Parasta just nyt!

Sunnuntai-iltaa. Ihana viikonloppu taas takana. Ihana siitäkin huolimatta, että eilen olin kipeänä.

Sairaana oleminen on minulle todella harvinaista. En ihan muista hetkeä, milloin viimeksi olisinkaan ollut kunnolla sairaana. Toki aina välillä on jotain pientä nuhan poikasta tai yskittää, mutta en oikeasti sairasta juuri koskaan. Enkä tehnyt sitä nytkään. Eilinen päivä meni kuitenkin yskiessä ja pienen lämmön parissa, mutta aamulla herätessäni olin taas kunnossa. Sopii minulle hyvin. Suorastaan hermostuttaisi ajatus jostain viikon flunssasta, ei kiitos.

Olen aika vakuuttunut siitä, että hyvät elämäntavat ovat osasyynä siihen, että pääsen näin helpolla nykyään näiden tautien kanssa. Täytyy tosin samalla kopautella puuta, eihän sitä koskaan tiedä, milloin se pöpö kaataa totaalisesti sängynpohjalle, mutta ainakaan en jää sitä odottelemaan.

Menneinä viikkoina on tehty taas paljon töitä, käyty vääntämässä budjettia Liettuassa ja suunniteltu tulevaa vuotta. Paljon on mukavia asioita taas tuloillaan, lisäksi myös isoja päätöksiä ja tekoja. 

Muutama viikko sitten tuli myös juttua Kauneus- ja terveys lehteen. Yllättäen laihduttamisesta ja sen mukanaan tuomista muutoksista. Näitä asioita olenkin käsitellyt jo aika riittävästi tässä blogissani, mutta aina ne vain puhuttavat. On jännä saada ihan ventovierailta ihmisiltä viestejä. Tykkään siitä ajatuksesta, että joku voi saada omasta esimerkistäni lisää puhtia omaan tekemiseensä. Ja kyllä itsekin lueskelin paljon juttuja laihduttamisesta kun omaan projektiini ryhdyin. Aina se, että joku "tavallinen ihminenkin" pystyy vaikuttamaan asioihin omalla tekemisellään, antaa monasti puhtia myös siihen omaan puuskuttamiseen. 

Itselläni tuli tammikuussa 10 kk:tta täyteen All Out-valmennuksessa. Vaikka välillä oikeasti tulee se uskonpuute tekemiseen, muutoskuvat auttavat sen oikean tilan hahmottamisessa. Omien tavotteiden osalta olen edelleen samalla matkalla, tiedän sen, mihin suuntaan olen menossa ja reitti sinne on selvä. Se riittää minulle ja se antaa minulle sen motivaation omaan treenaamiseeni ja syömiseeni. Ei ole tarvetta muuttaa mitään. 

Tänään onkin paistettu pitkästä aikaa pullaa. Tuli aivan pakonomainen tarve saada kunnon laskiaspullia, joten taikina kohoamaan ja siitä ne sitten melkein itsestään taas pulliksi muotoutuivat. Vaikka ruokavalioni on tiukka, olen sitä mieltä, että höllääminen välillä on ihan jees. Pääasia, että runko on kunnossa, mikään ei kaadu niihin muutamiin pulliin, ei mikään.

Parasta just nyt on siis kaikki. Mikään ei voisi olla tällä hetkellä yhtään paremmin. Se tunne, kun ymmärrät sen, että ihminen on just niin tyytyväinen asioihin, jotka tällä hetkellä vallitsevat, on hieno tunne. Ainahan voisi toki toivoa enemmän ja enemmän, mutta nyt asiat vain tulevat sitten yksi kerrallaan. Parhautta on olla tyytyväinen ja antaa sen näkyä. 

Parasta pyhäpäivän jatkoa sinulle. Terveyttä ja hyvää mieltä. 

Onnea tulevalle

Kiitos vuosi 2017. Täytyy sanoa, että onneksi lopuit jo, tosin tällä kertaa sanon sen positiivisella mielellä, koska ensinnäkin on älyttömän hienoa päästä taas kokemaan yksi uusi vuosi, toisekseen on niin paljon taas asiota edessä, joita odottaa tältä vuodelta, joten on hyvä, että ollaan nyt tässä.

2017 antoi paljon. Työasiat kehittyivät, sain lisää vastuuta ja enemmän hommia. En sitten tiedä, onko se aina se kaikkein paras mahdollinen juttu, mutta koska itse pidän kovasti työstäni, tämä sopii minulle erittäin hyvin.
Kun minulle tarjottiin maajohtajan paikkaa loppukesästä, en miettinyt hetkeäkään sitä, ettenkö pärjäisi tai jaksaisi. Saan työstäni paljon positiivista energiaa ja virtaa, työni on mielekästä ja vanha klisee siitä, ettei mikään päivä ole samanlainen, pitää tässä kohden kyllä kutinsa.
Viime vuonnakin pääsin tekemään paljon sellaisia asioita, jotka olisivat entisessä elämässä jääneet kokematta. Olen ehdottomasti etuoikeutettu saadessani työskennellä sellaisessa paikassa, joka jakaa niitä samoja arvoja, kuin minä itse.

Treenit kulkevat mukana, tietenkin. Se opittu elämäntapa istuu niin syvällä itsessäni, etten tiedä tilannetta, jossa lähtisin tästä luopumaan.
On välillä jännä miettiä sitä entistä minää ja nykyistä, miten voikin olla sama tyttö nykyään niin erilainen. Asiat ovat menneet monessa suhteessa vain parempaan suuntaan.
Kesän ehdottomiin kohokohtiin kuului treenileiri Himoksella. Pitkään mietin sitä, uskaltaudunko lähteä mukaan, mutta oli onni, että päätin olla rohkea. Sain yhden viikonlopun aikana niin paljon uusia ystäviä, joiden kanssa nykyään pidämme viikottain yhteyttä. Ja helmikuussa treffataan taas, tällä kertaa Tahkolla.

Parisuhderintamalla ei mitään uutta, yllätys. Enkä tosiaan enää ota edes stressiä asiasta. Uskon, että se kohtalo kävelee jossain vastaan, jos on kävelläkseen. Viime vuonna tein erotyötä silloisesta suhteesta aika pitkään. Jotenkin sitä halusi vain uskoa, että asiat ehkä muuttuisivat paremmiksi, mutta siinä vaiheessa, kun huomaat, että arki pyörii vain sen taistelun ympärillä, on parempi luovuttaa.
Ei ole varastikaan minkään ihmissuhteen tarkoituksena tuottaa ehkä jossain määrin enemmän mielipahaa kuin sitä tyytyväisyyttä. Jos kaksi ihmistä jakaa täysin erilaiset arvot, tavat toimia, ei homma toimi. Itse arvostan parisuhteessa ehdotonta luottamusta ja hyväksyntää, toisen kunnioittamista. Jos joudun perustelemaan vaikkapa ruokavaliotani päivästä toiseen, se on aika kuluttavaa.

Tältä vuodelta odotan taas paljon. Uskon, että hyviä asioita tapahtuu kun niille antaa mahdollisuuden.
Eräs kohokohta tulee olemaan heti ylihuomenna, lupaan siitä kirjoittaa erikseen.
Ylipäätään tämän blogin henkiin herättäminen voisi olla se iso juttu tälle vuodelle.

Kiitos menneestä vuodesta, hienoa tätä vuotta ja upeita seuraavia vuosia, meille kaikille.

Time flies...

Niin, aika rientää lentäen tai sitten minusta on vain tullut laiska. Tosin se ei voi pitää paikkaansa, joka päivä on jotain tehty, mutta tekstiä ei ole syntynyt.

Työstä ja levosta:
Vastuun lisääntyminen töissä on vienyt aikaa mukavasti, mutta en valita siitä. Sitähän minä halusin, eteenpäin uralla. Töiden osalta en ole asettanut itselleni mitään suoraa maalia, koska nautin jokaisesta hetkestä, jolloin teen töitä. On jännää, miten sitä näillä vuosilla vielä saa aivan mielettömiä kiksejä työjutuista. Mielekäs työ ja haasteet sopivassa suhteessa pitävät mielen virkeänä. Lisäksi se, että olen vihdoin oppinut siihen, että viikonloppuisin minun ei tarvitse tehdä töitä, ellei nyt ole jotain häppeninkiä, vaan oikeasti voin tehdä niitä asioita, jotka minua henkilökohtaisesti motivoivat ja uskallan levätä ottamalla vaikka päiväunet keskellä kirkkainta sunnuntaita.
Levon merkitys on tullut entistä tärkeämmäksi myös treenien suhteen. Ennen sitä ajatteli, että vaikka olisi lepoviikko, olisi suorastaan pakko lähteä salille, jotta homma etenisi. Mutta eihän se niin mene. Päästäkseen niihin tavoitteisiin, kroppa tarvitsee sen levon. Ja voin kertoa, että nautin näistä lepoviikoista. Ei tarvitse kellottaa asioita heti aamusta lähtien.

Treeneistä:
Toinen All Out valmennus nyt meneillään ja sen verran olen jäänyt koukkuun touhuun, että kolmas valmennus on jo odottamassa. Koska edelleen minulla on tavoite ja haluan voida hyvin.
Vaikka näin kärsimätöntä ihmistä välillä koitellaan tuloksien syntymisen suhteen, olen tyytyväinen. Eihän niitä saavutuksia huomaa viikkotasolla, mutta jos katsoo vaikka vuoden aikana syntyneitä tuloksia, se saa hymyilemään. Ollaan matkalla sinne, mihin haluan.
On ollut mukava huomata, että tästä elämäntavastani ei enää tarvitse antaa selitystä ihan jokaiselle. Joku jäi ihmettelemään ääneen sitä, miten kotona asuva lapseni syö? Joutuuko hän syömään saman kaavan mukaan kuin minä? Noh, joutuu ja joutuu osittain. Meillä syödään edelleen puhdasta ruokaa kotona, jonka laitan ihan itse, mutta ei kotona asuvan nuoren tarvitse tosiaan syödä saman kaavan mukaan kuin itse syön. Hänen ruokiaan ei punnita ja hän syö normaalia kotiruokaa. Vähän niinkuin minäkin. Tosin esimerkkinä tämän päivän ruoka, hänellä oli pottumuusia ja makkarakastiketta, itselläni muusia ja naudan filettä. Aina voi valita. Mutta epäilijöille tiedoksi, terveystarkastuksen mukaan sälli kasvaa ja kehittyy erinomaisesti. Eli ei se kana, kala, liha jne. ole pahasta hänellekään, eikä varsinkaan se säännöllisyys, jolla meillä syödään. Hän voi käydä huoleta kavereiden kanssa silloin tällöin mäkkärissä, mutta minä en käy. Siinä on se ero. Eikä se saa minua surulliseksi. Usko vain.

Ihmissuhteista:
Ei mitään uutta. Ei yhtään mitään. Kaikki on ihan niinkuin ennenkin ja hyvä näin. Alkutalven ja kevään kipuilusta oppineena tiedän, ettei onnea voi pakottaa. Eikä ole tarvetta olla sellaisissa suhteissa, joissa joudut perustelemaan omia valintojasi päivästä toiseen. Tarkoitan tällä myös ystävyyssuhteita. Olen edelleen noudattanut sitä ohjetta, että karsin niitä negatiivisia asioita elämästä syrjään ja voin kertoa, että voin huomattavasti paremmin nyt. Täytän pian 48 vuotta ja tuntuu jokseenkin hassulle ajatella, että minun pitäisi toimia sen mukaan, mikä olisi muille helpompaa hyväksyä. Miksi ihmeessä tekisin niin. Se tapa veisi minut istumaan lähipubiin ja kuuntelmaan sitä, miten jokaista ketuttaa mennä aamulla töihin, miten ketuttaa se, ettei rahat riitä mihinkään jne. En vain halua sitä enää, koska ne eivät ole sellaisia asioita, joita jaksaisin tai joihin pystyisin mitenkään vaikuttamaan tai auttamaan. Se polku on nähty ja huonoksi havaittu.

Yhteenvetona kuulumisista:
Olen onnellinen nyt. Kotoa jo pois lentäneet poikaset voivat hyvin, tekevät töitä ja pärjäävät hyvin. Nähdään vähintään kerran viikossa, tosin tyttären kanssa töiden puolesta lähes päivittäin. Mutta meillä on vahva side ja lämpimät välit. Nuorimmainen on kasvanut kesän aikana huimasti, ei pelkästään fyysisesti vaan myös henkisesti. Me tulemme erinomaisesti toimeen. Mikään ei siis voisi olla paremmin kotiasioiden puolesta.
Uskon itse siihen, että minäkin olen kasvanut vuoden aikana paljon. On hyvä peilata asioita aina aika-ajoin ja huomata se, että pienistä onnenhetkistä tulee valtava määrä onnea yhteensä. Mikään ei voisi olla tällä hetkellä paremmin. Olen sitoutunut asioihin joita teen, koska ne ovat kuitenkin niitä juttuja, jotka minulle antavat voimaa. Ja koska en halua palata siihen vanhaan. Se riittää.

Ohi on

Kesäloma pidetty ja että on tehnyt hyvää. Vain muutamana päivänä piti hoitaa työjuttuja, mutta sekään ei haitannut, koska tiesin jo loman alkaessa, että näin tulee käymään ja eikä ne millään tavalla katkaisseet lomafiilistäni.

Loma oli hyvä, tosin ilmat olisivat tietenkin saaneet olla parempia, mutta koska en koskaan ole oikein ollut auringonpalvoja, tämäkin sopi minulle hyvin.
Lomassa oli ehdottomasti parasta se, että pystyi tekemään asioita ihan sen oman aikataulun mukaan. En mennyt heti viideksi salille, vasta seitsemäksi..Ja keskimmäinen lomaviikko olikin sopivasti treenien osalta lepoviikko, joten ei tullut mitään paineita harjoitusten osaltakaan aikatauluihin.

Nuorimmaisen työkuviot sotkivat juuri sopivasti lähes kaikki lomalle asetetut matkasuunnitelmat, mutta koska työ oli tärkeä kuopukselle, en missään vaiheessa ottanut asiaa edes puheeksi, koska kyllä se vain niin on, että kesätyöpaikan saaminen oli lottovoitto pojalle. Arjen pyörittäminen sitten koiran ja kissan kanssa olisi ollut liikaa vaadittu häneltä, joten tällä kertaa loma meni näin. Ja hyvä näin.

Treenien osalta kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Reilu pari viikkoa vielä, sitten vietetään coachin ja muiden tyyppien kanssa viikonloppu Himoksella ja laitetaan tavoitteet taas kohdilleen. Joku fiksu on joskus sanonut, että hyvää on helppo mainostaa ja tämä pätee kyllä erinomaisesti kahteen asiaan ainakin omassa elämässäni; omaan työhöni ja valmennukseen, jossa olen mukana.
Se, että löytää itselleen juuri oikean tavan treenata ja syödä. Se, että huomaa kehittyvänsä ja huomaa niitä muutoksia, joita ollaan lähdettykin hakemaan. Lisäksi se, että valmentaja on takuulla niin huippuluokkaa kuin olla ja saattaa. Valmennus on niin henkilökohtaista, etten olisi ikinä tätä uskonut, mutta nyt uskon ja tiedän. Kun oma valmentaja tekee töitä niin suurella sydämellä, ei tulisi mielenkään lähteä löysäilemään, paitsi välillä...koska mitään ei tehdä naama nurinperin. Mutta kun pääkohdat ovat aina kohdillaan, asiat etenevät.

Leppävaarassa kaikki siis hyvin. Hyvillä mielin tänään nukkumaan ja odottamaan huomista päivää. Tiedän, että hetki heilahtaa huomenna ruuhkan purkamisessa, mutta kaikki asialliset hommat hoidetaan.

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle. Nauti elämästä ja auringosta, mansikoista ja lämmöstä.

Out of office

Loma. Edessä kolme viikkoa lorvimista ja voin sanoa, että nyt tuntuu hyvälle. Tunnistan itsessäni vähän ylisuorittamisen oireita aina aika-ajoin. On pakko ehtiä tekemään sitä ja tätä, kuivausrumpu piippaa, se on tyhjennettävä heti, aamulla on ehdittävä salille ennen töihin lähtöä, on ehdittävä lenkittämään koira ja kun on hyvää aikaa, voi ne ruuatkin vielä laittaa vaikka aamulla valmiiksi.
Siitä sitten töihin ja niitä töitä voi tehdä vielä kotonakin. Miksi? Ettei vain tulisi kiire minkään kanssa, ettei vain jäisi aikaa istahtaa hetkeksi ja vetää henkeä.

Olen tehnyt itseni kanssa nyt sopimuksen. Lomalla en hötkyile. Teen niitä asioita, jotka tuntuvat sillä hetkellä oikeille, en aikatauluta tekemisiäni sen kummemmin ja otan vaikka päiväunet, jos siltä sattuu tuntumaan.
Ensimmäistä kertaa vietän lomaani niin, että päivisin minulla on aikaa vain itselleni. Kuopuksen kesätyöt antavat tilaa itselleni. Toinen polkaisee fillarillaan puoli seitsemältä töihin ja minä voisin jäädä vaikkapa nukkumaan. Jos siis osaisin nukkua aamulla.

Liikunta, ravinto ja lepo. Siinähän nuo hyvän terveellisen elämän kolme peruspilaria ovat. Kahta noista olen osannut noudattaa hienosti, nyt otetaan tuo kolmas sitten, lepo, käsittelyyn.

Oma projektini etenee suunnitellusti. Tuntuu, että elän taas parasta aikaa elämässäni. Tosin ainahan huomenna tuntuu vielä paremmalle, mutta ei se haittaa. Ne fiilikset, kun tajuat kuukausien jälkeen, ettet ole joutunut syömään särkylääkkeitä nivelkipuihin, varpaat eivät turpoa makkaravarpaiksi tai lonkkiin ei tarvitse käydä hakemassa kortisoonia, ne ovat voittoja. Ne ovat yksi iso asia, joka saa punnitsemaan sitä kanaa tai kalaa lautaselle, mittamaan tarvittavan öljymäärän grammalleen ja huokailemaan aamulla sitä puuron määrää. Ja syömään sitä kaikkien parjaamaa rahkaa, josta muuten itse henkilökohtaisesti jopa pidän. Ehrmanin rahkasta, en muista. Tiedoksesi tämä.

Rasva palaa hitaasti, mutta homma etenee. Sen hyväksyminen, että tuloksia tulee hitaasti, on välillä rankkaa. Mutta kun huomaat, että vaikka aika kuluu välillä omasta mielestä madellen, homma menee kuitenkin ihan just siihen oikeaan suuntaan.

Joku aina aika ajoin kysyy tai kommentoi sitä, että noudatan liiaksi ruokavaliota, koska en salli itselleni herkkuja. Jep, noudatan, mutta teen myös tietoisia valintoja, en lipsumisia, vaan valintoja, jolloin poikkean totutusta. Koska olen ihminen ja koska on mukavia sosiaalisia tilanteita, joihin ei olisi mukavaa tai luontevaa mennä omien eväsboksien kanssa. Mutta ne ovat niitä hetkiä, sitten taas palataan ruokavalioon. Ei se ole tähtitiedettä, kun siitä ei sellaista tee.

Voin hyvin, jaksan ja nautin. Se riittää minulle. Se saa hymyilemään, se saa vetämään mekon päälle tai lähtemään salille. Koska niin sen kuuluu mennä minulla. Se mikä toimii ja tuntuu itsestäni mielekkäälle, toteutan sitä. Odotellaan aurinkoa, sen on luvattu tulevan ihan tuota pikaa lämmittämään meitä, koska loma <3
Rakkautta!!

Kevätsiivoa tai siivottomuutta

Varsinaista elämäni kevättä on tullut näköjään taas pidettyä. Ei sanaakaan ole saanut raavittua paperille, mutta ehkä nyt taas tämän elämäni kevään aikana jotain suurempaa alkaa syntymään.

Kevättalvi ja oikeastaan aika lailla koko kevät on mennyt valehtelematta vähän kuin olisi haaleassa vedessä ollut uitettuna. Paljon on ollut töitä, treenejä ja kotihommia. Ja asioita, jotka ovat omalla tavallaan aiheuttaneet sen, että on vain tuntunut siltä, ettei ole mitään sanottavaa, ei mitään uutta kerrottavaa. Vaikka olisihan niitä asioita ollut.

Tein äskettäin päätöksen erota parisuhteestani. Päätökseen vaikutti suurimmalta osalta se, että havahduin siihen, ettei parisuhteen, jossa kummallakaan ole hyvä olla, ole tarkoitettu kestävän koko loppuelämää. On jollain tavalla helpottavaa ymmärtää se, että jonkun ihmisen kanssa kuljetaan jonkin matkaa, siitä otetaan taas jotain opiksi ja jatketaan matkaa. Se, miten paljon olen tehnyt töitä sen eteen, että oppisin tulemaan toimeen itseni kanssa, sitä ei halua hukata parisuhteessa, jossa ei ehkä sille omalle kasvulle anneta tilaa. Tai sitten ehkä ymmärtää sen, että itseään on kunnioitettava ihan yhtälailla kuin sitä parisuhteen toista osapuolta. Jos parisuhde on tuhoisa, silloin on turha valuttaa elämää hukkaan. Näin se vain menee. Silloin on hyvä lajitella tavarat eri hyllyihin ja jättää omat tavarat hetkeksi paikoilleen. Vähän on tietenkin tyhjää hetken aikaa, mutta asiat järjestyvät.

Kun miettii sitä, miten asiaa pähkäili itsensä kanssa, pyöritteli ja veivasi, joka taas omalla tavallaan lisäsi sitä omaan pahaa oloa, oli oravanpyörä valmis. Asioiden työstäminen tunne- ja järkitasolla on valtavan työlästä ja välillä vain tuntui, ettei pysty yhtään enempään. Sitä epätoivoisesti asetti itselleen erilaisia deadlinejä, joista yksikään ei sitten pitänyt. Kurjaa hommaa.

En silti koe epäonnistuneeni. Uskon edelleen siihen, että kohtalolla on jotain minua varten. Jotain, joka vain ehkä antaa odottaa itseään. Uskon edelleen siihen rehelliseen parisuhteeseen, jossa kumppaniin luotetaan, jossa annetaan tilaa toiselle kasvaa omana itsenään ja tilaa myös kasvaa yhdessä. Voi olla, että katselen tätä maailmaa edelleen niiden ruusunpunaisten lasien läpi, mutta toivon, että se joskus toteutuu. Sitten kun on sen aika.

Mietin muutamaan otteeseen sitä, mitä minä pelkäsin eniten eropäätöstä tehdessäni? Omaa heikkouttani, omia tarpeitani vai mitä. Kuvittelin, että kovuus voisi olla hyvä ase näiden peittoamiseen, olisin ehkä suojassa loukkauksilta ja ulkopuolisten puheilta. Ketun villat. Ei se niin mene. Kun uskaltaa tunnustaa omat heikkoutensa ja puutteensa, silloin on vahvoilla.
Opin myös sen, että välillä on hyvä olla yksin. Olen ottanut tavakseni kiivetä koiran kanssa läheiselle kalliolle. En tiedä, mikä siinä paikassa on, mutta se rauha, jonka sieltä saan on käsittämätön. On hyvä laittaa vain silmät kiinni ja antaa ajatusten olla. Olla hetki tekemättä yhtään mitään, se on aika paljon minulta.

Mutta muuten menee sitten ihan kivasti. Treenit kulkevat ja päätin sitoutua vielä pitkäksi aikaa All Out valmennukseen. Se sopii minulle. Pidän siitä, että treenit ovat vaihtelevia ja raskaita. Välillä levätään ja harvoin tankataan. Arvostan myös sitä, että joku kertoo minulle, kuinka paljon minun on hyvä syödä, jotta kehittyisin.  Vajaan kolmen kuukauden aikana sain hyviä tuloksia aikaiseksi, mutta eniten arvostan sitä, että vihdoin ymmärrän sen, että tätäkään kroppaa ei vuodessa eikä kahdessa kasvatettu valtavan painolastin kantajaksi. Nyt olen oppinut olemaan armoillinen vartalolleni ja teen asioita niin, että tiedän tuloksia tulevan pitkällä tähtäimellä. Koska mikä helkutin kiire tässä onkaan. Aikaa on, kun sitä aikaa vain antaa.

Noin, siinähän sitä taas hetkeksi aikaa. Tämä viikko töitä, sitten viikon loma, kaksi töitä ja sitten lisää lomaa. Ja lisää elämää. Rakkautta.

Lomaa ja motivaatiota

Loma. Harvinaista herkkua. Maltoin pitää pari päivää lomaa. Muutama päivä ilman työpuhelinta, ilman sähköposteja, ilman yhtään mitään työhön liittyvää. Ensimmäinen päivä oli hankala, koska olen ollut aina tavoitettavissa, mutta se hetki, kun ymmärrät, että itselle pitää ottaa aikaa jaksaekseen, se ei ole keneltäkään pois. Vaikka olen hyvä, en ole korvaamaton :) Huomaan, että firma on vielä pystyssä, vaikken ole puuttunut asioihin, se on hyvä se.

Parin päivän aikana tein asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja tein ne ilman häiriötekijöitä. Mieli on nyt rentoutunut ja se työpuhelin on vieläkin pois päältä, saa olla vielä tämän päivän.
Pari päivää ilman alituista blingaamista ja haukkana sähköpostien tutkimista tekee hyvää. Ei tarvitse lähteä pitkälle, päästäkseen pois.

Motivaatio. Kävin eilen pienen testin läpi itseni kanssa. Ryhmätreenit pääosin puolet nuorempien kanssa. Pelotti ja vähän jännittikin. Olen ollut aina vähän huono lähtemään yksin mihinkään, mutta tämä oli tilaisuus, jota en halunnut jättää käyttämättä. Halusin nähdä, mihin ne omat rahkeet riittävät liikkumisen ja jaksamisen osalta ja voin sanoa, kannatti lähteä. Se tunne, kun huomaat jaksavasi ihan samalla tavalla kuin muut, joissain asioissa vielä ehkä enemmänkin kuin mitä edes itse olit ajatellut. Se fiilis antaa lisää motivaatiota, lisää intoa tavoitella sitä omaa maalia. Usko omaan tekemiseen vahvistuu päivä päivältä. Vaikka osa asioista tapahtuu hitaasti, ne silti tapahtuvat. Uskon vahvasti siihen, että ne tavoitteet, jotka olen itselleni asettanut, ne tulevat tapahtumaan. Koska ne ovat päämääräni ja tahtia tiivistetään nyt parin viikon päästä. Minä pystyn siihen. Koska minä haluan.

Meni monia monia vuosia siihen, että onnistuin "pilaamaan" vartaloni, ajamaan yleiskuntoni täysin nollaan. Nyt menee vuosia rakentaa sitä kaikkea uudestaan. Olen jo voiton puolella, mutta tehtävää on vielä ja oma onneni on se, että se tekeminen on minulle mieleistä.
Ainoa negatiivinen asia tässä on edelleen ulkopuolisten ymmärtämättömyys asioista. En laihduta, en ole nälkäkuurilla vaan syön edelleen paremmin kuin aikoihin. Syön puhdasta ruokaa, maistuvaa ruokaa ja voin hyvin. En kieltäydy mistään, teen vain oikeita valintoja. En halua pahoittaa kenenkään mieltä sillä, että kieltäydyn joistain asioista, mutta teen sen vain siitä syystä, että esim. levyllinen suklaata ei kuulu ruokavaliooni tai vaikka on laskiainen, se kermapulla ei ole tänään ajankohtainen. Mielitekoja on välillä, mutta koska tiedän, minkälainen olotila siitä seuraa, jätän sen epäterveellisen valinnan tekemättä. Toki herkuttelen välillä, välillä vedetään varsinaiset överit ruuan suhteen, mutta se kaikki on tavoittellista toimintaa. Se on minun tapani toimia ja koska se sopii minulle, pidättäydyn siinä. Niin helppoa, itselleni ainakin.
Omat tavoitteeni rasvanpolttoon ja lihasten kasvuun ovat hyvissä käsissä. Saan tukea ja hyviä vinkkejä asioiden tekemiseen, ammattilaisilta. Uskon niihin, koska ne toimivat myös omalla kohdallani.
Jokaisella meillä on omat kotkotuksemme, pidetään niistä kiinni. Ei arvostella toisia heidän omista valinnoistaan vaan koetetaan sopeutua ja antaa tilaa. Kannustetaan eikä kritisoida niitä jatkuvasti. Jos joku voi huonosti, autetaan. Mutta jos joku on tyytyväinen, nauttii ja saa iloa omista valinnoistaan, ei löydä häntä maanrakoon eikä varsinkaan neuvota asioissa, joista ei ole sellaista omakohtaista kokemusta edes. Jooko? Ei ole vaikeaa, eihän.

Lähde pulkkamäkeen! Hieno ilma ja hyvät fiilikset. Nähdään salilla.

Tehtävänimikkeenä oma aika

Aika lentää, minä sen mukana. Kovin on ollut taas hiljaista tällä sivustolla, mutta onneksi ei ole syytä pyydellä sitä edes anteeksi, oma aika, omat tehtävät ja vihdoin tarpeeksi vahvuutta tehdä vain niitä asioita, jotka koen joko itselleni tai läheisilleni tärkeiksi.  Pakko ei ole tehdä mitään erityistä, pakko ei ole suorittaa ja olla suuna päänä joka paikassa. Sen oppiminen on ollut todella arvokasta.

Huomasin itse, että kun vähän löysään sitä aktiivisuus"taakkaa" itseltäni, asiat tuntuvat huomattavasti mielekkäämmiltä. Relaamisen myötä olen oppinut jopa aamuisin nukkumaan, välillä tuntuu pistoksena sydämessä, että ehkä nukun vähän turhankin pitkään, mutta se ei onneksi pidä paikkaansa. Asiat hoituvat, vaikka herään vasta kasilta, työaamuina tosin on noustava aiemmin.

Syksyn alku oli jostain syystä alakuloinen. Positiivisten asioiden havainnointi oli välillä työlästä, mutta aina niitä löytyi. Oli vähän pelottavaa huomata, että asiat, jotka ennen aiheuttuivat hurraa huutoja, olivat nyt ihan tavanomaisia. Arki oli tavanomaista. Mutta hyvää arkea. Eihän jokaisena päivänä ole tarkoitus nähdä ilotulitteita, tanssia rivitansseja ystävien kanssa tai istua kynttiläillallisella. Arki on parhautta rutiineineen. Parasta arjessa on tänä syksynä ollut lento kuumailmapallolla. Se tuli jotenkin hyvään hetkeen. Asiat saivat oikeanlaisensa mittasuhteet hiljaa lipuessamme pallolla. Jäi kaipuu, että ehkä vielä jonain päivänä pääsen ihan yksin itseni kanssa tämän kokemaan. Nauttimaan siitä hiljaisuudesta ja tunteesta, jota palloilu sai aikaseksi. Hetkiä, jolloin aika pysähtyy.

Havahduin myös tajuamaan sen tosisasian, että muutaman kuukauden päästä sentterin palvelusaika on ohi. Arki, tuo ihanuus odottaa sitten häntäkin. Suunnitelmia ja tavotteita löytyy, se on hyvä. Yhden virstanpylvään saavutettua on aika miettiä seuraavaa. Mutta nuorena on ihana elää ja tavoitella.
Esikoinen pääsee muuttamaan isompaan asuntoon kuukauden päästä, sekin on hienoa. Työmatkat helpottuvat ja palvelut ovat lähempänä. Asioita, joita itsekin arvostan. Eikä yhtään miinuksena ole se tosisasia, että asunto on huomattavasti lähempänä meidän kotiamme. Lenkkiseuraa on taatusti luvassa.
Kuopuksen opiskelu etenee mallikkaasti. Ihailtavan positiivista palautetta on tullut, joten kaikki kunnossa pilttienkin kohdalla.

Ehkä suurin muutos myös tässä syksyssä on ollut tietynlainen irtaantuminen. Irti päästäminen menneestä. Se on ollut vaativa projekti, aiheuttanut aika lailla kipuilua, mutta jostain syystä ajattelin, että on ehkä helpompi jatkaa eteenpäin näin. On kuitenkin asioita, joihin on tottunut vuosien saatossa, asioita joita kaipaa ja asioita, joista ei välttämättä halua vielä päästää irti. Mutta yritin järkeillä sen niin, että kehittyäkseen, on asioita vain tapahtuduttava. Ei sillä, että asiat olisivat taakkana tai esteenä, ei mitään sellaista. Tämä on niin hankala asia selitettäväksi, etten sitä edes osaa tässä vielä tehdä. En tiedä.

Kävin  6 viikon dieetin läpi, minä, joka aina olen vannonut sen nimeen, etteivät mitkään dieetit ole ratkaisu painonhallintaan. Eivät ne olekaan, mutta ne puoltavat paikkaansa. Itselläni useamman kymmenen kilon pudotuksen jälkeen alkoi tulemaan jo välillä tuskainen olo viimeisten kilojen kanssa. Tuntui, että vaikka mitä teet, homma ei etene. Otin dieetin siis mielenkiinnosta ja senkin vuoksi, että halusin kokeilla, miten suuri vaikutus sillä ruokavaliolla ihan oikeasti on. Mielestäni olen tähän asti syönyt ihan kunnolla ja terveellisesti, mutta en sitten ilmeisesti ollutkaan.
Tarkasti laaditut ohjeet, ateriavälit ja proteiinin runsas lisääminen saivat kyllä asioita aikaan. Painoa ei tippunut kuin vajaa 5 kiloa, mutta senttejä lähti mukavasti, olosta tuli energisempi ja "raikkaampi". Huomasin myös sen, että oma pää tekee jännästi valintoja tämän dieetin ansiosta. Esimerkiksi alkoholi jäi kokonaan, vaikka tilaisuuksia ja tapahtumia oli, joihin sen käyttö on ennen oleellisesti "kuulunut". En tietoisesti ole tehnyt sen suhteen mitään päätöstä, en kieltäydy, jos tilanne siltä tuntuu, mutta en myöskään koe mitään tarvetta sille nyt. Valintoja, joita voi soveltaa mukavasti.
Päätin nyt vielä ainakin osittain pysyä ruodussa, koska tuntuu hyvälle.



No lyhyestä virsi taas kaunis. Nyt on hyvä. Turha pingottaminen on jäänyt, oman ajan hallitseminen ja järjestäminen sen mukaan, mikä on mielekästä on onnistunut hyvin. Ajattelin tänään ottaa päiväunet, koska on vapaapäivä ja se voisi taas tehdä hyvää. Ja koska ei ole kiire mihinkään. Salille ehkä, tosin tämä viikko piti olla täysin lepoviikko, mutta vähän voisi käydä korvienväliä taas putsaamassa.

Katso muuten pihalle, mitkä ihanat värit! Nautitaan.

Kippis elämälle, kippis kesälle

Terve. Hengissä ollaan, vaikkei mitään ole kuulunutkaan. Itseasiassa aloin eilen jo miettimään ja murehtimaan sitä, etten ole saanut mitään raapustettua paperille ja alkoi pieni stressi puskemaan, mutta turha yrittää, jos se ei vain luonnistu.
Tänään sitten koin sen ahaa elämyksen ystävän tilapäivityksestä. Onhan noita asioita taas tapahtunut ja paljon on tullut mietittyä asioita.

Ystävän päivityksessä pohdittiin sitä, miten miehen tie käy naisen sydämeen. Miehen pumppuunhan pääsee kuulemma erinomaisilla kokkaustaidoilla, mutta miten nainen valloitetaan. Jäin itse miettimään sitä, mitä itse kumppaniltani odottaisin? Miten minut hurmattaisiin. No, tietenkin nämä perinteiset huomioon ottamiset, arvostukset jne. Mutta kaikkihan sitä tekevät. Kyllä, kaikki yrittävät parhaansa, mutta kun se alkuhuuma on saavutettu, arki palaa. En itse näe mahdollisuuksia suhteelle, jossa kahdella ihmisellä on täysin erilaiset intressit.
Jotenkin aina välillä tulee sellainen kova tarve olla toisen lähellä, olla rakastettu ja kiva tyttöystävä, mutta eihän mikään kukko käskemällä laula.

Kevät ja kesä on ollut tosi aktiivista aikaa. Työasioissa on ollut tuttua positiivistä ruuhkaa ja ennen lomaa ihan mahdotonta höyryämistä, että ehtii kaiken tekemään kuntoon. Mutta asiat kääntyvät aina hyvästi, aina.

Vielä olisi viikko lomaa jäljellä. Siis tästä lomasatsista. Loppuja ajattelin pitää sitten kesän lopulla, jaksaa sitten taas talven puurtaa oikealla otteella.

Sentterillä menee edelleen hyvin omassa duunissaan, alikersantti Lokkinen. Ihana huomata, että se motivaatio, jota alussakin oli, on säilynyt, ellei jopa lisääntynyt.
Kuopus pääsi haluamaansa jatko-opiskelupaikkaan, itseasiassa olisi päässyt jokaiseen hakemaansa paikkaan pisteiden perusteella. Hyvä näin.
Tyttärellä ensimmäistä kertaa täysi kesäloma. Ai että hän on sen niin ansainnut.

Kuntoiluprojekti jatkuu tuttuun tapaan. Salia, rapputreeniä ja välillä hammasten kiristystä. Mutta kun on tavoitteita, niihin päästään. Vieläkään en jaksa odottaa omia 50-vuotispäiviä. Tulet yllättymään.

Huomenna hiuskarvojen rapsuttajalle. Mulla on taas tukkakriisi. Jotain uutta, jotain mageeta, jotain siistiä. Kiitos.

Espoon Leppävaarassa kaikki siis melkein mallillaan. On asioita, joiden toivoo muuttuvan, mutta ne eivät muutu, ellei itse niitä muuta. Aletaanhan hommiin. Kippis elämälle, kippis rakkaudelle ja kippikset kesälle.

Kaikki hyvin

Vähän aikaa on vierähtänyt taas edellisestä vierailusta täällä. En mitenkään haluaisi syyttää mitään tai ketään, mutta oikeasti on ollut niin paljon tekemistä. Hyvää tekemistä onneksi. Töitä on ollut kiitettävästi ja ihanan positiivisella ruuhka-asenteella.  Eli jos lyhyesti kerron, elämä on ollut työntäytteistä arkea ja illat kotitöitä sekä salia. Eli oikeastaan kaikki on niinkuin ennenkin. Mutta ei kuitenkaan samalla tavalla.

Arki on löytänyt uomansa tässä pienessä kahden hengen taloudessa. Välillä huomaan pientä murkkuikäisen kiukuttelua huushollissa, mutta edelleen voin sanoa, että olen päässyt helpolla lasteni kanssa. Ovia ei ole paukuteltu karmeiltaan, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Hyvin ollaan onnistuttu nuorimmaisen kanssa tämä arki luovimaan. Kotityöt jaetaan mukavasti ja koiran lenkitysvuorotkin menevät niin nätisti.

Töissä on ollut kivoja juttuja. Isoimpana ehkä formula. Ai itku miten upea peli. Kävimme viikolla katsomassa Alastarolla ajotilaisuutta ja tunnustan, vähän valui vedet silmistä. Niin mahtavat äänet, niin voimakas olemus ja ne fiilikset, joita ajajien silmistä ja olemuksesta aistii, ei niitä pysty edes kuvailemaan. Olen nyt kohdannut jotain, jota vielä haluan testata.
Viikonloppuna tuo mielitiettyni oli esillä Sellossa ja jotenkin tuntui hyvälle olla paikalla. Siinä on jotain niin kiehtovaa.

Kuntoilu etenee suunnitellusti ja säännöllisesti. Elämäntavaksihan se on tullut ja hyvä näin. Huomaan itseni ärtyvän, jos pakosta tulee muutaman päivän tauko salitreeneihin. Pinna alkaa kummasti kiristymään, eikä sitä helpota muu kuin kunnon treeni.
Tänään oli sitten taas se aika vuodesta, että työpilttien kanssa oli Naisten kympin vuoro. Vähän jalat hapottaa nyt illalla, mutta sekään ei haittaa. Jännä ajatella, että muutama vuosi sitten en olisi jaksanut edes muutamaa kilometriä kävellä, nyt temmotaan kymppiä jo ihan kevyesti. Ja se, että tavoitteet ovat vielä korkeammalla, se tuntuu hyvälle.

Tänään mä olen suunnattoman täynnä rakkautta. Musta oli kiva hölkötellä sitä kympin lenkkiä oma tytär mukana. Musta oli kiva tulla kotiin, kun sentterikin oli tullut käymään kotonansa viikonloppulomansa päätteeksi. Eniten kuitenkin ilahdutti huomata se, että näiden kahden poikani välit ovat ihan mielettömän hyvät. Jotenkin armeija on tehnyt niin hyvää, molemmille. On ihan mielettömän hienoa katsella, kun isompi kertoo asioita armeijasta ja nuorempi kuuntelee todella kiinnostuneena ja uteliaana. Ja eniten mä tykkään siitä, että alokas kertoo näitä asioita niin positiivisella asenteella. Se varmasti helpottaa sitä epätietoisuutta, joka nuoremmalla ehkä vielä armeijasta ja sinne menosta on.
Ja tänään sitten taas pitkästä aikaa vähän itketti kun sälli lähtiessään halasi. Ei voi ihmisellä isompaa onnea olla, kuin hienot lapset.

Alkuviikosta pidän muutaman päivän lomaa. Nyt huomaan, että on se hetki, että tarvitsen omaa aikaa rauhoittumiselle ja mietiskelylle. Tunnustan, että itselleni on ollut aika vaikeaa antaa aikaa, suorittaminen ja vouhottaminen on niin syvällä itsessäni. Mutta nyt meinaan vain olla. Työpuhelin on laitettu kiinni jo perjantaina, samoin sähköposteissa on lomaviesti. Mietin, että ehkä huomenna olisi se päivä, että tempaisisin biksut päälle ja lötköttelisin muutaman hetken maauimalan nurtsilla. Takaisin tullessa voisi pysähtyä kahvilla ja katsella ihmisiä. Ja syödä ehkä jäätelön. Ja laittaa mekon päälle. Huulipunaa. Ja mietiskellä. Hymyillä ohikulkijoille. Nauttia ja rakastaa. Sitä minä ensimmäiseltä lomapäivältäni odotan.
Elämä on, kokeilemisen ja elämisen arvoista.

On siis kevät

Voisiko ihminen olla yhtään onnellisempi? Kaikkea ihanaa ollut taas elämässä ja jotenkin tämänpäiväinen auringonpaiste ja lämpö sai minut taas niin hereille, niin hereille että.

Pitkänä perjantaina juhlittiin keskimmäisen 20-vuotis synttäreitä, pienimuotoisesti kylläkin, mutta kuitenkin. Oma vanheneminen samana päivänä ei enää tunnu pahalta. Päivä päivältä huomaan olevani niin paljon reippaampi ja parempivointinen kuin vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Edes poikasen lähettämä viesti synttäriyönä ei saanut aikaiseksi muuta kuin hymyä; "onnea vanhus, sä niin meet vanhainkotiin tänään."
Tuntuu niin jännälle se, että sentterikin on oikeasti jo 20-vuotias aikuinen. Jotenkin hän on niin kasvanut viime vuosina, tullut niin ihanaksi aikuiseksi. Ja nyt vielä se, että armeijan käynti tekee asioista vähän uudenlaisia, ainakin minulle, onhan tämä ensimmäinen kerta kun lapsistani joku sitä porskuttaa läpi.

Perjantaina kävin myös hakemassa uutta leimaa käteen. Kuva on vielä kesken, mutta jo nyt se on niin suunnattoman kaunis ja rakas. Kuvassa yhdistyy tärkeät asiat ja hetket. Vihreys elämän voimana, lehdet kuvastamassa uutta ja vanhaa, auringon säteet antamassa voimaa. Loppu selviää sitten myöhemmin.

Kuopuksen uravalintaa on mietitty ja hakupaperit laitettu sisään peruskoulun jälkeistä tulevaisuutta suunnitellen. Isoja asioita kuitenkin niin pienille ihmisille ja vähän sitä ihmettelee vielä, miten on itsekään osannut 15-vuoden iässä miettiä mitä elämässään haluaa työkseen tehdä. Mutta onneksi vaihtoehtoja on paljon, eikä mikään ole kiveen hakattua nykyaikana. Aina on mahdollista vaihtaa, aina on mahdollista lukea enemmän, mutta pääasia, että nuoret itse miettivät asioita ja innostuneina lähtevät taas jatko-opintoihin.

Esikoinen aloitti kuvausharrastuksen, pitkäaikaisen haaveensa. Raukka ei taida vielä tietää, mihin leikkiin ryhtyy, äiti voi haluta paljonkin kuvaushetkiä.

Kropparemontti etenee suunnitellusti. Edelleen pidän tavoitteena sitä, että 4:n vuoden päästä omilla 50-vuotispäivilläni olen niin tikissä ja niin hyväkuntoinen kuin olla ja saattaa. Huomenna on pitkästä aikaa kehonkoostumusmittaus ja mielenkiinnolla odottelen tuloksia. Töitä on vielä tehtävänä, mutta koska se on minulle mielekästä työtä, teen sitä mielelläni.

Elämä makaa mallillaan. Päivä päivältä olen onnellisempi. Välillä ihan hirvittää tämä hyväntuulisuus.  Tuntuu, että olen nyt niin valmis vastaanottamaan sen, mitä elämällä on annettavanaan. Oma naiseus, oma hyvinvointi, hymy ja positiivisuus ovat kaikki niin pinnalla nyt. Ja on mukava miettiä, että päivä päivältä olemme lähempänä lämpöä, lähempänä sitä oikeaa kevättä ja kesää. Elämäni kevättä ja kesää. Täynnä rakkautta ja hyvää mieltä. Tuu säkin sinne!! 

Kevättä ja elämän nälkää

Nyt viimeistään on tunne, että olen hereillä. Tämän päiväinen auringonpaiste sai kyllä mielen taas niin virkeäksi ja lisäsi taas kesän odottelua entisestään. Vaikka odottelin viime kesää hullun raivolla, tätä tulevaa kesää odotan nyt vielä enemmän. Mutta ennen sen tuloa, nautitaan tästä keväästä.

Kotona ovat asiat hyvin. Olemme totutelleet nuorimmaisen kanssa asumista ja olemista kahdestaan ja hyvin meillä on mennyt. Kotityöt eivät ole aiheuttaneet sen suurempaa keskutelua, vaikka nyt on yksi vähemmän niitä meidän kanssamme jakamassa. Ja välillä tuntuu jännältä, niinkuin tänäänkin se, että on lauantai-ilta ja sohvalla napottaa vain kaksi ihmistä. Ja välillä on hiljaista. Mutta mukavaa on se, että poismuuttaneet tulevat taas huomenna käymään. Mulla oli kyllä vähän omaa lehmää tässä ojassa, huomenna nimittäin vaihtuu taas huonejärjestys, joten apukädet ovat tervetulleita. Ja toisaalta, kyllä pilttienkin varmaan tekee mieli välillä tulla taas äidin lihapatojen äärelle.

Jotenkin musta tuntuu että tänään onnellisempi kuin aikoihin. Tai ehkä se johtuu siitä, että tänään on ollut oikeasti aikaa nauttia. Ei ole työkiireitä, ruokakin oli valmiina eikä tarvinnut hösöttää sen kummennin mihinkään. Paitsi tietenkin salille.  Pari viikkoa meni vähän himmaillen yläselässä olleen tulehduksen takia, enkä vieläkään uskalla ihan samaa ohjelmaa vetää kuin aiemmin, mutta kuitenkin se liike on paras lääke. Tulehdusta hoidetaan kortisonilla ja nyt odotellaan kutsua reumatologin luokse. Mutta kun mietin sitä, että jos vaikkapa reumadiagnoosi tulisi, se ei tapa. Se varmaan jossain vaiheessa rajoittaa joitain asioita, mutta uskon, että pystyn itse vaikuttamaan paljonkin siihen, miten sairaus etenisi. Nyt on siis entistä tärkeämpää pitää itsestäni huolta. Ja sitähän minä teen, joka päivä. Ja totuttelu keski-iän tuomiin muutoksiin on jo aloitettu. Moniteholasit saapuivat muutama viikko sitten ja kyllähän maailma näytti taas niin paljon kirkkaammalta. Totutteluahan lasien käyttö vaati, mutta ei siinä montaa päivää mennyt. Yhtenä päivänä jopa unohdin ne vahingossa kotiin ja koko päivän oli hieman alaston olo. Ne kuuluvat nyt mulle.

Elämän nälkä. Se on tänään soinut korvamatona lähes koko päivän. Tuntuu välillä, että on niin kiire elää. Vaikkei oikeasti kiire ole mihinkään. Kiire on vain mielentila. Nyt on eri tavalla aikaa ja taitoa nauttia asioista, hämmästellä ja kokea. Jotenkin niin erilaista taas tänä keväänä. Mä oikein odotan taas niitä päiviä, että voi tempaista mekon päälle, korkkarit jalkaan ja punata huulet. Nauttia aikuisen naisen elämästä ja auringosta. Sitä mä odotan. Ai että. Ja sitä tietenkin, että ihmiset hymyilevät, ihmiset kapuavat pois talvipesistään ja kaikki näyttää niin paljon valoisammalle. Kaikki näyttää melkein rakkaudelle. Ja rakkautta on sekin, että aamulla pääsee vielä hiihtämään. Tänään koiran kanssa lenkkeillessä huomasin latujen olevan vielä pulollaan hiihtäjiä, joten huomenna sinne sekaan vain. Tuu säkin!!

Launtai-iltaa siis sinulle. Ja meille.

Asenteesta se on kiinni

Kävin tänään hyvän keskustelun parhaan ystäväni kanssa ihmisten asenteista ja välillä sellaisesta kokoaikaisesta negatiivisuuden lietsomisesta. Oikein kun pysähdyin miettimään ja kuuntelemaan, sitähän se on. Tuntuu, ettei mikään ole oikein kohdillaan. Aina löytyy jotain valitettavaa, kohin ei ole oikein koskaan.

No, onhan näitä valittamisen aiheita jos niikseen tulee. Mutta miksi? Jokaisella meistä on omat kompastuskivensä, omat haasteensa, omat rajallisuudet jne. Mutta väitän, että suurimalle osalle näistä "ongelmista" voisi tehdä jotain. 

Itse olen tarkoituksella ollut taas yltiöpositiivinen, koska ei vain huvita jauhaa niitä "paskoja juttuja" päivästä toiseen. Kun ei mulla ainakaan asiat ole niin huonosti. Parannettavaa on aina, mutta jumankekka, minähän voin hyvin. Meillä on katto pään päällä, meillä on ruokaa, puhtaat vaatteet ja puhdasta vettä, jota juoda. Ja lisäksi me ollaan terveitä. Ei ole mitään syytä valittaa. Päinvastoin. Jokainen päivä on lahja ja jokaisena päivänä tulisi muistaa se, että kaikilla ei varmasti näin ole.

Olen seurannut läheltä nuoren pojan taistelua leukemista toipumiseen. Mua sattuu välillä lonkkaan, mutta so what. Minä en tiedä, mitä oikea kipu on. Välillä on ollut huono olo, ruoka ei ole maistunut, mutta silti, pääsääntöisesti se maistuu. Mutta toisilla se ruokahalu menee voimakkaista lääkkeistä, letkuruokintaa jne. Mulle ei tee pahaa olla puolta päivää syömättä, terveyteni ei romahda siihen, mutta toisille nämä itsestäänselvyydet ovat elinehto. 

Mutta se, miten me määrittelemme onnellisuuden on eri asia. Pelkkä raha ei tietenkään takaa elämänlaatua tai onnellisuutta, tosin on varmasti helpompaa olla terve rikas, kuin köyhä sairas.

Jotenkin omaa mieltäni lämmitti tällä viikolla keskimmäisen lapseni kommentti kysyessäni; miten metsäleiri meni? Sain vastauksen; helvetin hyvin, oli oikeasti hyvä leiri. Niin, helvetin hyvä leiri. Ja kun tässä ei ollut pojan puolelta edes pientäkään kettuilua ilmassa. Se, miten me asiat otamme, siinähän se juju on. Asenteilla on niin valtava merkitys. Se, miten me itse määrittelemme oman onnellisuutemme. Meillä jokaisella on onnellisen elämän avaimet käsissämme, miksemme käyttäisi niitä. Hetkessä eläminen lisää varmasti onnellisuutta, kun emme murehdi liikaa menneitä, emmekä sure tulevaa, huomaamme pian, että mehän olemme onnellisia. 

Uskon, että onnellista elämää voi elää myös silloin, kun tuntuu, että kaikki haasteet ja vastoinkäymiset kasaantuvat päälle. Tiedän, että onnea voi kokea myös silloin, kun elämä potkii päähän. Asenteet ja se, miten suhtaudumme tapahtumiin vaikuttavat paljon asioiden kokemiseen. Jokainen kokemus, jokainen tilanne muovaavat meitä, väistämättä. Ja yleensä, ajan kanssa, nämä muuttuvat voimavaroiksemme. Minä tiedän sen. 

Lainaa vain, oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain

Sunnuntai-iltaa. Tänään on ollut varsin erikoinen päivä. Koko päivän olen touhottanut asioita, käynyt hiihtämässä aamulla, ottanut kuopuksen mukaan uimahalliin, laittanut ruokaa, tehnyt kaikenmaailman kotihommia ihan taukoamatta. Pyykkejä viikatessa sen tajusin. Tämä olisi se päivä. Tänään poika lähtisi tästä kodistaan takaisin armeijaan. Seuraavan kerran lomille päästessään se koti on ihan toinen. Oma koti.

Mietin asioita mitä ollaan yhdessä tehty ja koettu. Hymyilytti ja itketti samaan aikaan. Vauvana vaativa, ensimmäiset kuukaudet puolen tunnin unia ottava piltti. Koliikkivauva, 5:n viikon ikäisenä nivustyräänsä karjuva sälli, vajaan vuoden ikäisenä sydänvikainen pieni poika. Blondi, ihanilla kiharoilla tädit hurmannut tyyppi.

En ikinä uskonut siihen, että maailmassa voisi olla kahta samanlaista ihmistä. Mutta olen uskonut viimeiset vajaat 20 vuotta. Tämä entinen käkkäräpää, nykyinen siilitukka on oma syntymäpäivälahjani ja uskon, että sillä päivällä on merkitystä. Näen pojassa välillä ne omat ärsyttävät piirteeni, mutta myös ne hyvät puolet. Samalla tavalla. Kaksi kovapäistä ihmistä. Meillä on ollut räiskyviä riitoja, meillä on paukutettu ovia, korotettu ääntä, mutta meillä on myös halattu, meillä on kekusteltu, pyydetty anteeksi ja itketty. Ja kun kaksi kovapäistä tyyppiä ottaa yhteen, siinä on ollut muulla perheellä varmasti kestämistä. Mutta onneksi meidän piirteisiimme ei kuulu pitkävihaisuus.
Ja se, mistä olen äärettömän ylpeä; meillä on puhuttu aina. Sen haluan kaikkien lapsieni säilyttävän, puhumisen taidon.

Jotenkin tämä tänään tuntuu vain niin oudolle. Kun tytär muutti pois, se oli uutta ja ihmeellistä. Tiesin hänenkin pärjäävän. Uskoin ja uskon edelleen, että elämä kantaa häntä. Ja niin on kantanutkin. On unelmia, on toiveita ja tavotteita. Niinkuin nuorella ihmisellä pitääkin olla.
Ehkä se, että nyt on yksi lapsista vain kotona, aiheuttaa jonkinlaista kriisiä itselleni. Pelkoa? Kohta on tilanne, että kaikki ovat maailmalla. Ei se pelkoa ole. Lasten on muutettava pois kotoa. Siihenhän me heitä valmistamme, vaikkapa täyttämällä niitä asuntohakemuksia heidän puolestaan :)

Vaikka itkettää, olen silti niin suunnattoman kiitollinen. En olisi voinut koskaan toivoa yhtään parempia lapsia itselleni. Vaikka joku epäili aikoinaan, voin viitata kintaalla niitä heittoja silloin valitessani yksinhuoltajuuden. Mun mielestä on upeaa, että olemme tämän kaiken rakentaneet yhdessä lasteni kanssa. Yhdessä olemme tehneet mahdolliseksi sen, että jokainen heistä tulee pärjäämään maailmalla. Eikä tule eteen sellaista asiaa, josta ei kotona kehtaisi puhua. Eikä kotiin kielletä ikinä palaamasta. Koska täällä kodissa asuu rakkaus.

Tsemppiä Peetu armeijan harmaisiin ja onnea omaan, uuteen kotiin. Ja nähdään reilun viikon päästä! Koska äidillä on taas ikävä!

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Kurkkusalaattia

Melkein viikko vierähtänyt siitä, kun sentteri astui armeijan harmaisiin. Seuraavat kuukadet, mahdollisesti likin vuoden ajan tulee Kaartin rykmentin Uudenmaan jääkärikompania olemaan poikani paikka. Olen ottanut tämän asian aika suuresti,  ensimmäinen pojistani on aloittanut matkansa tällä saralla.

Ikävä on vaivannut tämän ensimmäisen viikon aika rankasti. On vähän ärsyttävää, ettei voi soittaa silloin kun mieli tekisi kuulla toisen ääntä, kuulumisia ei ehditä vaihtamaan kuin pikaisesti viestien välityksellä illalla, mutta kaikkeenhan onneksi tottuu.
Ja mukavaa oli se, että jo tänään oli läheisten päivä. Oli ihan mielettömän hienoa päästä katsomaan varuskuntaa, vaikka paikkana Santahamina on jo tullut tutuksi lasten isän ja hänen perheensä kautta. Ex-anoppikin asui siellä pitkään ja viikottaiset vierailut olivat siellä arkipäivää. Tosin eihän silloin menty muualle kuin ehkä sotkussa käymään.
Mutta nyt oli mukava käydä ja nähdä oma poika noissa ympyröissä. Jotenkin sen ymmärtäminen, että toinen on palveluksessa, tiedostui näin huomattavasti paremmin kuin se, että toinen vain lähti, laittoi oven kiinni perässään ja meni.

Komentajan sanat siitä, että he pitävät pojistamme huolta ilahduttivat. He lupasivat ruokkia pojat, pitää huolen siitä, että poikaset ulkoilevat päivittäin tarpeeksi ja että pojat saavat ajoittain jopa tarpeeksi untakin :)

Varuskunnassa oli tarjolla ruokaa, arvatenkin hernesoppaa. Onni, että se kuuluu ruokavaliooni ehdottomana herkkuna. Ja sen huomasi lautaselle mätetystä määrästäkin. Hitsit, että olikin hyvää.
Ruokailun jälkeen oli mahdollisuus päästä tutustumaan perinnetaloon. Se oli varsin mielenkiintoinen katsaus menneeseen aikaan. Erityisen mukavaa tästä kierroksesta teki se, että oma poika selosti paljon asioita täällä talossa. Hän oli selvästi ollut hereillä oppitunnin aikana.

Eniten halusin itse päästä katsomaan tupaa, johon sällit on sijoitettu. Mielikuva siitä, että jäpikät oikeasti joutuvat opettelemaan asioita pilkulleen huvitti. Pojan kanssa 19-vuotta eläneenä tiedän aika tarkkaan, minkälaisessa järjestyksessä tavarat ja vaatteet saattavat olla..kuten varmaan aika moni muukin vanhempi tietää. Tuvassa oli lämmin ja tietenkin paljon muitakin yhtä uteliaita vanhempia. Ja siistiä. Ihanan siistiä. Kuten arvata saattaa.

Kaikkinensa tämä päivä oli hyvä. Pakkasesta huolimatta oli kiva käydä. Oli herättävää nähdä se ympäristö, jossa poika nyt viettää muutaman tovin. Oli jotenkin jännä nähdä oma poika armeijan vetimet päällä. Siinä sai häpeilemättä vähän silmäkulmia pyykiä. Niin komea nuori mies.

Luulen, että ikävä vaivaa vielä hetken aikaa. Huomattavasti hiljaisempi koti kuitenkin alkaa sopeutumaan siihen, että täällä asuu enää vain kaksi ihmistä. Elämä kulkee eteenpäin ja asiat tapahtuvat omia aikojaan. Tämä on nyt osa tätä aikakautta, johon me kaikki sopeudumme ja jonka kanssa opimme elämään. Seuraava osa on sitten taas jossain tulevaisuudessa, nyt totutaan tähän.

Ja pian on ensi perjantai ja ensimmäinen vapaa. Äidin lihapadat laitetaan tulille! Mä niin tykkään mun lapsista!! 

Ensi vuodelle minä lupaan...

Uusi vuosi nurkan takana. Tänään vasta jotenkin pysähdyin tajuamaan sen, siirrytään vuodelle 2016. Se tietää sitten 46 ikävuotta..jes. Hyvä ikä, ensi vuodelle.

Päätin tehdä itselleni pienen muistitaulun siitä, mitä ensi vuodelta odotan, mitä haluan ja mihin  tähtään. Vaikka tämä kulut vuosi on ollut yksi elämäni parhaita, meinaan tehdä ensi vuodesta vieläkin paremman. Koska elämä on <3

Ensi vuoden suurin projekti tulee edelleen olemaan minä. Päätavoitteeksi olen asettanut sen, että olen onnellinen, onnellinen loppuelämäni. Kuluneena vuotena olen jotenkin haistellut sitä, että olen menossa kohti jotain uutta ja ihmeellistä, osittain kohti jotain suurta. Ja meinaan jatkaa tätä haistelua, tämä tuntuu hyvälle.

Ymmärsin hetki sitten, että olen ollut muutaman vuoden vähän onneton. Tosin sen kätkeminen on onnistunut ihan kiitettävän hyvin. Jopa itseltänikin. Nyt kun tämä vuosi on tehty enemmän töitä, olen ymmärtänyt sen, että itsetunto, joka silloin on ollut, on ollut vain pintaa. On pitänyt hyväksyä paljon asioita. On pitänyt hyväksyä se, että näytin milloin miltäkin, tein mitä tein milloinkin.
Olin silloin onneton, mutta onneni on se, että olen sen hyväksynyt ja olen nyt niin matkalla jonnekin uuteen ja parempaan. Tätä matkaahan tässä on tehty jo jonkin aikaa.  Sen ymmärtäminen, että tämä oma projektini on muutos, joka ei lopu koskaan. Se on projekti, joka ei ole koskaan valmis. En voi tehdä asioita nyt ja jäädä sitten olemaan, tämän on jatkuttava. Koko ajan.

Ensi vuodelle minä siis lupaan pitää itsestäni vähintään yhtä hyvää huolta kuin tänäkin vuonna. Lupaan tehdä töitä sen eteen, että saavutan sen päämäärän, jonka olen itselleni asettanut. Lupaan nauttia ja olla onnellinen. Lupaan karsia vielä enemmän negatiivisiä asioita pois elämästäni. Lupaan olla itselleni armollinen.

Ja lupaan olla läheisilleni läsnä. Ja lupaan hiihtää!! Hymyillä! Rakastaa!

  

Joulun jälkeisiä

Joulu, tuo ylensyömisen juhla. Vähän pitää itselle nostaa hattua, ettei mennyt ihan mahdottomaksi mättämiseksi. Kohtuudella kaikkea, myös suklaata ja pari piparia.

Meillä joulu meni rauhallisesti. Johtui osittain siitä, että lapset olivat osan joulua isällään ja itse parantelin muutaman päivän kiusannutta flunssaa ja lämpöilyä. Se, mikä tästä joulusta teki osittain erilaisen, oli nukkuminen. Harvoin olen torkkunut niin paljon kuin nyt, mutta toisaalta, viimeiset viikot töissä olivat sellaista haipakkaa että. Ja vihdoin olin antanut itselleni luvan levätä. Huomasi, että mieli ja kroppa olivat molemmat sen tarpeessa. Enkä sitten tiedä, onko oikeasti mukavampaa tapaa vain olla ja rauhoittua kuin sohvalla löhöily, lämpimässä hykertely.
Tänään sitten hyvin levänneenä jo käynti salilla ja ihan normaalit kotiaskareet siihen päälle. Vielä ei kannata ruveta intoilemaan, joutenolokin on ihan mukavaa.

Sohvanpohjalla on ollut myös hyvä miettiä taas asioita, tehdä suunnitelmia ja unelmoida. Ehkä osa niistä saadaan jopa toteutumaan ensi vuonna. Mutta ei näissäkään asioissa hoppu ole hyvästä. Kun ei ole kiire hötkyillä mihinkään suuntaan, asiat varmasti järjestyvät parhain päin.
Tänään minua pyydettiin kertomaan, missä näen itseni 10 vuoden kuluttua. Vähän pelottavaa miettiä 10 vuotta eteenpäin, mutta toisaalta, kun mietin, olen silloin 55 vuotias, vielä monta hyvää työvuotta edessä, samoin monta hyvää vuotta henkilökohtaisessa elämässäkin.
Haluan tietenkin, että asemani työelämässä on silloin vankka ja olen arvostettu omalla toimialallani. 10 vuoden päästä toivon, että elän hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa. Jokseenkin hyvä aina välillä pysähtyä miettimään asioita eteenpäin. Ne omat suunnitelmat ja toiveet nytkähtävät aina vähän eteenpäin, kun ottaa aikaa ja miettii, mitä tulee tehdä niiden saavuttamiseksi.

Ja enää muutama päivä asumista tällä porukalla tämän katon alla. Tammikuun 4. päivä lähenee koko ajan. Sentterin armeijaan meno on ovella, samoin hänen muuttonsa omaan kotiinsa. Jotekin tuntuu vähän epätodelliselta, että olemme nyt tässä pisteessä. Yksi kerrallaan ne lapset itsenäistyvät. Onneksi. On kovin palkitsevaa huomata, miten asioista otetaan itse vastuuta, suunnitellaan ja toteutetaan. Ja luulempa, että meillä menee nuorimmaisen kanssa hetki ymmärtää se, että asumme kahdestaan, porukka on pian puolittunut.

Mutta edelleen, olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Negatiiviset asiat elämässäni ovat vähentyneet huomattavasti oman hyvinvoinnin lisääntyessä.
On huonoja päiviä, mutta pääsääntöisesti hyviä päiviä on enemmän.
Kippis uudelle vuodelle ja uusille ajatuksille. Elämä tarjoaa parastaan. Hymykuopista sen näkee. Jos vain olisi sellaiset.

Matka, joka minun oli tehtävä

Sunnuntai. Pitkästä aikaa päivä, ettei ole kiirettä mihinkään. Pari edellistä viikkoa on ollut taas sellaista vauhtia, ettei paremmasta väliä. Mutta tuleepahan joulu ja lomat nopeammin näin.
Ainakin ajattelin vähän pidellä lomaa joulun jälkeen. Ladata akut taas kunnolla tulevaa vuotta varten.

Edellisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Ainakin on tullut treenattua. Olemme Jessen kanssa tavanneet nyt kerran viikossa, omatoimisesti olen ravannut salilla sitten kolme kertaa, eli yhteensä 4 salikäyntiä viikossa. Sen on oltava nyt ihan sopiva määrä, enempään ei varmasti rahkeet tässä työkiireessä edes riittäisi. Likimain kaikki laitteet alkavat olemaan tuttuja. Muutama laite on sellainen, etten oikeasti vain ymmärrä, missä sen liikkeen pitäisi tuntua. Yksi näistä on sellainen vetkutin, joka vahvistaa isoja selkälihaksia. Rupeaa aina vain naurattamaan, koska mun kädet eivät vain ole tasapainossa. Vaikka miten yritän tsempata, saan kiskottua ensin vasemman puolen alas, sitten perässä tulee oikea. Ei missään nimessä tulisi kuulonkaan, että ne laskeutuisivat samaan aikaan sieltä, ei tietenkään. Mutta mä tulen oppimaan sen.

Kyykkyjä me ollaan tehty varmaan miljoona. Välillä mietinkin, miksi ihmeessä sanoin pakarani yhdeksi epäkohdaksi, joita haluan kehittää. Kiesus, että välillä reidet ja takapuoli huutavat yhdessä armoa. Mutta ilman tuskaa ei tuloksia tunnu. Se on varmaa.
Lisäksi erityistä onnistumisen tunnetta aiheuttaa ojentajat. En itse tietenkään huomioinut niiden kehittymistä, mutta kun pt pyysi katsomaan peilistä, siellähän ne näkyivät.

Kaikkinensa olen niin tyytyväinen. Nyt osaan ja uskallan tehdä salilla asioita. Uskallan jopa jonottaa johonkin laitteeseen. Alussa ollut epävarmuus on kadonnut tiehensä.

Henkilökohtaista edistymistä. Kävin torstaina ihan yksin iltagaalassa. Pikkumustaa päälle, (kävin kyllä sovittamassa ihania bling bling unelmamekkoja, mutta vielä en ollut valmis niihin) korkkarit kassiin ja menoksi. Olen aina ollut vähän huono lähtemään itsekseni mihinkään, mutta nyt pystyin senkin tekemään. Ja viihdyin. Eihän se ollutkaan niin kamalaa, kuin kuvittelin.

Mukavia ihmisiä ympärillä, paljon jutustelun aiheita ja aivan mielettömän hyvää ruokaa. Olin onneksi fiksu ja lähdin pois likimain ruokailun jälkeen, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan, perjantain työpäivä velvoitti olemaan skarppina.

Lisäksi kävin tiistaina Tampereella palveluntarjoajamme luona juttelemassa uusista tuotteista, samalla kun hän nakutti ensimmäisen lauseen vatsaani. Matka, joka minun oli tehtävä. Jatkoa seuraa, muttei ihan heti, ei ollut mikään helpoin paikka tautoitavana ja toisaalta, seuraava askel ei ole vielä päätynyt maahan asti. Vähän pitää odotella.

Muutenkin ollut paljon mietittävää. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun paljon on tapahtunut asioita. Keskimmäisen muutto varmiustui ja päivät vähenenevät armeijaan astumisen kanssa.
Jotenkin ajatus siitä, että ollaan pian kuopuksen kanssa kahdestaan on pistänyt taas miettimään asioita. Mitä sitä haluaa itse tehdä isompana, kenen kanssa, missä jne.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, tänään tuntuu siltä, ettei niin kuitenkaan ehkä ole. Ehkä eniten mietityttää se, että miten paljon on itse valmis antamaan ja joustamaan, miten paljon muut.
On asioita, joita ei saa tekemättömiksi, asioita, jotka voi antaa ehkä anteeksi, muttei kuitenkaan unohtaa. Ja se, että onko aina joustettava itse, vai olisiko mahdollista tehdä vaikkapa kompromisseja. Tai vaikkapa se, onko vain toisen tehtävä panostaa vai olisiko se mahdollista muillekin.
Päivät ennen naisten viikkoja ovat minulle nykyään aika mahdottomia. Liikaa miettimistä, liikaa herkkyyttä asioissa.

Matka, joka minun oli tehtävä. Matka, joka ei päättynyt tähän, vaan se kulkee eteenpäin. Näköjään välillä ottaen takapakkia, välillä suuria harppauksia. Mutta taas tarvitaan sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Asiat, jotka ovat minulle selviä, mutta joita en nyt vain jostain syystä saa tehtyä valmiiksi. Asioita, joita en saa saa sanottua. Mutta minä valmistun näidenkin hoitamiseen. Koska on pakko ja koska minä tahdon.