Nuorempana koin pituuteni ongelmaksi. Oli jotenkin vähän kurjaa asettua koululla pituusjonoon, vain Juha oli luokkakavereista minua pidempi eikä se pituus silloin tuntunut myöskään kivalle poikamarkkinointa silmällä pitäen.
Aikuisiällä seurustelin yhden majurin kanssa, joka oli tasan samanmittainen kuin minä, mutta hän ei voinut hyväksyä sitä, että käyttäisin korkokenkiä, koska nainen ei vain voi olla miestä pidempi. No, se suhde ei pitkään kestänyt, tosin ei se kenkien käyttö tietenkään ollut se ratkaiseva tekijä.
Tulin vasta reilusti aikuisiällä sinuiksi pituuteni kanssa. Jossain vaiheessa tuntui kyllä vähän oudolta seurustella miehen kanssa, joka oli minua lyhyempi, mutta lähinnä siinä oli alussa ne ympäristön paineet, jotka mietittyttivät. Mutta sitten koitti kuitenkin se hetki, että aloin kantaa varttani ylpeästi eteenpäin. Kuka sille pituudelleen minkään mahtaa.
Välillä huvittaa vieraiden ihmisten kommentit. Tänään lähdin käymään Tallinnan toimistolle ja aamukahvia jonottaessa vanhempi herrä aloitti jutustelun pituudestani. Hän ihmetteli suureen ääneen kinttujen pituutta ja hyvä, ettei alkanut kumartelemaan. Sellaista suitsutusta että.
Tosin on niitä huonojakin vitsejä kuultu; sun kaatamiseen tarvitaan varmaan hirvenkaatolupa. Varsinainen vuosisadan iskuyritys :)
Nyt olen 45-vuotias ja 178 cm pitkä. Ja käytän korkokenkiä, koska olen nainen. Eli pituutta tulee kengistä riippuen n. 185, onko se paha? Ei mun mielestä.
Nyt kun vihdoin olen sinumpi oman kroppani kanssa, haluan olla nainen. Haluan käyttää kauniita vaatteita, jos mahdollista ja tuoda esiin sitä omaa naiseuttani, nyt kun kerran ollaan siinä tilanteessa, ettei minun tarvitse itseäni piilotella.
Ja onhan tästä pituudesta ihan hirveästi hyötyä. Ei tarvitse käyttää keittiötikkaita saadakseen jauhopussin kaapin ylimmältä hyllyltä alas, konserteissa näen hyvin, koska harvan pää on minun näkökenttäni edessä jne. Ja jos miettii parisuhdetta, olen sitä mieltä, että se on miehen korvienvälistä kiinni, miten hän suhtautuu mahdollisesti itseään pidempään naiseen. En ainakaan itse voisi kuvitella nykyään, että pituus on se kriteeri, jolla kumppanini valitsen. Kyllä siihen parinvalintaan vaikuttavat pikkuisen eri asiat. Vähän sellaiset tärkeämmät jutut.
Niin, että täällä sitä taas tänään kipitetään korkkarit jalassa. En kuitenkaan katso muita alaspäin, sehän on se tärkeä juttu. Jokainen menee niillä, mitä on annettu ja hyvä niin.
Mä menen naiseksi vähän pitkänä, mutta en ole erityinen. On vielä minuakin pidempiä naisia ja miehiä.
Ja mä olen oikeasti vähän iloinen pituudestani ja jaloistani. Itseasiassa ne kintut on ihan kauniit ja löydän jopa itselleni sopivia kenkiä. Eli ei mitään hätää, kaikki on hyvin.
Pituus on minulle voimavara, sellainen asia, jota ei ihan kaikilla ole. Olen pitkä ja ylpeä siitä. Välillä täällä ylhäällä muuten tuulee :)
Aikuisiällä seurustelin yhden majurin kanssa, joka oli tasan samanmittainen kuin minä, mutta hän ei voinut hyväksyä sitä, että käyttäisin korkokenkiä, koska nainen ei vain voi olla miestä pidempi. No, se suhde ei pitkään kestänyt, tosin ei se kenkien käyttö tietenkään ollut se ratkaiseva tekijä.
Tulin vasta reilusti aikuisiällä sinuiksi pituuteni kanssa. Jossain vaiheessa tuntui kyllä vähän oudolta seurustella miehen kanssa, joka oli minua lyhyempi, mutta lähinnä siinä oli alussa ne ympäristön paineet, jotka mietittyttivät. Mutta sitten koitti kuitenkin se hetki, että aloin kantaa varttani ylpeästi eteenpäin. Kuka sille pituudelleen minkään mahtaa.
Välillä huvittaa vieraiden ihmisten kommentit. Tänään lähdin käymään Tallinnan toimistolle ja aamukahvia jonottaessa vanhempi herrä aloitti jutustelun pituudestani. Hän ihmetteli suureen ääneen kinttujen pituutta ja hyvä, ettei alkanut kumartelemaan. Sellaista suitsutusta että.
Tosin on niitä huonojakin vitsejä kuultu; sun kaatamiseen tarvitaan varmaan hirvenkaatolupa. Varsinainen vuosisadan iskuyritys :)
Nyt olen 45-vuotias ja 178 cm pitkä. Ja käytän korkokenkiä, koska olen nainen. Eli pituutta tulee kengistä riippuen n. 185, onko se paha? Ei mun mielestä.
Nyt kun vihdoin olen sinumpi oman kroppani kanssa, haluan olla nainen. Haluan käyttää kauniita vaatteita, jos mahdollista ja tuoda esiin sitä omaa naiseuttani, nyt kun kerran ollaan siinä tilanteessa, ettei minun tarvitse itseäni piilotella.
Ja onhan tästä pituudesta ihan hirveästi hyötyä. Ei tarvitse käyttää keittiötikkaita saadakseen jauhopussin kaapin ylimmältä hyllyltä alas, konserteissa näen hyvin, koska harvan pää on minun näkökenttäni edessä jne. Ja jos miettii parisuhdetta, olen sitä mieltä, että se on miehen korvienvälistä kiinni, miten hän suhtautuu mahdollisesti itseään pidempään naiseen. En ainakaan itse voisi kuvitella nykyään, että pituus on se kriteeri, jolla kumppanini valitsen. Kyllä siihen parinvalintaan vaikuttavat pikkuisen eri asiat. Vähän sellaiset tärkeämmät jutut.
Niin, että täällä sitä taas tänään kipitetään korkkarit jalassa. En kuitenkaan katso muita alaspäin, sehän on se tärkeä juttu. Jokainen menee niillä, mitä on annettu ja hyvä niin.
Mä menen naiseksi vähän pitkänä, mutta en ole erityinen. On vielä minuakin pidempiä naisia ja miehiä.
Ja mä olen oikeasti vähän iloinen pituudestani ja jaloistani. Itseasiassa ne kintut on ihan kauniit ja löydän jopa itselleni sopivia kenkiä. Eli ei mitään hätää, kaikki on hyvin.
Pituus on minulle voimavara, sellainen asia, jota ei ihan kaikilla ole. Olen pitkä ja ylpeä siitä. Välillä täällä ylhäällä muuten tuulee :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti