Kiitos kesälle!

Alkaa pikkuhiljaa olemaan syksyn tuntua, hämärtää ja enää ei käydä iltalenkillä pelkkä toppi päällä. Aika moni ystävistä on juhlinut viikonloppuna Ventesialaisia, kesän loppumista. Tuntuu jotenkin haikealle katsoa ulos, hämärtää jo niin kovin aikaisin ja pian on aika kaivella taas niitä syksyisiä turjakkeita kaapin perukoilta ja ei mene kuin hetki ja on jo talvivaatteiden vuoro.

Mulla on jotenkin haikea olo. Tämä kesä oli hyvä kesä. Tämä kesä antoi todella paljon. Paljon onnellisia asioita, uusia kokemuksia, uusia ystäviä, paikkoja, hyviä hetkiä vanhojen ystävien kanssa, ajatuksia ja onnistumisia. Ja tämä oli erilainen kesä monella tavalla. Mielessä on monia lämpimiä muistoja, hyviä fiiliksiä ja silti vielä ihan mielettömät odotuksen ensi kesän tuleville muistoille. Tulevat muistot vielä niistä toteutumattomista asioista, mutta kuitenkin asioista, joiden uskovan olevan ensi kesän jälkeen toteutuneita muistoja. Ajatus siitä, että ihania asioita tulee jatkossakin tapahtumaan kesä toisensa jälkeen saa hymyilyttämään.

Tänä kesänä kierrettiin useilla festareilla ja joka kerta oli kivaa. Tänä kesänä lennettiin, ajettiin huippunopeilla autoilla, mökkeiltiin, käytiin nauttimassa kuohuvaa, laulettiin, istuttiin laiturin nokassa hiljaa. Oltiin vain. Vaikka ensin pelkäsin, etten osaa irroittaa töistäni edes loman ajaksi, onnistuin kuintekin niin tekemään. Akut tuli ladattua kunnolla.

Kesä mietitytti myös sen puolesta, että Mikalla oli koko kesä buukattu kiinni. Ajatukset siitä, ettei juurikaan ehditä näkemään eikä tutustumaan hiersivät tietenkin pientä pääkoppaa, mutta me ehdimme. Yllättävän kivuttomasti tämä meni. Vaikka ikävä välilllä kalvaa, mietin, ettei ehkä ole kauniimpaa ja väkevämpää tunnetta kuin ikävä. Vaikka se ikävä pelottaa, siksi, että jotenkin on ikävissään haavoittuvimmillaan. Mutta kuitenkin, sitä antautuu toiselle rohekasti, se on kiva.

Annetaan syksyn tulla kuitenkin. Hyvä syy taas sytytellä kynttilöitä, istua rauhassa kotona villasukat jalassa ja jatkaa elämästä nauttimisesta. Tämä ei ole yhtään pöllömpää olemista.

Kiitos. Kiitos sinusta ja kiitos minusta.

Viime viikot ovat olleet varsinaista tunteiden vuoristorataa. Läheisen saatto viimeiselle matkalleen viikonloppuna sai outoja asioita aikaiseksi, outoja tunteita ja ajatuksia. Ajatuksia kuolemasta, hyvällä tavalla kuitenkin, vai voiko kuolemasta sanoa hyvällä tavalla. Tarkoitan sitä, että kuolema väistämättä tulee eteen, eikä sitä oikeasti ajattele joka päivä, mutta juuri vaikkapa siunastilaisuudessa se tuli niin konkreettisesti esiin. Kuolema ja elämän päättyminen. Kuolema koskettaa meitä näköjään aina silloin, kun se tulee kohdalle. Elämän loppuminen, yllättäen tai aavistettuna, joillain ehkä jo toivottunakin. Tämäkin kuolema tuli yllättäen. Ei sitä osannut odottaa ja se tuli aivan liian aikaisin. Mutta se tuli, eikä tilanne voi enää koskaan muuttua.

Siunaustilaisuuden aikana ehdin miettimään paljon. Mietin sitä, miten vainaja eli elämänsä. Oliko hän onnellinen, osasiko nauttia tarpeeksi ja oliko hänen elämänsä ehkä sellainen elämä, kuin hän toivoi? Entä jos tilanne tulisi omalle kohdalle, miten minä summaisin oman taipaleeni.
On paljon asioita, jotka olisivat voineet mennä toisella tavalla, asioita, joissa olisin voinut toimia toisin, mutta vielä on paljon asioita, joihin minä pystyn vaikuttamaan ja joiden eteen minä voin tehdä töitä, ollakseni onnellinen.

Minä uskon siihen, että tuntiessani itseni, hyväksyessäni omat virheeni ja puutteni, mutta silti rakasteassani itseäni, olen jo vähän jyvällä asiasta. Jos en itse hyväksy itseäni, kuinka voin odottaa, että kukaan mukaan sitä tekee? Ja jos elämä on alituista epävarmuutta, eipä se varmaankaan kovin tyydyttävää ja antavaa elämää ole. Monet meistä on opetettu asettamaan itsemme aina viimeiseksi. Tekeekö sellainen jatkuva uhrautuminen toisten puolesta meistä jotenkin parempia ihmisiä? En usko.Uskon, että itsensä aina viimeiseksi jättäminen tekee meistä lopulta katkeria. Sen tiedän, etten itse voi jättää onneani muiden varaan, sillä oma onneni tulee minun sisältäni. Mutta vaikka en jätä sitä muiden varaan, he muut voivat kuitenkin jakaa iloni.

Minä tunnen suunnatonta kiitollisuutta tällä hetkellä, kiitollisuutta ja rakkautta. Kiitän lapsistani, kiitän kumppanistani, kiitän ystävistäni, läheisistäni ja itsestäni. Olen oikeasti kiitollinen siitä mitä minulla tällä hetkellä on. Kiitän jokaisesta uudesta aamusta elämässäni. Kiitän jokaisesta uudesta mahdollisuudesta ja haasteesta. Minulle on taas tulossa hieno päivä huomenna.

Pidä minut lähelläsi

Ensimmäinen puhelu, toinen puhelu, kolmaskin puhelu....äkkiä huomaamme puhuvamme päivittäin, nautimme yhteisistä juttelutuokioista ja alamme puhumaan muustakin kuin työasioista. Huomaamatta tai tarkoituksella, sen ei ole väliä. Kiinnostus kasvaa ja jokaisen puhelun jälkeen tulee lämmin ja hyvä olo, alamme tuntemaan vetoa toisiamme kohtaan ja tapailemme. Silti jokin välillä pelotti ja hetkittäin oli vähän epävarma olo. Pelko rakastumisesta?

Jokainen meistä on varmasti kokenut rakkaudessa kolhjuja, joku ehkä tullut jätetyksi, toinen petetyksi, joku ehkä menettänyt rakastamansa ihmisen tai voihan rakkaus päättyä vaikka alkoholisimiin tai muuhun ylitsepääsemättömään ongelmaan. Kaikista näistä seuraa varmasti kipua ja tuskaa. Jotkut ihmiset varmasti osaavat käsitellä nämä asiat helpommin kuin toiset. Ehkä he surevat hetken aikaa, parantelevat hetken ja sitten jatkavat elämäänsä. Rakastuvat uudelleen ja nauttivat rakkauden tunteista ja elämästä.
Toiset (lue minä) tekevät taas näistä asioista vielä hankalampia. Siitä tulee ongelma, joka aiheuttaa kipuilua ja ehkä jopa pelkoa rakkaudentunteeseen. Ajatus siitä, että taas kävisi samoja ikäviä ja satuttavia asioita, kärsimystä siitä, että kiellän itseltäni sen hienon tunteen, joka rakastumisesta syntyy. Se oli ongelma.

Se, että voisin rakastaa toista, vaati oman itseni löytämisen kokonaisena ihmisenä. Yhteyden löytyminen kaikkiin omiin piirteisiini, ominaisuuksiini ja vartalooni rakastettavana ja kunnioitettavana, Ja kaikkien niiden asioiden ja ominaisuuksien hyväksyntä, itselleni. Kohtasin kokonaisen minäni, kaikkine hyvine- ja huonoine puolineni. Kun ymmärsin sen, että minä olen tällainen, antoi se mahdollisuuden kohdata toinen ihminen kokonaisena ihmisenä, ihmisenä minun elämässäni.

Olen 45-vuotias ja minusta tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvälle. Olen hyväksynyt sen, että menneisyyden asiat eivät voi olla onneni tiellä. On asioita, joihin en ole voinut itse mitenkään vaikuttaa, enkä voi antaa niiden asioiden olla esteenä onnelleni. Tulen varmasti tekemään virheitä suhteesssa tai käyttäytymään huonosti, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan loukata. En halua olla varpaillani enkä halua sinunkaan olevan. Haluan, että annamme aikaa toisillemme ja asetamme tämän suhteen etusijalle valinnoissamme. Haluan, että pidät minua tärkeänä, koska minäkin pidän sinua tärkeänä. En halua kohdella sinua huonosti, enkä halua sitä sinulta. Sinun tarpeesi ovat tärkeitä minulle ja minun sinulle. Haluan tulla rakastetuksi, haluan kosketustasi ja hyväksyntääsi. Niitä asioita minä haluan.

Ja haluan, että pidät minua lähelläsi.

Fiiliksiä

Toinen lomaviikko meneillään ja vielä yksi edessä. Tähän saakka loma on tuntunut hyvälle. Mukavia asioita ja ihan vain rentoa olemista.

Kuluneeseen viikkon on mahtunut paljon. On käyty tunteiden skaalaa läpi kaikissa mahdollisissa muodoissaan, on tullut surullisia uutisia, mutta myös hyviä asioita on tapahtunut.
Enon poismeno pysähdytti viikonloppuna, mutta elämä jatkaa kulkuaan, sen on vain pakko mennä niin.

Muutama päivä Tampereella teki tosi hyvää. Omaa aikaa ilman kellon kanssa juoksemista, hellää huolenpitoa, kunnon keskusteluhetkiä ja pari lasillista kuohuvaa. Asioita, joista tytöt tykkäävät.
Itselleni on ollut jollain tavalla välillä vaikeaa uskoa sitä, että joku ihminen todella aidosti välittää ja tykkää minusta, sillälailla aikuisten tavalla.
Omat epäilykset juontavat varmasti juurensa menneeseen, entiseen elämään. Fiilikset, että voiko tämä oikeasti olla totta, onko tuo ihminen täysin tärähtänyt tykätessään minusta jne. Jollain tavalla sen luvan antaminen itselleen on ollut hakusessa. Vaikka tuntuu hyvälle, sitä on välillä jostain kumman syystä ollut vähän varpaillaan, mutta en usko että enää.
Asioiden läpikäyminen ja avoin keskustelu teki todella hyvää, luurangot nostettu pois kolistelemasta ja vahva tunne siitä, että nämä kortit käännetään esiin. Tämä on pakko vain tsekata.

Mukavaa on myös se, että Mikan myötä olen saanut uusia ystäviä hänen sisaruksistaan. Aiemmin suhteissani ei ole juurikaan ollut tilanteita, joissa kumppanin sukulaisten kanssa olisi juurikaan oltu tekemisissä. Nyt on mukavaa saada extempore kutsuja sinne sun tänne, itseäni kun on aina ollut kovin vaikea houkutella lähtemään mihinkään. Tuntuu ihan kivalle.

Nuorimmainen leireilee edelleen riparilla ja ollaan nyt sentterin kanssa kahteen "tyttöön" kotosalla. Taas tuli fiilis siitä, miten hyvä onkaan oikeasti ottaa aikaa myös yksitellen näille pilteille. Oli se ikä mikä tahansa.
Perjantaina otetaan taas suunta Tampereelle, vähän Nightwishin konserttia ja laatu-aikaa myös serkun kanssa. Ollaan varmaan tänä kesänä tämän serkkulikan kanssa vietetty enenmmän aikaa yhdessä kuin naismuistiin. Sekin on kivaa.

Maailma makaa siis mallillaan. Työpilteiltä tuli maailman ihanin tervehdys vielä tänään, kukkanen, Fazerin sinistä levyllinen ja itkun aiheuttanut kortti. Jotkut vielä ilkeävät moittia nuoria, mutta kyllä ainakin minä olen sitä mieltä, että nuorissa on oikeasti se tulevaisuus, toisten huomioiminen ja reiluus muita kohtaan. Näistä tulee vielä entistä parempia työkavereita meille. Arvostan.

Virstanpylväitä

Maanantai 27.7.15 matkalla Tampereelle. Nuorimmainen tiputettu matkalla kirkolle ja toivotettu hyvää rippileiriä. Täytyy tunnustaa, että pikkaisen tuli haikea mieli. Jotenkin ajatus siitä, että pikkuhiljaa on kaikki piltit sen verran isoja, ettei napanuora kiristä enää samalla tavalla kuin vaikkapa vielä viisi vuotta takaperin.

Mietin täällä junassa istuessani omaa äitiyttäni, omaa vanhemmuuttani ja suhdettani lapsiini, enkä voi olla taaskaan muuta kuin kiitollinen. Elämä heitteli ja laittoi tekemään isoja ratkaisuja, jotka tietenkin avioeron myötä tuntuivat välillä liian kovilta, mutta nostan hattua koko omalle laumalleni. Me selvisimme ja olen saanut kasvatettua fiksut lapset, jotka ihan varmasti jokainen yhdessä ja erikseen tulevat pärjäämään tässä maailmassa. Ja varmasti olen tehnyt äitinä virheitä, mokannut ja ollut poissaolevakin, en aina lasteni käytettävissä, mutta kukapa ei olisi. Jokaisen kohdalle tulee virheet, niistä opitaan ja puhutaan.
Pidän siitä, että meillä on pystytty aina puhumaan lasten kanssa asioista niiden omilla nimillään. Meillä osataan pyytää anteeksi ja osataan ottaa oppia virheistä. Mitään sellaista ei ole tapahtunut, mitä ei olisi pystytty korjaamaan.

Nuorimmiasen kanssa käytiin pitkiä prosesseja lapsuudessa. Puheenkehityksen viivästyminen asetti omat haasteensa lapsuuteen, tuli monta vierailua eri hoitavien tahojen luokse, taistelua siitä, että lapselle saadaan apua ja tukitoimia oli välistä rankkaa, mutta kaikesta päästiin yli.
Omat haasteensas asetti tietenkin yksinhuoltajuus ja etävanhemman passiivisuus.
Koulukiusaamisen jättämien jälkien siivoaminen ottaa aina oman aikansa, mutta erityisen iloinen ja onnellinen olen siitä, että  pojalla on kavereita, ystäviä joiden kanssa jakaa ikäistensä asioita, kavereita, joiden kanssa lähteä juurikin vaikka riparille jne. Elämä löytää ne uomansa, vaikka helpommallakin olisi voitu mennä.

Pian ollaan taas siinä vaiheessa, että mietiään nuorimmaisen jatko-opintoja, siirrytään taas astetta isompiin kuvioihin. Mihin elämä heittää, minkälaisiin ratkaisuihin päädytään, ne ovat sitten loppuvuoden murheita ja pähkäilyjä. Ensin hoidetaan riparit, konfirmaatiot ja peruskoulun viimeiselle luokalle siirtymiset,

Omille pilteilleni haluan antaa evääksi sen periksiantamattomuuden, huumorin, positiivisen ajattelutavan, jolla ollaan tähänkin asti porskutettu ja selvitty. Unohtamatta sitä rakkautta ja kunnioitusta toisia kohtaan.

Sellaisia ne ovat ne mun piltit, maailman parhaat lapset <3

Ystävyys vs. parisuhde

Mikä sua hymyilyttää? Mua hymyilyttää monetkin asiat. Loma, ihmissuhteet, aurinko jne.
Erityisen iloinen olen siitä, että asiat ovat mallillaan ihmissuhteissa. Monet ovat varmasti hiljaa mielessään miettineet parisuhdetilannettani ja Mikkoa siinä mukana, muutamat ovat jopa sitä suoraan viestin välityksellä kysyneet. Minäpä kerron.

Meillä on mielettömän hyvä ystävyyssuhde Mikon kanssa. Tätä olemme toitottaneet ystävillemme jo vuosikausia. Me olimme parisuhteessa noin 10 vuotta sitten, mutta meidän parisuhteemme muuttui pyyteettömäksi ystävyydeksi. Sellaiseksi ystävyydeksi, josta en ole valmis luopumaan, enkä usko, että elämääni sellaisella ihmisellä olisi sijaa, joka sitä edes vaatisi.

Ero ystävyys- ja parisuhteessa on mielestäni selvä. Parisuhteessa elämä jaetaan yden ihmisen kanssa, ei välttämättä saman katon alla, mutta siinä tunneside on aina vahva. Toki myös fyysinen läheisyys jaetaan. Parisuhteessa opitaan jatkuvasti uutta toisesta ihmisestä, kasvetaan yhdessä.
Ystävyyssuhteessa jaetaan kaksi elämää, tilanteita, tapahtumia, osallistumisia ja niihin littyviä tunteita sekä kokemukisa. Ystävyyssuhde voi olla vahva, mutta molemmilla on kuitenkin ne omat raamit, omat elämät, joihin ystävä ei kiinteästi kuulu, eikä tarvitsekaan kuulua.

Ystävyys ei kärsi siitä, että ystävällä on omat harrastuksensa, omat matkakohteensa tai että hän asuu muualla. Parisuhde ei taas välttämättä kestä toisen poissulkemista näistä asioista, tietenkään toisen omaa elämää rajoittamatta.

Meillä on ollut molemmilla omat elämämme vuosikausia. Mikolla omat reissunsa, minulla oma elämäni. Vaikka alussa suhteen muututtua matkat tuntuivat pahoilta ja jollain tavalla loukkaavilta, pääsin niistäkin yli. Koska minulla ei ihan oikeasti ole syytä olla mustasukkainen tai katkera toisen ihmisen onnesta.

Me olemme puhuneet yhdessä Mikon kanssa parisuhteestani ja se, mikä mielestäni osoittaa ystävyytemme laatua on asenne. Paras ystäväni ei missään nimessä ole onneni tiellä vaan päinvastoin kannustaa ja tukee. Tuntuu välillä hassulta lähteä Tampereelle Mikon autolla, mutta kun asiassa ei ole mitään epäselvyyttä. Miksi ei. Ei tässä kahta miestä pyöritetä vaan opetellaan olemaan parisuhteessa ja annetaan tilaa myös sille ystävyydelle. Meidän ystävyyssuhteemme tulee väistämättä muuttamaan muotoaan, mutta se ei häviä mihinkään. On asioita, joita tällä hetkellä vain ystäväni tietää, koska parisuhde on vielä niin uusia asia, emmekä tosiaan tapaa toisiamme päivittäin.
Enemmän tämä muuttunut tilanne on herättänyt mielenkiintoa kaveriporukassa. Kyselyitä siitä, miten Mikko asian ottaa? Oletko kertonut Mikolle? Juu.
Meitä ei ole kolmea ihmistä parisuhteessa, on yksi parisuhde ja yksi maailman paras ystävä. Ja kaikki ovat asiasta tietoisia.

Itse olen niin uuden edessä parisuhteessa. Tuntuu välillä oudolle, että on olemassa ihminen, joka on aidosti kiinnostunut minusta, tekemisistäni, tunteistani jne. Välillä miettii, miten sitä osaa itse ottaa toisen ihmisen huomioon tarpeeksi, kun toista ei kuitenkaan näe päivittäin. Mutta hyvin se menee. On oikeasti hienoa huomata kaipaavansa toista ja mukavaa on se, että vielä osaa antaa näille höpsähtäneille tunteille tilaa. On ihan mukavaa välillä laskea niitä päivä, milloin taas tavataan, montako yötä enää. On mukavaa päästää toinen ihminen lähelle ja opetella tuntemaan toista joka päivä vähän enemmän. Vaikka välillä pelottaakin uuden edessä oleminen, olen antanut itselleni luvan nauttia. Tiedän, että haluan terveen ja rehellisen parisuhteen, eikä sitä voi rakentaa, ellei yritä ja ellei tee vähän töitäkin sen eteen. Minä haluan oppia tuntemaan kumppanini ja toivon tietenkin, että tästä tulee se elämänmittainen tarina. Sitä ei voi saada, ellei ota selvää. Ja ellei anna tilaisuutta.
Sitä, miten elämä rakentuu jatkossa parisuhteen ympärille on vaikea edes ennustaa, eikä siihen ole syytä. Nyt harjoitellaan, tutustutaan ja kaiken muun aika on myöhemmin. Kahden elämän sijoittaminen uudelleen ei ole vielä edes ajankohtaista, muuttoauto ei odota Leppävaarassa eikä Tampereella. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Itse haluan nyt vain olla onnellinen ja rakastaa sekä saada osakseni rakkautta, aikuisen ihmisen rakkautta.

Sormusta ja siviilisäätyä

Julkaisin kuvan Facebookissa sormuksesta, minä, 45-vuotias nainen. Jumankekka. Kehtasinkin. 

Jännä oli huomata, minkä kuhinan se sai aikaiseksi. Mieletön liuta onnitteluja ja sydämiä, kiitos taas niistä. Yritin kyllä selventää, ettei kyseessä ole kuitenkaan kihlasormus. 

Parisuhdesatuksessani on edelleen tieto, että olen parisuhteessa. Olemme vielä tutustumisvaiheessa ja vaikka kaikki tuntuukin hyvälle, ei tässä suhteessa ole kiire lyömään hynttyitä yhteen tai kilkuttelemaan kirkonkelloja. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa. Myös sille sormukselle. 

Itselläni on nyt kaksi sormusta. Toinen oikeassa nimettömässä, toinen vasemmassa. Oikean nimettömän sormuksen olen saanut parhaalta ystävältäni lahjaksi, ilman mitään sen kummempaa romantiikkaa. Jokaisella tytöllähän kuitenkin pitää timantteja olla. 

Vasemman nimettömän sormuksen sain miesystävältäni, mutta jo ostovaiheessa oli selvää se,että kyseessä ei ole kihlasormus. Vaikka itselläni ei ole kärsivällisyyttä juuri nimeksikään, tiedän sen, etten olisi vielä edes valmis kantamaan kihlasormusta. 

Sormuksen ostaminen oli kuitenkin kaunis ele. Ihan samalla tavalla kuin parisuhdestatus kertoo, että olemme parisuhteessa, sormus kertoo omaa tarinaansa. Tarinaa arvostuksesta, kunnioituksesta, mieltymyksestä ja hyväkymisestä. Tarinaa uuden edessä olemisesta ja oppimisesta.Sitoutumisesta. Pitkään sinkkustatuksella menneenä joudun itse nyt opettelemaan sitä, että näkisin kumppanini todellisena ja selkeästi. En voi sanoa, että tuntisin kumppaniani vielä niin hyvin, että tietäisin asioita hänen mieltymyksistään tai kaikista ominaisuuksistaan, toiveistaan? En tosiaan tiedä. Ja siksi ei ole kiire. 

Nyt kun olen vihdoin tasapainossa itseni kanssa, olen valmis kohtaamaan uusia ihmisä, rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan muilta. Tämä on iso asia ja pitkällisen työn tulos. Enää ei ole kiire mihinkään. Ei edes kihloihin :) 

Riittää, että on halu tutustua toiseen ihmiseen, oppia tuntemaan ja arvostamaan, kunnioittamaan ja kuuntelemaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kaiken sen oppimiseen haluan varata aikaa, kiire ei ole kuin arjessa mukana, ei suhteessa. Kaikelle hyvälle on oma aikansa ja minä nyt odottelen sitä. 

Niin, että voitte lopettaa niiden onnitteluviestien lähettämisen tai jos haluat onnitella, onnittele vaikka siitä uuteen ihmiseen tutustumisesta :)