sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Lainaa vain, oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain

Sunnuntai-iltaa. Tänään on ollut varsin erikoinen päivä. Koko päivän olen touhottanut asioita, käynyt hiihtämässä aamulla, ottanut kuopuksen mukaan uimahalliin, laittanut ruokaa, tehnyt kaikenmaailman kotihommia ihan taukoamatta. Pyykkejä viikatessa sen tajusin. Tämä olisi se päivä. Tänään poika lähtisi tästä kodistaan takaisin armeijaan. Seuraavan kerran lomille päästessään se koti on ihan toinen. Oma koti.


Mietin asioita mitä ollaan yhdessä tehty ja koettu. Hymyilytti ja itketti samaan aikaan. Vauvana vaativa, ensimmäiset kuukaudet puolen tunnin unia ottava piltti. Koliikkivauva, 5:n viikon ikäisenä nivustyräänsä karjuva sälli, vajaan vuoden ikäisenä sydänvikainen pieni poika. Blondi, ihanilla kiharoilla tädit hurmannut tyyppi.

En ikinä uskonut siihen, että maailmassa voisi olla kahta samanlaista ihmistä. Mutta olen uskonut viimeiset vajaat 20 vuotta. Tämä entinen käkkäräpää, nykyinen siilitukka on oma syntymäpäivälahjani ja uskon, että sillä päivällä on merkitystä. Näen pojassa välillä ne omat ärsyttävät piirteeni, mutta myös ne hyvät puolet. Samalla tavalla. Kaksi kovapäistä ihmistä. Meillä on ollut räiskyviä riitoja, meillä on paukutettu ovia, korotettu ääntä, mutta meillä on myös halattu, meillä on kekusteltu, pyydetty anteeksi ja itketty. Ja kun kaksi kovapäistä tyyppiä ottaa yhteen, siinä on ollut muulla perheellä varmasti kestämistä. Mutta onneksi meidän piirteisiimme ei kuulu pitkävihaisuus.
Ja se, mistä olen äärettömän ylpeä; meillä on puhuttu aina. Sen haluan kaikkien lapsieni säilyttävän, puhumisen taidon.


Jotenkin tämä tänään tuntuu vain niin oudolle. Kun tytär muutti pois, se oli uutta ja ihmeellistä. Tiesin hänenkin pärjäävän. Uskoin ja uskon edelleen, että elämä kantaa häntä. Ja niin on kantanutkin. On unelmia, on toiveita ja tavotteita. Niinkuin nuorella ihmisellä pitääkin olla.
Ehkä se, että nyt on yksi lapsista vain kotona, aiheuttaa jonkinlaista kriisiä itselleni. Pelkoa? Kohta on tilanne, että kaikki ovat maailmalla. Ei se pelkoa ole. Lasten on muutettava pois kotoa. Siihenhän me heitä valmistamme, vaikkapa täyttämällä niitä asuntohakemuksia heidän puolestaan :)

Vaikka itkettää, olen silti niin suunnattoman kiitollinen. En olisi voinut koskaan toivoa yhtään parempia lapsia itselleni. Vaikka joku epäili aikoinaan, voin viitata kintaalla niitä heittoja silloin valitessani yksinhuoltajuuden. Mun mielestä on upeaa, että olemme tämän kaiken rakentaneet yhdessä lasteni kanssa. Yhdessä olemme tehneet mahdolliseksi sen, että jokainen heistä tulee pärjäämään maailmalla. Eikä tule eteen sellaista asiaa, josta ei kotona kehtaisi puhua. Eikä kotiin kielletä ikinä palaamasta. Koska täällä kodissa asuu rakkaus.

Tsemppiä Peetu armeijan harmaisiin ja onnea omaan, uuteen kotiin. Ja nähdään reilun viikon päästä! Koska äidillä on taas ikävä!

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.



Ei kommentteja: