Lainaa vain, oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain

Sunnuntai-iltaa. Tänään on ollut varsin erikoinen päivä. Koko päivän olen touhottanut asioita, käynyt hiihtämässä aamulla, ottanut kuopuksen mukaan uimahalliin, laittanut ruokaa, tehnyt kaikenmaailman kotihommia ihan taukoamatta. Pyykkejä viikatessa sen tajusin. Tämä olisi se päivä. Tänään poika lähtisi tästä kodistaan takaisin armeijaan. Seuraavan kerran lomille päästessään se koti on ihan toinen. Oma koti.

Mietin asioita mitä ollaan yhdessä tehty ja koettu. Hymyilytti ja itketti samaan aikaan. Vauvana vaativa, ensimmäiset kuukaudet puolen tunnin unia ottava piltti. Koliikkivauva, 5:n viikon ikäisenä nivustyräänsä karjuva sälli, vajaan vuoden ikäisenä sydänvikainen pieni poika. Blondi, ihanilla kiharoilla tädit hurmannut tyyppi.

En ikinä uskonut siihen, että maailmassa voisi olla kahta samanlaista ihmistä. Mutta olen uskonut viimeiset vajaat 20 vuotta. Tämä entinen käkkäräpää, nykyinen siilitukka on oma syntymäpäivälahjani ja uskon, että sillä päivällä on merkitystä. Näen pojassa välillä ne omat ärsyttävät piirteeni, mutta myös ne hyvät puolet. Samalla tavalla. Kaksi kovapäistä ihmistä. Meillä on ollut räiskyviä riitoja, meillä on paukutettu ovia, korotettu ääntä, mutta meillä on myös halattu, meillä on kekusteltu, pyydetty anteeksi ja itketty. Ja kun kaksi kovapäistä tyyppiä ottaa yhteen, siinä on ollut muulla perheellä varmasti kestämistä. Mutta onneksi meidän piirteisiimme ei kuulu pitkävihaisuus.
Ja se, mistä olen äärettömän ylpeä; meillä on puhuttu aina. Sen haluan kaikkien lapsieni säilyttävän, puhumisen taidon.

Jotenkin tämä tänään tuntuu vain niin oudolle. Kun tytär muutti pois, se oli uutta ja ihmeellistä. Tiesin hänenkin pärjäävän. Uskoin ja uskon edelleen, että elämä kantaa häntä. Ja niin on kantanutkin. On unelmia, on toiveita ja tavotteita. Niinkuin nuorella ihmisellä pitääkin olla.
Ehkä se, että nyt on yksi lapsista vain kotona, aiheuttaa jonkinlaista kriisiä itselleni. Pelkoa? Kohta on tilanne, että kaikki ovat maailmalla. Ei se pelkoa ole. Lasten on muutettava pois kotoa. Siihenhän me heitä valmistamme, vaikkapa täyttämällä niitä asuntohakemuksia heidän puolestaan :)

Vaikka itkettää, olen silti niin suunnattoman kiitollinen. En olisi voinut koskaan toivoa yhtään parempia lapsia itselleni. Vaikka joku epäili aikoinaan, voin viitata kintaalla niitä heittoja silloin valitessani yksinhuoltajuuden. Mun mielestä on upeaa, että olemme tämän kaiken rakentaneet yhdessä lasteni kanssa. Yhdessä olemme tehneet mahdolliseksi sen, että jokainen heistä tulee pärjäämään maailmalla. Eikä tule eteen sellaista asiaa, josta ei kotona kehtaisi puhua. Eikä kotiin kielletä ikinä palaamasta. Koska täällä kodissa asuu rakkaus.

Tsemppiä Peetu armeijan harmaisiin ja onnea omaan, uuteen kotiin. Ja nähdään reilun viikon päästä! Koska äidillä on taas ikävä!

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Kurkkusalaattia

Melkein viikko vierähtänyt siitä, kun sentteri astui armeijan harmaisiin. Seuraavat kuukadet, mahdollisesti likin vuoden ajan tulee Kaartin rykmentin Uudenmaan jääkärikompania olemaan poikani paikka. Olen ottanut tämän asian aika suuresti,  ensimmäinen pojistani on aloittanut matkansa tällä saralla.

Ikävä on vaivannut tämän ensimmäisen viikon aika rankasti. On vähän ärsyttävää, ettei voi soittaa silloin kun mieli tekisi kuulla toisen ääntä, kuulumisia ei ehditä vaihtamaan kuin pikaisesti viestien välityksellä illalla, mutta kaikkeenhan onneksi tottuu.
Ja mukavaa oli se, että jo tänään oli läheisten päivä. Oli ihan mielettömän hienoa päästä katsomaan varuskuntaa, vaikka paikkana Santahamina on jo tullut tutuksi lasten isän ja hänen perheensä kautta. Ex-anoppikin asui siellä pitkään ja viikottaiset vierailut olivat siellä arkipäivää. Tosin eihän silloin menty muualle kuin ehkä sotkussa käymään.
Mutta nyt oli mukava käydä ja nähdä oma poika noissa ympyröissä. Jotenkin sen ymmärtäminen, että toinen on palveluksessa, tiedostui näin huomattavasti paremmin kuin se, että toinen vain lähti, laittoi oven kiinni perässään ja meni.

Komentajan sanat siitä, että he pitävät pojistamme huolta ilahduttivat. He lupasivat ruokkia pojat, pitää huolen siitä, että poikaset ulkoilevat päivittäin tarpeeksi ja että pojat saavat ajoittain jopa tarpeeksi untakin :)

Varuskunnassa oli tarjolla ruokaa, arvatenkin hernesoppaa. Onni, että se kuuluu ruokavaliooni ehdottomana herkkuna. Ja sen huomasi lautaselle mätetystä määrästäkin. Hitsit, että olikin hyvää.
Ruokailun jälkeen oli mahdollisuus päästä tutustumaan perinnetaloon. Se oli varsin mielenkiintoinen katsaus menneeseen aikaan. Erityisen mukavaa tästä kierroksesta teki se, että oma poika selosti paljon asioita täällä talossa. Hän oli selvästi ollut hereillä oppitunnin aikana.

Eniten halusin itse päästä katsomaan tupaa, johon sällit on sijoitettu. Mielikuva siitä, että jäpikät oikeasti joutuvat opettelemaan asioita pilkulleen huvitti. Pojan kanssa 19-vuotta eläneenä tiedän aika tarkkaan, minkälaisessa järjestyksessä tavarat ja vaatteet saattavat olla..kuten varmaan aika moni muukin vanhempi tietää. Tuvassa oli lämmin ja tietenkin paljon muitakin yhtä uteliaita vanhempia. Ja siistiä. Ihanan siistiä. Kuten arvata saattaa.

Kaikkinensa tämä päivä oli hyvä. Pakkasesta huolimatta oli kiva käydä. Oli herättävää nähdä se ympäristö, jossa poika nyt viettää muutaman tovin. Oli jotenkin jännä nähdä oma poika armeijan vetimet päällä. Siinä sai häpeilemättä vähän silmäkulmia pyykiä. Niin komea nuori mies.

Luulen, että ikävä vaivaa vielä hetken aikaa. Huomattavasti hiljaisempi koti kuitenkin alkaa sopeutumaan siihen, että täällä asuu enää vain kaksi ihmistä. Elämä kulkee eteenpäin ja asiat tapahtuvat omia aikojaan. Tämä on nyt osa tätä aikakautta, johon me kaikki sopeudumme ja jonka kanssa opimme elämään. Seuraava osa on sitten taas jossain tulevaisuudessa, nyt totutaan tähän.

Ja pian on ensi perjantai ja ensimmäinen vapaa. Äidin lihapadat laitetaan tulille! Mä niin tykkään mun lapsista!! 

Ensi vuodelle minä lupaan...

Uusi vuosi nurkan takana. Tänään vasta jotenkin pysähdyin tajuamaan sen, siirrytään vuodelle 2016. Se tietää sitten 46 ikävuotta..jes. Hyvä ikä, ensi vuodelle.

Päätin tehdä itselleni pienen muistitaulun siitä, mitä ensi vuodelta odotan, mitä haluan ja mihin  tähtään. Vaikka tämä kulut vuosi on ollut yksi elämäni parhaita, meinaan tehdä ensi vuodesta vieläkin paremman. Koska elämä on <3

Ensi vuoden suurin projekti tulee edelleen olemaan minä. Päätavoitteeksi olen asettanut sen, että olen onnellinen, onnellinen loppuelämäni. Kuluneena vuotena olen jotenkin haistellut sitä, että olen menossa kohti jotain uutta ja ihmeellistä, osittain kohti jotain suurta. Ja meinaan jatkaa tätä haistelua, tämä tuntuu hyvälle.

Ymmärsin hetki sitten, että olen ollut muutaman vuoden vähän onneton. Tosin sen kätkeminen on onnistunut ihan kiitettävän hyvin. Jopa itseltänikin. Nyt kun tämä vuosi on tehty enemmän töitä, olen ymmärtänyt sen, että itsetunto, joka silloin on ollut, on ollut vain pintaa. On pitänyt hyväksyä paljon asioita. On pitänyt hyväksyä se, että näytin milloin miltäkin, tein mitä tein milloinkin.
Olin silloin onneton, mutta onneni on se, että olen sen hyväksynyt ja olen nyt niin matkalla jonnekin uuteen ja parempaan. Tätä matkaahan tässä on tehty jo jonkin aikaa.  Sen ymmärtäminen, että tämä oma projektini on muutos, joka ei lopu koskaan. Se on projekti, joka ei ole koskaan valmis. En voi tehdä asioita nyt ja jäädä sitten olemaan, tämän on jatkuttava. Koko ajan.

Ensi vuodelle minä siis lupaan pitää itsestäni vähintään yhtä hyvää huolta kuin tänäkin vuonna. Lupaan tehdä töitä sen eteen, että saavutan sen päämäärän, jonka olen itselleni asettanut. Lupaan nauttia ja olla onnellinen. Lupaan karsia vielä enemmän negatiivisiä asioita pois elämästäni. Lupaan olla itselleni armollinen.

Ja lupaan olla läheisilleni läsnä. Ja lupaan hiihtää!! Hymyillä! Rakastaa!

  

Joulun jälkeisiä

Joulu, tuo ylensyömisen juhla. Vähän pitää itselle nostaa hattua, ettei mennyt ihan mahdottomaksi mättämiseksi. Kohtuudella kaikkea, myös suklaata ja pari piparia.

Meillä joulu meni rauhallisesti. Johtui osittain siitä, että lapset olivat osan joulua isällään ja itse parantelin muutaman päivän kiusannutta flunssaa ja lämpöilyä. Se, mikä tästä joulusta teki osittain erilaisen, oli nukkuminen. Harvoin olen torkkunut niin paljon kuin nyt, mutta toisaalta, viimeiset viikot töissä olivat sellaista haipakkaa että. Ja vihdoin olin antanut itselleni luvan levätä. Huomasi, että mieli ja kroppa olivat molemmat sen tarpeessa. Enkä sitten tiedä, onko oikeasti mukavampaa tapaa vain olla ja rauhoittua kuin sohvalla löhöily, lämpimässä hykertely.
Tänään sitten hyvin levänneenä jo käynti salilla ja ihan normaalit kotiaskareet siihen päälle. Vielä ei kannata ruveta intoilemaan, joutenolokin on ihan mukavaa.

Sohvanpohjalla on ollut myös hyvä miettiä taas asioita, tehdä suunnitelmia ja unelmoida. Ehkä osa niistä saadaan jopa toteutumaan ensi vuonna. Mutta ei näissäkään asioissa hoppu ole hyvästä. Kun ei ole kiire hötkyillä mihinkään suuntaan, asiat varmasti järjestyvät parhain päin.
Tänään minua pyydettiin kertomaan, missä näen itseni 10 vuoden kuluttua. Vähän pelottavaa miettiä 10 vuotta eteenpäin, mutta toisaalta, kun mietin, olen silloin 55 vuotias, vielä monta hyvää työvuotta edessä, samoin monta hyvää vuotta henkilökohtaisessa elämässäkin.
Haluan tietenkin, että asemani työelämässä on silloin vankka ja olen arvostettu omalla toimialallani. 10 vuoden päästä toivon, että elän hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa. Jokseenkin hyvä aina välillä pysähtyä miettimään asioita eteenpäin. Ne omat suunnitelmat ja toiveet nytkähtävät aina vähän eteenpäin, kun ottaa aikaa ja miettii, mitä tulee tehdä niiden saavuttamiseksi.

Ja enää muutama päivä asumista tällä porukalla tämän katon alla. Tammikuun 4. päivä lähenee koko ajan. Sentterin armeijaan meno on ovella, samoin hänen muuttonsa omaan kotiinsa. Jotekin tuntuu vähän epätodelliselta, että olemme nyt tässä pisteessä. Yksi kerrallaan ne lapset itsenäistyvät. Onneksi. On kovin palkitsevaa huomata, miten asioista otetaan itse vastuuta, suunnitellaan ja toteutetaan. Ja luulempa, että meillä menee nuorimmaisen kanssa hetki ymmärtää se, että asumme kahdestaan, porukka on pian puolittunut.

Mutta edelleen, olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Negatiiviset asiat elämässäni ovat vähentyneet huomattavasti oman hyvinvoinnin lisääntyessä.
On huonoja päiviä, mutta pääsääntöisesti hyviä päiviä on enemmän.
Kippis uudelle vuodelle ja uusille ajatuksille. Elämä tarjoaa parastaan. Hymykuopista sen näkee. Jos vain olisi sellaiset.

Matka, joka minun oli tehtävä

Sunnuntai. Pitkästä aikaa päivä, ettei ole kiirettä mihinkään. Pari edellistä viikkoa on ollut taas sellaista vauhtia, ettei paremmasta väliä. Mutta tuleepahan joulu ja lomat nopeammin näin.
Ainakin ajattelin vähän pidellä lomaa joulun jälkeen. Ladata akut taas kunnolla tulevaa vuotta varten.

Edellisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Ainakin on tullut treenattua. Olemme Jessen kanssa tavanneet nyt kerran viikossa, omatoimisesti olen ravannut salilla sitten kolme kertaa, eli yhteensä 4 salikäyntiä viikossa. Sen on oltava nyt ihan sopiva määrä, enempään ei varmasti rahkeet tässä työkiireessä edes riittäisi. Likimain kaikki laitteet alkavat olemaan tuttuja. Muutama laite on sellainen, etten oikeasti vain ymmärrä, missä sen liikkeen pitäisi tuntua. Yksi näistä on sellainen vetkutin, joka vahvistaa isoja selkälihaksia. Rupeaa aina vain naurattamaan, koska mun kädet eivät vain ole tasapainossa. Vaikka miten yritän tsempata, saan kiskottua ensin vasemman puolen alas, sitten perässä tulee oikea. Ei missään nimessä tulisi kuulonkaan, että ne laskeutuisivat samaan aikaan sieltä, ei tietenkään. Mutta mä tulen oppimaan sen.

Kyykkyjä me ollaan tehty varmaan miljoona. Välillä mietinkin, miksi ihmeessä sanoin pakarani yhdeksi epäkohdaksi, joita haluan kehittää. Kiesus, että välillä reidet ja takapuoli huutavat yhdessä armoa. Mutta ilman tuskaa ei tuloksia tunnu. Se on varmaa.
Lisäksi erityistä onnistumisen tunnetta aiheuttaa ojentajat. En itse tietenkään huomioinut niiden kehittymistä, mutta kun pt pyysi katsomaan peilistä, siellähän ne näkyivät.

Kaikkinensa olen niin tyytyväinen. Nyt osaan ja uskallan tehdä salilla asioita. Uskallan jopa jonottaa johonkin laitteeseen. Alussa ollut epävarmuus on kadonnut tiehensä.

Henkilökohtaista edistymistä. Kävin torstaina ihan yksin iltagaalassa. Pikkumustaa päälle, (kävin kyllä sovittamassa ihania bling bling unelmamekkoja, mutta vielä en ollut valmis niihin) korkkarit kassiin ja menoksi. Olen aina ollut vähän huono lähtemään itsekseni mihinkään, mutta nyt pystyin senkin tekemään. Ja viihdyin. Eihän se ollutkaan niin kamalaa, kuin kuvittelin.

Mukavia ihmisiä ympärillä, paljon jutustelun aiheita ja aivan mielettömän hyvää ruokaa. Olin onneksi fiksu ja lähdin pois likimain ruokailun jälkeen, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan, perjantain työpäivä velvoitti olemaan skarppina.

Lisäksi kävin tiistaina Tampereella palveluntarjoajamme luona juttelemassa uusista tuotteista, samalla kun hän nakutti ensimmäisen lauseen vatsaani. Matka, joka minun oli tehtävä. Jatkoa seuraa, muttei ihan heti, ei ollut mikään helpoin paikka tautoitavana ja toisaalta, seuraava askel ei ole vielä päätynyt maahan asti. Vähän pitää odotella.

Muutenkin ollut paljon mietittävää. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun paljon on tapahtunut asioita. Keskimmäisen muutto varmiustui ja päivät vähenenevät armeijaan astumisen kanssa.
Jotenkin ajatus siitä, että ollaan pian kuopuksen kanssa kahdestaan on pistänyt taas miettimään asioita. Mitä sitä haluaa itse tehdä isompana, kenen kanssa, missä jne.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, tänään tuntuu siltä, ettei niin kuitenkaan ehkä ole. Ehkä eniten mietityttää se, että miten paljon on itse valmis antamaan ja joustamaan, miten paljon muut.
On asioita, joita ei saa tekemättömiksi, asioita, jotka voi antaa ehkä anteeksi, muttei kuitenkaan unohtaa. Ja se, että onko aina joustettava itse, vai olisiko mahdollista tehdä vaikkapa kompromisseja. Tai vaikkapa se, onko vain toisen tehtävä panostaa vai olisiko se mahdollista muillekin.
Päivät ennen naisten viikkoja ovat minulle nykyään aika mahdottomia. Liikaa miettimistä, liikaa herkkyyttä asioissa.

Matka, joka minun oli tehtävä. Matka, joka ei päättynyt tähän, vaan se kulkee eteenpäin. Näköjään välillä ottaen takapakkia, välillä suuria harppauksia. Mutta taas tarvitaan sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Asiat, jotka ovat minulle selviä, mutta joita en nyt vain jostain syystä saa tehtyä valmiiksi. Asioita, joita en saa saa sanottua. Mutta minä valmistun näidenkin hoitamiseen. Koska on pakko ja koska minä tahdon.

Lupa nauttia

Jäin miettimään sitä, miten kaikki on muuttunut. Perjantai-iltaa tuli vietettyä salilla, lauantaina kiire salille ja ehkä huomennakin menen.
Ei olisi ennenvanhaan tullut mieleenkään viettää viikonloppuja näin. Monena viikonloppuaamuna sitä heräsi pienessä kohmelossa ja mietti, mihin veisi jälkikasvun syömään, jotta pääsisi mahdollsimman helpolla. Hirveä määrä kaloreita, aina jokaisen viikonlopun jäljiltä. Ja sitten siihen päälle vielä liikkumattomuutta, homma oli paketoitu valmiiksi.

Nyt olen treenannut sitten pt:n kanssa reilun kuukauden. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin se, että saan kiitosta siitä, miten lihakset ovat tulleet näkyviin. Ojentaja löytyy, samoin jotkut takaolkapäälihakset...en tiennyt sen nimisiä lihaksia olevan olemassakaaan, saati minulla.

Vähän harmittaa tavallaan se, etten aiemmin uskaltanut salin puolelle. Toki ryhmäliikuntatunnit olivat hyviä, mutta esimerksiksi painojen lisääminen jäi vähälle. Siellä sitä helposti pomppi kuukausi tolkulla samoilla painoilla, joten eihän sitä kehitystä sillä tavalla tullut.

Pelkäsin salille menoa aivan turhaan. Ajatukset siitä, että kaikki varmasti katsovat kun teen vaikkapa kyykkäyksiä. Ketun villat, eihän siellä kukaan mollota. Ja vaikka katsoisikin, ei sitä huomaa. Jotenkin sitä on niin sen oman treenin sisällä, ettei siinä edes kiinnitä huomiota muihin salilla olijoihin.

Olen jäänyt siis aivan koukkuun. Rakastan kiusata ojentajia, rakastan Smith-laitetta, rakastan oikeastaan kaikkea, mitä siellä on.

Nyt on hyvä, kun tekniikka on hallussa. Ja uskallus.

Sitten vähän jänskittää keskiviikon haastattelu Me Naisiin. Käydään läpi sitä, miten laihduttaminen on vaikuttanut ihmissuhteisiin, työelämään, naisellisuuteen jne. Ylipäätään niitä asioita, joita ehkä ennen varoin ja joihin ei ollut uskallusta.
Tiedän jo etukäteen, että joku saattaa loukkaantua näistä jutuista, mutta ne ovat mennyttä elämää. Ne olivat silloin. Minä toimin silloin niinkuin vain huonon itsetunnon omaava nainen voi toimia. Ehkä tuli menettettyä mahdollisia hyviäkin ihmissuhteita ihan vain sen takia, ettei oma uskallus riittänyt. Mutta toisaalta, ehkä niin oli tarkoitettu. On aivan turha jäädä niitä murehtimaan.
Nyt on kiire elää.
Huomaan, että nautin asioista niin uudella tavalla nykyään. Olen niin täpinöissäni siitä, etten tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Nostan itselleni hattua siitä, että uskallan tehdä asioita nykyään myös yksin. Reilun viikon päästä on iltagaala, johon lupauduin menemään. Ilman aveccia. Se on paljon minulta. Mutta hyvä syy taas yrittää laittautua nätiksi.
Elämään on tullut nyt niin paljon hyvää. Menneestä irtipäästäminen on tapahtunut nyt niin paljon kivuttomammin kuin aiemmin. Toki vieläkin huomaan tiettyjä kipukohtia arjessa ja olemisessa, mutta pitää olla myös itselleen armollinen.

Sen miettiminen, mitä sitä itse haluaa on käynyt vähän raskaaksi. Miksi pitäisi mietiskellä? Ei tarvitse. Minulla on nyt lupa nauttia, lupa tutustua, lupa kieltäytyä. Se, mikä tuntuu hyvälle, on tervetullutta. Se, mitä en halua, sitä ei tapahdu. Ei tarvitse olla miellyttääkseen muita. Se riittää.
Silmät ja korvat auki, elämä on täynnä mahdollisuuksia. Ja niihin on hyvä uskaltaa tarttua.

Kun on vain niin hyvä olla!

40 yötä jouluaattoon. Huomaan, että kiire alkaa pikkuhiljaa helpottamaan työrintamalla, mutta silti on vielä niin paljon kaikkea tekemistä.

Treenikuulumisia. Jessen kanssa treenattu nyt 4 kertaa yhdessä. Olen mielissäni siitä, että omaksi personal traineriksi valikoitui hyvällä huumorilla varustettu henkilö. Välillä, kun tuntuu etten ihan oikeasti tajua sitä, mitä pitäisi tehdä, on lohdullisen ihanaa heittää huumoria kehiin, ei nolota niin paljoa. Treeniohjelmani on monipuolinen. Tarkoitus on käydä vähintään 4 kertaa viikossa salilla ja on kiva, että tällaiselle aloittelijalle on tehty ohjelmat aina valmiiksi. Olemme käyneet myös paljon laitteita läpi, eli kun vaikka jalkapäivän jälkeen reidet huutavat hoosiannaa, on hyvä osata tehdä jotain muuta, ilman jalkoja :)
En tiedä, onko mielikuvituksella osansa asiassa, mutta kyllä mä huomaan lihaksieni jo hieman kasvaneen. Vai onkohan mun paidan hihat kutistuneet. Mene ja tiedä. Katsotaan muutaman viikon päästä.
Treenikuvia tulee myöhemmin blogiin. Kunhan saan ne tallennettua ihanalle uudelle koneelleni.

Privaattielämässä on tapahtunut paljon. Keskimmäinen saa oman asunnon helmikuun alusta alkaen. Ihana, juuri valmistuva pikkuinen yksiö Laajasalosta. Sällin elämä käy vähän turhan helpoksi, tammikuussahan hän astelee Santahaminaan armeijan harmaisiin. Iltalomilla voi siis hyvillä mielin käydä omassa kodissa vähän huilimassa.
Esikoiselle tarjoutui myös mahdollisuus muuttoon, Espoon Kivenlahteen. Tämä helpottaisi huomattavasti työmatkoihin menevää aikaa ja tietenkin matkakuluissa tulisi säästöä. Nuorimmaisen kanssa asiat yhtä mallikkaasti kuin aina tähänkin asti. Pian ollaan sitten ihan kahdestaan kotia pitämässä. Elämä kantaa.

Itselleni on tapahtunut paljon. Tietynlainen kasvaminen on ollut taas ajankohtaista. Välillä se epävarmempi minä on yrittänyt työntää päätään esiin, mutta olen kukistanut hänet. Sen ymmärtäminen, ettei minun ole pakko miellyttää muita tai tehdä asioita niin, että mietin, mitä muut ajattelevat. Koska ne ovat minun juttujani. Parisuhteessa vähän aikaa sitten esiin tullut epävarmuus on lähtenyt tiehensä. Nyt on hyvä olla. Paljon hyviä hetkiä, joihin ei ole satsattu turhaa tekemistä ja kiirettä, vaan ollaan vain oltu. Tutustuttu enemmän, puhuttu enemmän ja mikä tärkeintä, olemme olleet läsnä toisillemme.

Ja on ollut ihanaa päästä yhteiselle kynttiläillalliselle. Juuri niin ihanan romanttista kuin toivoa saattaa. Eleitä, joista huomaan, että minusta välitetään, rakastetaan, arvostetaan ja että niihin yhteisiin hetkiin panostetaan. Välillä tuntuu oudolle. En ole aiemmin tottunut siihen, että minun tarpeeni otettaisiin tällä tavalla huomioon. Kukaan ei ole aiemmin käynyt tekemässä ostoksia vain sen takia, että saisi hoitaa jalkani. Ihania eleitä. Välillä pistää vain miettimään sitä, että annanko itse tarpeeksi takaisin? Riittääkö se, että halaan, olen lähellä, keitän aamukahvit jne. Mutta tiedän, että se riittää. Kun yhdessä on vain hyvä olla.