Melkein viikko vierähtänyt siitä, kun sentteri astui armeijan harmaisiin. Seuraavat kuukadet, mahdollisesti likin vuoden ajan tulee Kaartin rykmentin Uudenmaan jääkärikompania olemaan poikani paikka. Olen ottanut tämän asian aika suuresti, ensimmäinen pojistani on aloittanut matkansa tällä saralla.
Ikävä on vaivannut tämän ensimmäisen viikon aika rankasti. On vähän ärsyttävää, ettei voi soittaa silloin kun mieli tekisi kuulla toisen ääntä, kuulumisia ei ehditä vaihtamaan kuin pikaisesti viestien välityksellä illalla, mutta kaikkeenhan onneksi tottuu.
Ja mukavaa oli se, että jo tänään oli läheisten päivä. Oli ihan mielettömän hienoa päästä katsomaan varuskuntaa, vaikka paikkana Santahamina on jo tullut tutuksi lasten isän ja hänen perheensä kautta. Ex-anoppikin asui siellä pitkään ja viikottaiset vierailut olivat siellä arkipäivää. Tosin eihän silloin menty muualle kuin ehkä sotkussa käymään.
Mutta nyt oli mukava käydä ja nähdä oma poika noissa ympyröissä. Jotenkin sen ymmärtäminen, että toinen on palveluksessa, tiedostui näin huomattavasti paremmin kuin se, että toinen vain lähti, laittoi oven kiinni perässään ja meni.
Komentajan sanat siitä, että he pitävät pojistamme huolta ilahduttivat. He lupasivat ruokkia pojat, pitää huolen siitä, että poikaset ulkoilevat päivittäin tarpeeksi ja että pojat saavat ajoittain jopa tarpeeksi untakin :)
Varuskunnassa oli tarjolla ruokaa, arvatenkin hernesoppaa. Onni, että se kuuluu ruokavaliooni ehdottomana herkkuna. Ja sen huomasi lautaselle mätetystä määrästäkin. Hitsit, että olikin hyvää.
Ruokailun jälkeen oli mahdollisuus päästä tutustumaan perinnetaloon. Se oli varsin mielenkiintoinen katsaus menneeseen aikaan. Erityisen mukavaa tästä kierroksesta teki se, että oma poika selosti paljon asioita täällä talossa. Hän oli selvästi ollut hereillä oppitunnin aikana.
Eniten halusin itse päästä katsomaan tupaa, johon sällit on sijoitettu. Mielikuva siitä, että jäpikät oikeasti joutuvat opettelemaan asioita pilkulleen huvitti. Pojan kanssa 19-vuotta eläneenä tiedän aika tarkkaan, minkälaisessa järjestyksessä tavarat ja vaatteet saattavat olla..kuten varmaan aika moni muukin vanhempi tietää. Tuvassa oli lämmin ja tietenkin paljon muitakin yhtä uteliaita vanhempia. Ja siistiä. Ihanan siistiä. Kuten arvata saattaa.
Kaikkinensa tämä päivä oli hyvä. Pakkasesta huolimatta oli kiva käydä. Oli herättävää nähdä se ympäristö, jossa poika nyt viettää muutaman tovin. Oli jotenkin jännä nähdä oma poika armeijan vetimet päällä. Siinä sai häpeilemättä vähän silmäkulmia pyykiä. Niin komea nuori mies.
Luulen, että ikävä vaivaa vielä hetken aikaa. Huomattavasti hiljaisempi koti kuitenkin alkaa sopeutumaan siihen, että täällä asuu enää vain kaksi ihmistä. Elämä kulkee eteenpäin ja asiat tapahtuvat omia aikojaan. Tämä on nyt osa tätä aikakautta, johon me kaikki sopeudumme ja jonka kanssa opimme elämään. Seuraava osa on sitten taas jossain tulevaisuudessa, nyt totutaan tähän.
Ja pian on ensi perjantai ja ensimmäinen vapaa. Äidin lihapadat laitetaan tulille! Mä niin tykkään mun lapsista!!
Ikävä on vaivannut tämän ensimmäisen viikon aika rankasti. On vähän ärsyttävää, ettei voi soittaa silloin kun mieli tekisi kuulla toisen ääntä, kuulumisia ei ehditä vaihtamaan kuin pikaisesti viestien välityksellä illalla, mutta kaikkeenhan onneksi tottuu.
Ja mukavaa oli se, että jo tänään oli läheisten päivä. Oli ihan mielettömän hienoa päästä katsomaan varuskuntaa, vaikka paikkana Santahamina on jo tullut tutuksi lasten isän ja hänen perheensä kautta. Ex-anoppikin asui siellä pitkään ja viikottaiset vierailut olivat siellä arkipäivää. Tosin eihän silloin menty muualle kuin ehkä sotkussa käymään.
Mutta nyt oli mukava käydä ja nähdä oma poika noissa ympyröissä. Jotenkin sen ymmärtäminen, että toinen on palveluksessa, tiedostui näin huomattavasti paremmin kuin se, että toinen vain lähti, laittoi oven kiinni perässään ja meni.
Komentajan sanat siitä, että he pitävät pojistamme huolta ilahduttivat. He lupasivat ruokkia pojat, pitää huolen siitä, että poikaset ulkoilevat päivittäin tarpeeksi ja että pojat saavat ajoittain jopa tarpeeksi untakin :)
Varuskunnassa oli tarjolla ruokaa, arvatenkin hernesoppaa. Onni, että se kuuluu ruokavaliooni ehdottomana herkkuna. Ja sen huomasi lautaselle mätetystä määrästäkin. Hitsit, että olikin hyvää.
Ruokailun jälkeen oli mahdollisuus päästä tutustumaan perinnetaloon. Se oli varsin mielenkiintoinen katsaus menneeseen aikaan. Erityisen mukavaa tästä kierroksesta teki se, että oma poika selosti paljon asioita täällä talossa. Hän oli selvästi ollut hereillä oppitunnin aikana.
Eniten halusin itse päästä katsomaan tupaa, johon sällit on sijoitettu. Mielikuva siitä, että jäpikät oikeasti joutuvat opettelemaan asioita pilkulleen huvitti. Pojan kanssa 19-vuotta eläneenä tiedän aika tarkkaan, minkälaisessa järjestyksessä tavarat ja vaatteet saattavat olla..kuten varmaan aika moni muukin vanhempi tietää. Tuvassa oli lämmin ja tietenkin paljon muitakin yhtä uteliaita vanhempia. Ja siistiä. Ihanan siistiä. Kuten arvata saattaa.
Kaikkinensa tämä päivä oli hyvä. Pakkasesta huolimatta oli kiva käydä. Oli herättävää nähdä se ympäristö, jossa poika nyt viettää muutaman tovin. Oli jotenkin jännä nähdä oma poika armeijan vetimet päällä. Siinä sai häpeilemättä vähän silmäkulmia pyykiä. Niin komea nuori mies.
Luulen, että ikävä vaivaa vielä hetken aikaa. Huomattavasti hiljaisempi koti kuitenkin alkaa sopeutumaan siihen, että täällä asuu enää vain kaksi ihmistä. Elämä kulkee eteenpäin ja asiat tapahtuvat omia aikojaan. Tämä on nyt osa tätä aikakautta, johon me kaikki sopeudumme ja jonka kanssa opimme elämään. Seuraava osa on sitten taas jossain tulevaisuudessa, nyt totutaan tähän.
Ja pian on ensi perjantai ja ensimmäinen vapaa. Äidin lihapadat laitetaan tulille! Mä niin tykkään mun lapsista!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti