Onnenpäivä

Ihan älyttömän hienot fiilikset. Leikkauksen (abdominoplastia) jälkitarkastus oli tänään. Oikeasti vähän jännitti mennä Jorviin, ihan vain sen takia, koska kaikki on mennyt niin suunnattoman hyvin, että pelkäsin sitä, että tässä on mennyt jotain pieleen.
En tuntenut itseäni kipeäksi oikeastaan missään vaiheessa. Toki ensimmäisinä päivinä liikkuminen, nauraminen ja aivastaminen koski vatsaan, mutta ei oikeasti juuri muuten ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Haavan paranemistakin pelkäsin koko ajan, googlettamalla katsotut kuvat antoivat kyllä niin järkyttävän mielikuvan koko paranemisprosessista. Märkiviä, auenneita haavoja sivu tolkulla. Ja mun leikkaushaava vain olla möllötti rauhallisena koko ajan. Jopa psoriasistohtorini kehui haavaani varsinaiseksi taidonnäytteeksi, kirurgin ammattitaito on ollut siis todella kohdillaan. Kiitos siitä.

Turvotusta on vielä jonkin verran, se kuuluu asiaan. Sitä saattaa olla kuukausia. Ja menee puolesta vuodesta vuoteen, ennenkuin leikkauksen lopullinen tulos on nähtävillä. Muttei se haittaa. Vaiva on nyt kuitenkin leikattu pois ja elämä hymyilee.

Ja parasta tässä päivässä on lääkäriltä saatu lupa; tervemenoa jumpalle, uimaan, juoksemaan, ihan minne mieli tekee. Tätä hetkeä olen odottanut.Ja toteutuin sen lenkin juuri äsken. Kevyt ja varovainen 30 minuutin lenkki ihanassa kelissä. Tätä mä kaipasin. Ja nyt sen sain.
Fiilikset olivat jännät. Ennen juostessa löysä nahka pomppi askelien tahdissa, nyt oli jotenkin tyhjä etureppu. Eikä koskenut.

Saattaa ehkä tuntua vähäpätöisiltä jutuilta, mutta tuntui niin hienolle. Vajaa kuukausi leikkauksesta ja sitä jo mennä kirmaillaan. Ennakoluulot olivat turhia.
Mutta kyllä mä uskon siihenkin, että asenteella on suuri vaikutus. Meillä aikuisilla saattaa olla jossain tuolla takaraivossa oletus, että kun ollaan esim. leikkaustoipilaita, sitä ollaan sairaita. Varovasti pitää tietenkin ottaa, mutta turha hötkyily on ihan älytöntä. Mietitäänpä vaikka pientä lasta, joka on sairastanut vaikka kovan flunssan ja kuumeen. Heti kun olotila on parempi, nehän kirmaavat ihan täysillä eteenpäin. Kukaan ei ole vielä kertonut, että olet kipeä, silloin pitää voivotella ja olla sairas. Tämä nyt ehkä vähän kärjistettynä, mutta ota ajatuksesta kiinni.

No niin, asiaan. Halusin siis vain lyhyesti kertoa, että olen onnellinen. Kävin lenkillä ja elämä on taas mallillaan.

Yllätyyys!

25 päivää leikkauksesta. Vai 26? Ihan sama, ei se niin päivän päälle ole.

Turvotus laskee hissukseen, mutta pääasia, että se laskee. Samalla laskee paino, aamun punnituksessa 69.8 kiloa. Vajaa 70 kiloa!! Mä en näin vähää painanut edes 23 vuotiaana, kun aloin odottamaan esikoista. Tuntuu aiva oudolle.
Itseasiassa koko kroppa tuntuu oudolle. Jotenkin sitä katsoo vielä epäuskoisena peiliin, mun vatsa? Missä se on? Mitä tapahtui?

Pää kävi hitaalla koko laihdutusprojektin ajan, vaikka paino tippui, tuntui, että peilistä katsoo aina se sama ylipainoinen tyyppi. Vaatekaupoilla ei voinut tajuta sitä, että koko 48 on liian iso. Ei sitä vaan ymmärtänyt. Nyt pitäisi sitten oppia elämään sen kanssa, että se röllykkä ei enää roikukkaan siinä farkkujen vyötärön päällä. Sitä ei tarvitse sulloa piiloon. Ja että se vaatekoko on siellä 38:n paikkeilla...Ihan outoa. Mutta mä uskon, että totun tähän.

Huomenna abdominoplastialeikkauksen jälkitarkastus. Uskon, että kaikki on hyvin. Haava näyttää edelleen erityisen hienolle, eikä navassakaan ole moittimista. Se, mitä odotan kaikkein eniten huomiselta on jumppauslupa. Olisi niin ihana lähteä jo hissukseen vaikka spinninkiin :) Ja siitä sitten bodypumppiin, kahvakuulaan ja ihan kaikkeen. Mutta mä jaksan tarvittaessa venttailla, hetken aikaa..


Ja se, mistä yllätyin tänään suunnattomasti oli tämä:

Kyllä, sieltä ne lihakset kaivetaan esiin. Voi tätä onnepäivää!

Ilosanoman levittämistä

Jännä keskiviikko. Kävin juttelemassa Huonon Äidin www.huonoaiti.fi kanssa laihtumisesta ja siihen liittyvistä asioista ISTV:n (ltasanomat Tv) kuvauksissa.
Hienot fiilikset. Entinen minä ei olisi todellakaan ilmottautunut vapaaehtoisesti mukaan ohjelmaan. Entinen minä olisi valvonut monta yötä ennnen h-hetkä. Entinen minä ei olisi jäänyt sanattomaksi, mutta se entinen ei varmasti olisi ollut ehkä yhtä vapautunut ja itsevarma tässä tilanteessa.

Jotenkin koen koko tämän projektini antaneen minulle niin paljon, että haluan jakaa tätä ilosanomaa ihan kaikille. Musta on ihana kertoa omasta projektistani muille ja toivottavasti antaa jollekkin lisää potkua omaan painonhallintaan ja ehkä olla se takapuolelle potkija tarpeen tullen. Uskon itse niin, että jokainen ylipainon kanssa painiskeleva pystyy elämäntapamuutoksen tekemään, kunhan vaan se tahtotila on kohdillaan. Epäonnistumisia tulee, niitä tuli myös minulle, mutta sen ei pidä antaa lannistaa. Olen kuvannut tuntojani koko laitumisen mukana tuomista fiiliksistä aikaisemmissa bloggauksissani, niistä syvistä vesistä, joissa välillä uidaan ja myöskin niistä suunnattomista onnistumisista ja tuuletuksista.

Meille jokaiselle on annettu vaihtoehdot, niistä saa ihan itse päättää, miten homman hoitaa. Mennäänkö vanhalla kaavalla, vai haetaanko sitä uutta.  Itse halusin sen uuden vaihtoehdon ja voin vakaasti sanoa, ettei eteeni tulee mitään sellaista, mikä saisi minut palaamaan siihen vanhaan. Sairaustuminen on tietenkin asia, jolle en mahda mitään, mutta uskon, että tällä elämäntavalla senkin mahdollisuus on nyt tiputettu melko minimiin.

Ohjelmassa, joka tulee muutaman viikon sisällä ulos, käydään asioita läpi parinkymmenen minuutin ajan. Ohjelmassa on mukana sokeririippuvuudesta kärsivä nuori nainen, sekä ravitsemusteraupeutti. Aikahan loppuu näissä jutuissa aina kesken, niin tuntui nytkin käyvän, mutta toivon, että ohjelman katsottuaan edes joku saa vahvistusta sille omalle itsetunnolleen ja ajatuksilleen muuttaa sitä elämänhallintaansa ja oman painonsa kanssa taistelua. Koska jokaisella meillä on valta. Valta päättää omasta vartalosta ja omasta hyvinvoinnistamme. Näin se vaan ystäväni on.

No, haluatko kuulla jotain uutta leikkauksen jälkeisestä ajasta? Abdominoplastiahan tehtiin päivälleen kolme viikkoa sitten. Haava on priima, se on kertakaikkisen hieno taidonnäyte asiansa osaavalta kirurgilta. Haavan kanssa ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia ja tiedätkö mitä, napakin voi hyvin. Se uusi napa siis. Jos entinen napa oli surullinen niin tämä napa nauraa.

Liikkuminen ei ole vaikeaa, kävelylenkit onnistuvat vaivatta ja oikein odotan sitä hetkeä, että saan lääkäriltä luvan lähteä salille. Nyt aletaan kaivamaan niitä lihaksia sitten esiin, enää ei ole mitään ylimääräistä estettä vatsalihastenkaan näkymiselle. Napakorun kuitenkin jätän hankkimatta.

Niin, tällaista tänään. Energiat kohdillaan ja elämä hymyilee.

Abdonimoplastia (kuvat saattavat olla herkille liikaa).

07.01.2015 Abdominoplastia

Hengissä! Kaikesta pelosta ja paniikista huolimatta olin sovitusti Jorvin sairaalan Leiko-osastolla keskiviikko-aamuna. Plastiikkakirurgi Mikko kävi piirtelemässä tussilla kartat vatsaani ja otti muutaman kuvan vielä muistoksi. Ei varmaankaan hänen henkilökohtaiseen muistojen laariin nuo kuvat päätyneet vaan ihan vertailukuviksi leikkauksen jälkeiseen toimintaan.

Leikkausvaatetus päälle ja ihanan lämpöpeiton alle odottamaan leikkuriin noutajia. Plastiikkakirurgit suosivat lämpimiä potilaita, ehkä jopa kuumana käyviä, joten en yhtään laittanut hanttiin tuota filtin alla odottelua.

Annetusta esilääkkeestä johtuen sain fillaripenkkikyydin leikkaussaliin. Mukava anestesialääkäri teki tarvittavat kyselyt vielä kertaalleen ja hoitajat painelivat erilaisia lätkiä otsaan, rintaan ja mihin kaikkialle nyt sitten laittoivatkaan. Sitten ei muuta kuin hyvää yötä.

Toimenpiteessä meni kaikkiaan reilut kolme tuntia. Tarkkaa aikaa ei vielä ole, kaikki tulee sitten potilaskertomuksessa, mutta eipä tuolla oikeastaan ole niin väliäkään. Meni minkä meni. Reilun kilon verran ylimääräistä nahkaa ja laardia pois.

Itselläni ei ole ikinä ollut nukutusten jälkeen ongelmia, pahoinvointia tms. Ainoastaan suunnaton nälkä, vaikka sehän minulla aina on. Heräämössä jouduin kuitenkin varmuuden vuoksi tunnin verran odottelemaan osastolle pääsyä, pissattikin jo kovasti tässä vaiheessa.

Leikkauksen jälkeen siirryin osastolle K3. Osasto oli täynnä, potilaita oli sijoitettu jopa käytäville, koska toisen osaston sulkemisesta johtuen huonepaikat olivat kaikki täynnä. Jostain syystä itselläni oli onnea matkassa, päääsin suoraan huoneeseen 4, jossa majoituin vain minä. Ei tarvinnut kuunnella kenenkään toisen kuorsausta, omassakin on välillä tarpeeksi tekemistä.

Vessaan pääsin samantien, omin jaloin. Olotila oli jonkun verran hutera, mutta ei sellaista fiilistä, että taju olisi lähtenyt. Itseasiassa jaloittelu tuntui tosi hyvälle. Kivut olivat siedettävät, toki leikkauksen jälkeen olivat  antaneet kunnon dropit suonen kautta.

Kaksi dreeniä oli asetettu leikkauksen jälkeen, jotka vieläkin roikkuvat mukana. Näiden tarkoitus on siis se, että ylimääräiset kudosneseteet ja veret valuvat niihin eivätkä jää vatsaan kummittelemaan. Elättelen vähän toiveita, että huomenna ne saisin terkkarilla pois, nesteitä tulee niin vähän enää.

Perjantaina hyväkuntoisena kotiin ja omaan petiin. Ah onnea.
Hämmästelen sitä, miten nopeasti toipuminen lähti käyntiin. Pystyn kävelemään suorassa, kipuja ei juurikaan ole ja ruoka maistuu. Kaikki siis hyvin. Toki kaikki käy vielä hitaalla, koska haavaa tulee kuitenkin varoa ja toipuminen vain vaatii vähän lepoa.

Torstaina on uuden navan tikkien poisto. Vanha napahan oli läskien ja ihon alla tosi kurjassa olotilassa, raukka ei saanut yhtään ilmaa vaan hautoi poimujen alla.  Alavatsalla olevassa leikkaushaavassa on itsestään sulavat tikkaukset, joten sen suhteen ei tarvitse tehdä mitään. Kuin tietenkin toivoa, että haava paranee nätisti.

Vatsa on vielä ihan turvoksissa ja saattaa olla vielä viikkoja. Mutta turvotuksesta huolimatta, se on niin paljon parempi kuin entinen röllykkä. Mikä ihana fiilis tietää se, että liikkuminen ei tule jatkossa olemaan niin kivuliasta, eikä löysän nahkan alla oleva iho tulehdu ja haudo enää. Ne saattavat jostain kuulostaa ihan mitättömiltä asioilta, mutta päivittäin niiden kanssa eläneenä tiedän, että minulle ne ovat isoja juttuja. Reilun 30 kilon tiputtaminen ei ole mikään pikkujuttu, tein sen terveyteni takia ja tämä leikkauskin tehtiin terveydellisistä syistä, kunnallisesti. Eli missään nimessä tässä ei ollut kyse vatsamakkaroiden poistoleikkauksesta ulkonäöllisistä syistä, vaikka niin joku jo erehtyi kommentoimaan.

4 viikkoa elämistä korstetin kanssa on pieni paha siihen nähden, että elämä ja oleminen helpottuu. Enää ei tarvitse sulloa ylimääräistä nahkaa farkkujen vyötärön sisään tai käyttää niitä ihania erotiikantappajapöksyjä, jotka muotoilevat vartaloa.
Tämä kroppa on pian naisen kroppa, tyytyväisen naisen kroppa. Vielä muutama viikko ja sitten. Tai noh, jos tarkkoja ollaan, lopullinen tuloshan on valmis vasta noin puolen vuoden kuluttua. Onneksi minua on siunattu kärsivällisyydellä :)

Pahoittelen sitä, jos joku voi huonosti kuvien katsomisen takia. Löysää nahkaa oli, sehän tässä oli tiedossa. Näky ei ole kaunis eikä myöskään käytännöllinen vaan iljettävä ja kivulias. Nyt kaikki alkaa olemaan kohdillaan, pituus 178 cm ja paino 71 kg. Ja kohta jopa muodot kohdillaan. Tervetuloa kesä!!

Napa paljastetaan ensi viikolla tikkien poiston jälkeen, malta odottaa. Samalla näet uuden ihanan vatsani. Mä oon niiin ylpee!!!

Kiitos 2014

Aika jännä, tammikussa mennään jo. Joulut ja vuoden vaihteet vietetty, kuka mitenkin.

Tuntuu, että vuodet menevät aina samaa rataa. Vuoden vaihteessa juhlitaan uutta ja alkavaa vuotta, mutta eikö se vanhakin vuosi kaipaa omat pirskeensä? Juttelin uuden vuoden aattona ystäväni kanssa siitä, miten vuosi hänellä meni. Ihan ok kuulemma. Ihan ok, niinhän se meillä kaikilla menee kun kysytään, mutta teeppäs ihan yhteenveto siitä.
Munkin vuosi meni ihan ok. Oikeesti, ihan ok? Vuosihan oli täydellinen;

- opiskelut päättyivät kiitettävin arvosanoin
- teetin totaalisen hammasremontin kerralla
- laihduin 36 kiloa
- sain työpaikan
- sain lähetteen "läsäleikkaukseen"
- isommat lapset työllistyivät
- piikkihoito tehosi proriaasikseen

Siis ihan pelkästäänhän ollaan plussan puolella. Ei niitä asioita vain tule mietittyä niin. Päivät seuraavat toinen toistaan, arki on sitä samaa, mutta kyllä sinne niitä onnistumisia mahtuu. Toki on joitain ikäviäkin asioita, mutta ei viitsi laittaa niitä nyt tähän listalle, koska tarkoitus oli se, että havahdutaan välillä niihin plussiin,  koska niitä meillä kaikilla on. Alotettaisiin kerrankin uusi vuosi sillä, että hymyilyttää ja on vähän sellainen voittaja fiilis. Koska asiathan ovat hyvin.
Vai mitä?

Vuodelle 2015 onkin sitten taas omat tavoitteet ja unelmat. Ensimmäinen niistä on tietenkin muutaman päivän päästä oleva "läsäleikkaus", eli löysän nahkan kiristäminen vatsalta. Rantakuntoon 2036 projekti onkin saanut vauhtia ihan kiitettävästi, rantakunnossa ollaan jo 2015. Eli siinä yksi odottamisen arvoinen asia.
Terveyttä, työtä, hyviä ihmissuhteita, hyvää ruokaa ja onnellisuutta. Niitäkin kiitos. Ja vaikkapa romanttiikkaa, olisiko se hyvä haaste tälle vuodelle. Parisuhde? Noh, ei kukko käskien laula, ne tulevat jos ovat tullakseen. Onnellinen voi olla muutenkin. Vaikka näin.

Mutta se, että mennään hymyssä suin, ei naamat norsun veellä. Otetaan asiat asioina, murehditaan jos on syytä, mutta ei murehdita ihan vain varoiksi.

13 yötä.

Ihanaa joulun jälkeistä elämää. Meillä joulu loppuu tänään, ei tätä syömistä ja olla möllöttämistä jaksa yhtään enempää. Itseasiassa sentterin joulu päättyi jo iltapäivällä, oli tieten tahtoen ottanut duunivuoron tälle illalle. Fiksua sinänsä.
Itse tsekkasin jo jumppa-aikataulut tein tarvittavat varaukset reilulle viikolle eteenpäin. On hyvä päästä taas siihen normaalin arkirytmiin kiinni. Ja maanantaina alkaakin muutamat reippaat työpäivät. Täytyy harjoittelijalle opettaa muutamassa päivässä mahdollisimman paljon asioita, saa sitten tehdä omatoimisesti juttuja kun minä.....kun minä mitä? Minä makaan 7.1 alkaen ensin vähän aikaa Jorvissa ja sitten kotosalla. Sain elämäni joululahjan, ajan abdominoplastiaan, näin nopeasti vielä.
Kävin silloin loka-marraskuun vaihteessa arviossa plastiikkakirurgin luona ja sain lähetteen, kiireellisyysluokka 3:ssa eli puolen vuoden sisällä. No, se että minun ei tarvinnut puolta vuotta odottaa, vaan pari kuukautta riitti, sopii minulle erinomaisesti. Parempi hoitaa asiat samantien.

Itselläni on siinä suhteessa ihanteellinen tilanne, ettei minun tarvitse pitää sitä 6 viikkoa sairauslomaa vaan pystyn hyvinkin kotoa käsin hoitamaan työtehtäviäni. Eikä minun luonteenlaadullani edes voisi ajatella monen viikon tekemättömyyttä, ei niin millään. Toki varmasti ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen ovat hankalat, mutta uskon kaiken sen olevan sen arvoista.

Ja kyllä minua vähän pelottaa ja jännittää. Olen googlettanut varmaan kaiken mahdollisen tiedon kyseisestä toimenpiteestä ja lukenut keskustelupalstat läpi. Ja olen siltikin vielä menossa leikkaukseen. Totuushan on se, että tästä vatsasta ei ainakaan rumempaa onnistuta leikkauksella tekemään. Muutama ystävä/sukulainen on yrittänyt puhua minua ympäri ja pyytänyt unohtamaan koko ajatuksen riskien takia. Jokaiseen asiaan liittyy riski, jopa kotona olemiseen. Kaikkea voi sattua ja tapahtua. Meinasin yksi päivä kompastua tietsikkalaukun hihnaan portaissa, ai että, olisi tullut varmaan rumaa jälkeä jos olisin kaatunut. Missään ei ole turvallista. Ja se, että olen tietoinen leikkaukseen liittyvistä riskeistä ja olen silti sinne menossa kertoo ehkä siitä, että näissä leikkauksissa riskit ovat aika minimaaliset. Meinaan siis jäädä henkiin tästäkin.

Mutta ihan mieletöntä ajatella, että kaikki se työ, jonka olen tehnyt, se palkitaan nyt veitsellä. Voin ensi kesänä käyttää rannalla biksuja, voin käyttää tyköistuvia vaatteita, ostaa ne lantiomalliset farkut ja itseasiassa voin tehdä ihan sitä, mitä mieleen juolahtaa. Koska mun reppu ei ole esteenä. Ja ehkä mä saan ne lihakset sitten vatsastakin näkyviin, vaikkei se nyt kuitenkaan se pointti ole.
Mutta vaivat ja asiat, jotka eivät parane jumppaamalla eivätkä ihoa rasvaamalla, asiat, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämiseen ja olemiseen poistetaan. Siinä on ihan turha mussuttaa muuta.
En halua kuulla enää yhtään tarinaa siitä, miten on hienoa, että olen laihtunut ja minun tulisi olla tyytyväinen tähän, eikä haluta kaikkea. Mutta kun haluan!Ei ole väärin haluta asiaa, joka helpottaa omaa elämää. Ei ole väärin haluta itselleen tervettä kroppaa, sellaista helppohoitoista. Ei ole tällä iholla kesäisin helppo hoitaa ihopoimujen hautomia psoriasisläikkiä. Ei ole helppoa nauttia juoksemisesta, repun aihettaman fyysisen kivun takia jne. Ne ovat edelleen niitä omia valintoja, jotka minä teen itselleni. Ja olen valinnut tämän ja odotan sitä. Lasken jopa öitä siihen. Ai että mä tykkään.

Olen luvannut päivittää blogia leikkaukseen menosta alkaen. Kuvia myös tulossa repusta ennen silppuria ja silppurin jälkeen jne. Koska joku muu voi haluta sitä samaa tietoa, jota olen itse nyt hulluna etsinyt.

Hei, ihanaa joulun jatkoa sinulle. Jatketaan vielä ihan vähän suklaan syömistä ja huomenna ollaan taas ruodussa. Aamusta salille. Nähdään!!


 

Mun vai sun asia??

Moikat,


Ja ihanaa joulunalusaikaa. Tai ihanaa ja ihanaa, itse en ole vielä joulua edes erityisemmin miettinyt, paitsi tietenkin ruokapuolta, mutta muuten kaikki on vielä jossain takaraivossa odottamassa sitä kiirettä ja stressiä, niinkuin jokainen joulu aikaisemminkin. En todellakaan kuulu heihin, jotka aloittavat joulun valmistelut heti kesällä. Joulu tulee, vaikken riehukkaan hulluna, eikä paketin pakettia ole vielä ostettu. Mä rauhoitun siihen joulun odottamiseen.


Viikonloppuna olin pitkästä aikaa viihteellä. Kaverin 50-vuotis pirskeet. Oli ihan hauskaa, paitsi sunnuntai-aamuna ei kovasti naurattanut, mutta tiesipähän taas olleensa. Ja tietää, että seuraavaan kertaan menee taas aikaa.


Musta oli kiva tavata vanhoja kavereita ja vaihtaa kuulumisia, tiettyyn pisteeseen asti. Monia huolestutti laihtumiseni, oikein niinkuin kunnolla oli siitä huoli, voisinpa melkein sanoa, että jankuttamiseen asti. Lauseet "nyt et kyllä yhtään enää laihduta", "susta tulee kuivan näköinen, jos laihdutat enää yhtään", "naisella pitää olla pyöreitä muotoja" ja sitä rataa. Monta kertaa sama laulu. Kyllästymiseen asti samaa laulua. Ja jotenkin tuntui, että moni melkein toivoi sitä, että saisin kadotetut kilot takaisin. Pöh sanon minä.


Toki yritän ymmärtää ihmisten huolenpidon, mutta kun ei omat selittelyt enää edes auttaneet. Mihähän syön hyvin, liikun kohtuullisesti ja voin erinomaisesti. Ei mulla ole hätä päivää. En ole sairaalloisen laiha, ei pelkoakaan siitä. Paino on ihannepainossa, joten mikä tässä on se ongelma??


En tiedä, ehkä se on osalla kateutta siitä, mitä olen saavuttanut. Osa varmasti ehkä haluaisi itse jotain muutosta, mutta niitä tekosyitä on taas keksitty muutama lisää jne. Mutta se, mitä itse haluaisin, olisi vilpitön onni toisen puolesta. Sellainen onni, ettei tarvitsisi jankuttamalla kertoa itselleni, mitä saan tehdä ja mitä en enää saa tehdä. Et saa laihduttaa, et saa laihduttaa, etkä varmasti saa laihduttaa. Selvä.
Lähtökohtanahan tässä täytyy kuitenkin todeta se, ettei tämä projektini edes käynnistynyt sinun takiasi, vaan ihan itseni vuoksi sitä olen tehnyt. Ja arvaa mitä, teen jatkossakin. Voi olla, että muutama kilo tippuu tai muutama kilo tulee takaisin, so what. Ne eivät ole sinun kilojasi. Lähdetään siitä.


Mua oikeasti vähän jurppi. Ihan vähän vain. Pidän itseäni melko täysipäisenä ihmisenä tietäen, mitä teen, joten annettaisiinko tämän asian olla ihan vain minun asiani. Tai jospa vaikka kokeiltaisiin sellaista kannustavaa lähestymistapaa. Toisaalta, ihan sama, teen kuitenkin ihan itse jatkossakin päätökseni ja kannan niistä vastuun. Ja pointti, omia läskejänihän minä tässä olen hävittänyt, en sinun.


Ja taas upruttamista, kaikella rakkaudella!