keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

98 päivää = 14 viikkoa

Vajaa sata päivää on totuteltu uuteen minään. Paljon on mahtunut tähänkin matkaan, mutta vielä on paljon tehtävää ja matkaa jäljellä. Pienin askelin on menty, mutta kyllä niitä harppauksiakin on tehty. Varsinkin henkisellä puolella. Irtiottoja ja uskaltamista, toisen lähelle päästämistä. Hyviä asioita.


Mä itse jotenkin odotan ihan suunnattomasti tätä kesää. Tosin niin taisin viime kesääkin odottaa hullun kiilto silmissä, mutta musta tuntuu, että tämä kesä on se mun kesä. Näin mä olen tämän miettinyt ja monastihan nämä mun mietinnät käyvät toteeen. Koska luovuttaminen ja häviäminen on aika kurjaa, ainakin minulle.

Palatakseni tuohon vajaaseen sataan päivään, sain upean tilaisuuden tehdä pientä projektia kuvaaja Anna-Katrin kanssa. Se oman minäkuvan hahmottaminen on ollut vähän haastellista, muutokset tapahtuivat kuitenkin nopeasti, eikä korvien väli aina tunnu pysyvän muutoksissa mukana. Anna-Katrin kanssa puhuttiin aika pitkään siitä, mitä kuvilla kerrotaan. Mun kuvilla on todella henkilökohtainen tarina, kaikkea en tule ikinä edes avaamaan, ne kipuilut jäävät minun tietoisuuteeni, mutta oikein katsomalla ne ehkä sinulle jotain kertovat.





Arpi. Arpi leikkauksesta, mutta myös elämästä. Umpeutunut, mutta vielä tuore ja hoidettava. Paljon hellyyttä ja huolenpitoa vaativa. Kesällä sen voi päästää jo aurinkoon. Sitä arpea ei ole vielä kovin moni päässyt näkemään, eikä se olekkaan näyttelyarpi. Se on vain nyt lopun ikäni osa minua. Mutta sillä on niin hieno tarina kerrottavanaan. Ja sen tarinan loppu on onnellinen. Se on rakas ja raskas arpi.

Sen arven eteen on tehty töitä ja ne työt on tehty minua varten. Jotta minusta tulisi valmis.
Arpi pysyy vielä hetken aikaa piilossa, vähän sitä voi jo raottaa, mutta kokonaisuudessaan se ei vielä näy. Sen verhon avaamiseen menee hetki, mutta ollaan jo aika pitkällä. Ja siitä mä tykkään.

Tämä viikko on ollut hyvä. Sunnuntain juttelutuokio hyvän ystävän lähellä oli mieleenpainuva. Ajatteleminen ääneen, toisen kuunteleminen ja hyväksyminen. Ihan mieletön fiilis. Ei se, että ajatuksia pyörittää itsekseen oikein aina johda mihinkään. Ääneen puhuminen, omien ajatusten suusta päästäminen on todella terapeuttista. Kun ne omat painavat asiat saa jollekkin puhuttua, tuntuu kuin se tiputettu 40 kiloa olisi tippunut tuplaten hartioilta., Huojentunut olo, kertakaikkiaan.

Ja kaikesta tästä mä haluan taas kiittää. Mä haluan kiittää erityisesti omia lapsiani tämän matkan jakamisesta, kannustamisesta ja hyväksymisestä. Se on ollut minulle kaikkein tärkeintä. Mun oma lauma, se kaiken kantava voima ja syy. Ja tietenkään en halua unohtaa niitä ystäviä, jotka aidosti ovat kannustaneet ja tsempanneet, potkineet perseelle, välillä kritisoineet, mutta kuitenkin olleet mukana.,
Erityisesti haluan kiittää Anna-Katria kuvista ja avusta. Jotenkin oli niin helppoa riisua se oma heikkous sanoiksi ja en voi kuin ihailla hänen ammattitaitoaan sanojen kuviksi pukemisessa. Voit käydä kurkkimassa lisää tarinoita; http://www.annakatrihanninen.com/#0

Kiitos matkani jakamisesta, vielä kuljetaan yhdessä <3

Rakkaudella, minulta sinulle!!







Ei kommentteja: