lauantai 18. huhtikuuta 2015

Terveiset

Hei, terkut Peurungan kylpylästä. Tultiin eilen nuorimmaisen kanssa tänne lillumaan ja saamaan uutta tietoa psoriasiksesta ja sen hoidosta. Tämä viikonloppu on siis nuorten leiri, mutta onneksi kurssille piti tulla myös toinen vanhemmista mukaan.

Olin alkuun hieman skeptinen koko kurssin annista, mutta täytyy kyllä tunnustaa se, että  pyörrän puheeni. Ihan kamalasti olen saanut uutta tietoa ja ajatuksia, joita ei välttämättä tule edes mietittyä.

Meillähän psoriasiksen kanssa eläminen on tuttua jo siinä, että lapset ovat vuosikaudet joutuneet katsomaan ja kuuntelemaan manauksiani tämän vitsauksen kanssa elämisestä ja varmasti kaikki mahdolliset hoitokeinotkin ovat heille jo varsin tuttuja. Mutta se, mikä pisti vähän miettimään on se, että nythän tämä on myös minun kuopukseni sairaus ja se tulee vaikuttamaan häneen tietenkin yhtälailla hänen lopun ikänsä.

En ole varmasti itse tarpeeksi huomioinut tätä uutta näkövinkkeliä omassa perheessäni. Diagnoosin saaminen ei ollut meille mikään yllätys, mutta en varmasti ole tajunnut tarpeeksi jutella oman nuoreni kanssa koko asiasta. Miten hän siihen reagoi, miltä se tuntuu ja miten hän sitä hoitaa. Minunhan pitää ajatella nyt niin, että tämä on yksi hänen lukuisista ominaisuuksistaan, eikä mennä sairaus edellä tämän asian kanssa. Psoriasis tulee rajoittamaan olemista ja elämistä jollain tavalla, mutta haluaisin kuitenkin valaa sitä itseluottamusta ja positiivistä asennetta omaan nuoreeni. Tähän tautiin ei kuole, se ei tartu eikä se vähennä yhtään sitä valloittavuutta, joka hänessä on. Mutta psoriaasikseen sairastuminen juuri murrosikäisenä on tietenkin syvältä. Omassa kropassa ja mielessä tapahtuu niin paljon muutenkin asioita, joiden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen menee oma aikansa. Psoriaasis ei nyt kuitenkaa ole mikään pikkujuttu, jonka voisi olankohautuksella ohittaa.

Nuorilla ulkonäköpaineet ovat murkkuikäisenä tosi vahvasti esillä, oman minäkuvan muodostaminen ja ulkopuolisten "asettamat" paineet siihen päälle lyötynä ei ole mikään helppo yhdistelmä.
Vaikka sitä miten yrittää tukea ja kannustaa, tiedän kuitenkin itse sen, että väsymys iskee nuoreenkin jossain vaiheessa, samoin viha tätä sairautta kohtaan.
On ollut tosi hienoa saada työkaluja näiden asioiden käsittelyyn. Vaikka asiat ovat itselle tosi selviä, eivät ne sille nuorelle kyllä ole. Itse olen pitänyt asioita itsestään selvinä, mutta täällä tajusin, että eihän se niin oikeasti ole. Nämä ovat nyt sen nuoren asioita ja tällä hetkellä niitä tärkeimpiä asioita, jotka tulee käsitellä. Siinä haluan tietenkin auttaa parhaan kykyni mukaan. Siksi olemme täällä ja hyvä niin, aukesivatpahan taas tämänkin äidin silmät.

Elämä edellä kuitenkin mennään, se on vissi ja varma. Sairaus on ja pysyy, mutta se ei tosiaan tule hallitsemaan elämää! Ei mennä pylly edellä puuhun.

Ei kommentteja: