei puhettakaan c-kupposista. Rasva kaikkoaa kropasta ja kun sitä lähtee, en voi ikäväksenikään itse valita paikkoja, mistä sen sopisi minkäkin verran huveta. Eli se lähtee sieltä tisseistäkin ja siirrytään sitten yhtä kuppikokoa pienempiin kannattimiin, ei siinä auta.
No entäs takapuoli. Kirveelä veistetty lankku. Ei puhettakaan pyöreydestä.
Muutama vuosi takaperin takapuolen pitikin olla huomaamaton ja oli ihan suotavaa, että sen piilotti sopivasti vaikkapa paidan alle. Nyt ulkonäköpaineet taas kasvavat; pepusta on tullut The Big Thing. Keskiviikkona omallakin salilla alkaa kesäpeppujumppa, ja joo, olen ilmottautunut mukaan. Pepusta on tainnut tulla koko kropan kuumin paikka, siihen pitää panostaa useilla eri muotilajeilla. Mutta haluaisinko omasta ahteristani niin näyttävän, että se kiinnittää huomion? En haluaisi, vaikka pyöreä takapuoli kuulemma kertoo elinvoimasta ja se on aktiivisen ihmisen merkki. No, haluan tietenkin muodollisesti pätevän peffan, mutta uskon kyllä, että se elinvoima huokuu niin paljon muustakin kuin siitä ahterista. Mutta ihan kiva lähteä kokeilemaan pepajumppaa huomenna. Ja kyykkäykset, niitä täytyy muistaa tehdä, koska ilman kyykkyjä ei ole pakaroita. Ettäs tiiätte.
Työntekijänä; Tutorsessio tänään opettajan kanssa. Lopputyö on kyllä aloitettu, mutta tunnustan, se on vielä vähän vaiheessa, aika paljonkin vaiheessa. Yleensä minun on ollut helppo kirjoittaa, tämä työ vain jostain syystä on polkenut paikallaan. Vaikka ajatuksia minulla sen suhteen on, eli ideoita ja suunnitelmia itseni varalle, työllistymistä silmälläpitäen. Mutta se, miten ja minne työllistyn on se ehkä osittain pelkoakin herättävä ajatus. Uskaltaisinko jo nyt laittaa ne omat haaveet ja ajatukset sille tasolle, että uskaltaisin työllistää ihan itse itseni? Olisiko luottamus omaan osaamiseen saatu sille kuuluvalle tasolle. Tätä joudun vielä työstämään ja ajattelemaan. Mutta kyllä mua kiehtoisi, oikeasti. Kiehtoisi.
Ystävänä; passiivinen, todella passiivinen. Anteeksi. Jotenkin koko puoli vuotta, jonka omaan itseeni olen kuluttanut, on syönyt aktiivisuutta ystävien suhteen. On ollut pakko raahautua jumpalle, on kotityöt, on työharjoittelut, koulut, kaupassa käynnit jne. Lista on loputon. Mutta se on tottakin. Vaikka lapset ovat jo isoja, on se oman perheensä esimiehenä toimiminen kuitenkin aikaavievää. Ja sitten toisaalta, mua ei kyllä ole ihan kamalasti myöskään kiinnostanut lähteä oikein mihinkään. Baariin, joo, silloin tällöin, mutta haluaisin tavata ystäviä muuallakin kuin baarissa. Ja mä olen saamaton, tunnustan senkin. Ei tule soitettua ja kysyttyä kuulumisia, mutta sula totuushan on kuitenkin se, että ne puhelinlinjat toimivat myös tänne Espoon suuntaan, mullekkin on voinut soittaa, jos sinäkään et olisi ollut yhtä passiivinen. Elämä tällä iällä vain kertakaikkisesti karsii. Kun omat intressit muuttuvat, ystäväpiiri muuttuu. Samahan se oli lapsien saannin aikaan, osa ystävistä jäi, osa lähti. Kaikella on se oma aikansa.
Silti, sä voisit joskus soittaa ja pyytää mua ulos. Mäkin soitan sulle, lupaan.
Olen asettanut omalle elämäntaparemontilleni neljä virstanpylvästä, neljä hoidettavaa asiaa. Kaksi ensimmäistä on nyt hoidettu, kolmas on työn alla ja neljäs häämöttää. Neljäs, tuo ehkä kaikkein jännittävin ja osittain pelottavin asia tässä projektissa. Mutta sitten se on tehty, sitten se on otettu elämäntavaksi. Ja nyt on alettu tykkäämään itsestä entistä enemmän, asiat ovat loksahdelleet paikalleen ja lutviutuvat. Mutta en sano, että tämä olisi helppoa ollut, mutta sen takaan, että kaikki tämä on sen arvoista. Ja tulee olemaan. Koska tämä on nyt minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti