Kevättä ja elämän nälkää

Nyt viimeistään on tunne, että olen hereillä. Tämän päiväinen auringonpaiste sai kyllä mielen taas niin virkeäksi ja lisäsi taas kesän odottelua entisestään. Vaikka odottelin viime kesää hullun raivolla, tätä tulevaa kesää odotan nyt vielä enemmän. Mutta ennen sen tuloa, nautitaan tästä keväästä.

Kotona ovat asiat hyvin. Olemme totutelleet nuorimmaisen kanssa asumista ja olemista kahdestaan ja hyvin meillä on mennyt. Kotityöt eivät ole aiheuttaneet sen suurempaa keskutelua, vaikka nyt on yksi vähemmän niitä meidän kanssamme jakamassa. Ja välillä tuntuu jännältä, niinkuin tänäänkin se, että on lauantai-ilta ja sohvalla napottaa vain kaksi ihmistä. Ja välillä on hiljaista. Mutta mukavaa on se, että poismuuttaneet tulevat taas huomenna käymään. Mulla oli kyllä vähän omaa lehmää tässä ojassa, huomenna nimittäin vaihtuu taas huonejärjestys, joten apukädet ovat tervetulleita. Ja toisaalta, kyllä pilttienkin varmaan tekee mieli välillä tulla taas äidin lihapatojen äärelle.

Jotenkin musta tuntuu että tänään onnellisempi kuin aikoihin. Tai ehkä se johtuu siitä, että tänään on ollut oikeasti aikaa nauttia. Ei ole työkiireitä, ruokakin oli valmiina eikä tarvinnut hösöttää sen kummennin mihinkään. Paitsi tietenkin salille.  Pari viikkoa meni vähän himmaillen yläselässä olleen tulehduksen takia, enkä vieläkään uskalla ihan samaa ohjelmaa vetää kuin aiemmin, mutta kuitenkin se liike on paras lääke. Tulehdusta hoidetaan kortisonilla ja nyt odotellaan kutsua reumatologin luokse. Mutta kun mietin sitä, että jos vaikkapa reumadiagnoosi tulisi, se ei tapa. Se varmaan jossain vaiheessa rajoittaa joitain asioita, mutta uskon, että pystyn itse vaikuttamaan paljonkin siihen, miten sairaus etenisi. Nyt on siis entistä tärkeämpää pitää itsestäni huolta. Ja sitähän minä teen, joka päivä. Ja totuttelu keski-iän tuomiin muutoksiin on jo aloitettu. Moniteholasit saapuivat muutama viikko sitten ja kyllähän maailma näytti taas niin paljon kirkkaammalta. Totutteluahan lasien käyttö vaati, mutta ei siinä montaa päivää mennyt. Yhtenä päivänä jopa unohdin ne vahingossa kotiin ja koko päivän oli hieman alaston olo. Ne kuuluvat nyt mulle.

Elämän nälkä. Se on tänään soinut korvamatona lähes koko päivän. Tuntuu välillä, että on niin kiire elää. Vaikkei oikeasti kiire ole mihinkään. Kiire on vain mielentila. Nyt on eri tavalla aikaa ja taitoa nauttia asioista, hämmästellä ja kokea. Jotenkin niin erilaista taas tänä keväänä. Mä oikein odotan taas niitä päiviä, että voi tempaista mekon päälle, korkkarit jalkaan ja punata huulet. Nauttia aikuisen naisen elämästä ja auringosta. Sitä mä odotan. Ai että. Ja sitä tietenkin, että ihmiset hymyilevät, ihmiset kapuavat pois talvipesistään ja kaikki näyttää niin paljon valoisammalle. Kaikki näyttää melkein rakkaudelle. Ja rakkautta on sekin, että aamulla pääsee vielä hiihtämään. Tänään koiran kanssa lenkkeillessä huomasin latujen olevan vielä pulollaan hiihtäjiä, joten huomenna sinne sekaan vain. Tuu säkin!!

Launtai-iltaa siis sinulle. Ja meille.

Asenteesta se on kiinni

Kävin tänään hyvän keskustelun parhaan ystäväni kanssa ihmisten asenteista ja välillä sellaisesta kokoaikaisesta negatiivisuuden lietsomisesta. Oikein kun pysähdyin miettimään ja kuuntelemaan, sitähän se on. Tuntuu, ettei mikään ole oikein kohdillaan. Aina löytyy jotain valitettavaa, kohin ei ole oikein koskaan.

No, onhan näitä valittamisen aiheita jos niikseen tulee. Mutta miksi? Jokaisella meistä on omat kompastuskivensä, omat haasteensa, omat rajallisuudet jne. Mutta väitän, että suurimalle osalle näistä "ongelmista" voisi tehdä jotain. 

Itse olen tarkoituksella ollut taas yltiöpositiivinen, koska ei vain huvita jauhaa niitä "paskoja juttuja" päivästä toiseen. Kun ei mulla ainakaan asiat ole niin huonosti. Parannettavaa on aina, mutta jumankekka, minähän voin hyvin. Meillä on katto pään päällä, meillä on ruokaa, puhtaat vaatteet ja puhdasta vettä, jota juoda. Ja lisäksi me ollaan terveitä. Ei ole mitään syytä valittaa. Päinvastoin. Jokainen päivä on lahja ja jokaisena päivänä tulisi muistaa se, että kaikilla ei varmasti näin ole.

Olen seurannut läheltä nuoren pojan taistelua leukemista toipumiseen. Mua sattuu välillä lonkkaan, mutta so what. Minä en tiedä, mitä oikea kipu on. Välillä on ollut huono olo, ruoka ei ole maistunut, mutta silti, pääsääntöisesti se maistuu. Mutta toisilla se ruokahalu menee voimakkaista lääkkeistä, letkuruokintaa jne. Mulle ei tee pahaa olla puolta päivää syömättä, terveyteni ei romahda siihen, mutta toisille nämä itsestäänselvyydet ovat elinehto. 

Mutta se, miten me määrittelemme onnellisuuden on eri asia. Pelkkä raha ei tietenkään takaa elämänlaatua tai onnellisuutta, tosin on varmasti helpompaa olla terve rikas, kuin köyhä sairas.

Jotenkin omaa mieltäni lämmitti tällä viikolla keskimmäisen lapseni kommentti kysyessäni; miten metsäleiri meni? Sain vastauksen; helvetin hyvin, oli oikeasti hyvä leiri. Niin, helvetin hyvä leiri. Ja kun tässä ei ollut pojan puolelta edes pientäkään kettuilua ilmassa. Se, miten me asiat otamme, siinähän se juju on. Asenteilla on niin valtava merkitys. Se, miten me itse määrittelemme oman onnellisuutemme. Meillä jokaisella on onnellisen elämän avaimet käsissämme, miksemme käyttäisi niitä. Hetkessä eläminen lisää varmasti onnellisuutta, kun emme murehdi liikaa menneitä, emmekä sure tulevaa, huomaamme pian, että mehän olemme onnellisia. 

Uskon, että onnellista elämää voi elää myös silloin, kun tuntuu, että kaikki haasteet ja vastoinkäymiset kasaantuvat päälle. Tiedän, että onnea voi kokea myös silloin, kun elämä potkii päähän. Asenteet ja se, miten suhtaudumme tapahtumiin vaikuttavat paljon asioiden kokemiseen. Jokainen kokemus, jokainen tilanne muovaavat meitä, väistämättä. Ja yleensä, ajan kanssa, nämä muuttuvat voimavaroiksemme. Minä tiedän sen. 

Lainaa vain, oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain

Sunnuntai-iltaa. Tänään on ollut varsin erikoinen päivä. Koko päivän olen touhottanut asioita, käynyt hiihtämässä aamulla, ottanut kuopuksen mukaan uimahalliin, laittanut ruokaa, tehnyt kaikenmaailman kotihommia ihan taukoamatta. Pyykkejä viikatessa sen tajusin. Tämä olisi se päivä. Tänään poika lähtisi tästä kodistaan takaisin armeijaan. Seuraavan kerran lomille päästessään se koti on ihan toinen. Oma koti.

Mietin asioita mitä ollaan yhdessä tehty ja koettu. Hymyilytti ja itketti samaan aikaan. Vauvana vaativa, ensimmäiset kuukaudet puolen tunnin unia ottava piltti. Koliikkivauva, 5:n viikon ikäisenä nivustyräänsä karjuva sälli, vajaan vuoden ikäisenä sydänvikainen pieni poika. Blondi, ihanilla kiharoilla tädit hurmannut tyyppi.

En ikinä uskonut siihen, että maailmassa voisi olla kahta samanlaista ihmistä. Mutta olen uskonut viimeiset vajaat 20 vuotta. Tämä entinen käkkäräpää, nykyinen siilitukka on oma syntymäpäivälahjani ja uskon, että sillä päivällä on merkitystä. Näen pojassa välillä ne omat ärsyttävät piirteeni, mutta myös ne hyvät puolet. Samalla tavalla. Kaksi kovapäistä ihmistä. Meillä on ollut räiskyviä riitoja, meillä on paukutettu ovia, korotettu ääntä, mutta meillä on myös halattu, meillä on kekusteltu, pyydetty anteeksi ja itketty. Ja kun kaksi kovapäistä tyyppiä ottaa yhteen, siinä on ollut muulla perheellä varmasti kestämistä. Mutta onneksi meidän piirteisiimme ei kuulu pitkävihaisuus.
Ja se, mistä olen äärettömän ylpeä; meillä on puhuttu aina. Sen haluan kaikkien lapsieni säilyttävän, puhumisen taidon.

Jotenkin tämä tänään tuntuu vain niin oudolle. Kun tytär muutti pois, se oli uutta ja ihmeellistä. Tiesin hänenkin pärjäävän. Uskoin ja uskon edelleen, että elämä kantaa häntä. Ja niin on kantanutkin. On unelmia, on toiveita ja tavotteita. Niinkuin nuorella ihmisellä pitääkin olla.
Ehkä se, että nyt on yksi lapsista vain kotona, aiheuttaa jonkinlaista kriisiä itselleni. Pelkoa? Kohta on tilanne, että kaikki ovat maailmalla. Ei se pelkoa ole. Lasten on muutettava pois kotoa. Siihenhän me heitä valmistamme, vaikkapa täyttämällä niitä asuntohakemuksia heidän puolestaan :)

Vaikka itkettää, olen silti niin suunnattoman kiitollinen. En olisi voinut koskaan toivoa yhtään parempia lapsia itselleni. Vaikka joku epäili aikoinaan, voin viitata kintaalla niitä heittoja silloin valitessani yksinhuoltajuuden. Mun mielestä on upeaa, että olemme tämän kaiken rakentaneet yhdessä lasteni kanssa. Yhdessä olemme tehneet mahdolliseksi sen, että jokainen heistä tulee pärjäämään maailmalla. Eikä tule eteen sellaista asiaa, josta ei kotona kehtaisi puhua. Eikä kotiin kielletä ikinä palaamasta. Koska täällä kodissa asuu rakkaus.

Tsemppiä Peetu armeijan harmaisiin ja onnea omaan, uuteen kotiin. Ja nähdään reilun viikon päästä! Koska äidillä on taas ikävä!

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Kurkkusalaattia

Melkein viikko vierähtänyt siitä, kun sentteri astui armeijan harmaisiin. Seuraavat kuukadet, mahdollisesti likin vuoden ajan tulee Kaartin rykmentin Uudenmaan jääkärikompania olemaan poikani paikka. Olen ottanut tämän asian aika suuresti,  ensimmäinen pojistani on aloittanut matkansa tällä saralla.

Ikävä on vaivannut tämän ensimmäisen viikon aika rankasti. On vähän ärsyttävää, ettei voi soittaa silloin kun mieli tekisi kuulla toisen ääntä, kuulumisia ei ehditä vaihtamaan kuin pikaisesti viestien välityksellä illalla, mutta kaikkeenhan onneksi tottuu.
Ja mukavaa oli se, että jo tänään oli läheisten päivä. Oli ihan mielettömän hienoa päästä katsomaan varuskuntaa, vaikka paikkana Santahamina on jo tullut tutuksi lasten isän ja hänen perheensä kautta. Ex-anoppikin asui siellä pitkään ja viikottaiset vierailut olivat siellä arkipäivää. Tosin eihän silloin menty muualle kuin ehkä sotkussa käymään.
Mutta nyt oli mukava käydä ja nähdä oma poika noissa ympyröissä. Jotenkin sen ymmärtäminen, että toinen on palveluksessa, tiedostui näin huomattavasti paremmin kuin se, että toinen vain lähti, laittoi oven kiinni perässään ja meni.

Komentajan sanat siitä, että he pitävät pojistamme huolta ilahduttivat. He lupasivat ruokkia pojat, pitää huolen siitä, että poikaset ulkoilevat päivittäin tarpeeksi ja että pojat saavat ajoittain jopa tarpeeksi untakin :)

Varuskunnassa oli tarjolla ruokaa, arvatenkin hernesoppaa. Onni, että se kuuluu ruokavaliooni ehdottomana herkkuna. Ja sen huomasi lautaselle mätetystä määrästäkin. Hitsit, että olikin hyvää.
Ruokailun jälkeen oli mahdollisuus päästä tutustumaan perinnetaloon. Se oli varsin mielenkiintoinen katsaus menneeseen aikaan. Erityisen mukavaa tästä kierroksesta teki se, että oma poika selosti paljon asioita täällä talossa. Hän oli selvästi ollut hereillä oppitunnin aikana.

Eniten halusin itse päästä katsomaan tupaa, johon sällit on sijoitettu. Mielikuva siitä, että jäpikät oikeasti joutuvat opettelemaan asioita pilkulleen huvitti. Pojan kanssa 19-vuotta eläneenä tiedän aika tarkkaan, minkälaisessa järjestyksessä tavarat ja vaatteet saattavat olla..kuten varmaan aika moni muukin vanhempi tietää. Tuvassa oli lämmin ja tietenkin paljon muitakin yhtä uteliaita vanhempia. Ja siistiä. Ihanan siistiä. Kuten arvata saattaa.

Kaikkinensa tämä päivä oli hyvä. Pakkasesta huolimatta oli kiva käydä. Oli herättävää nähdä se ympäristö, jossa poika nyt viettää muutaman tovin. Oli jotenkin jännä nähdä oma poika armeijan vetimet päällä. Siinä sai häpeilemättä vähän silmäkulmia pyykiä. Niin komea nuori mies.

Luulen, että ikävä vaivaa vielä hetken aikaa. Huomattavasti hiljaisempi koti kuitenkin alkaa sopeutumaan siihen, että täällä asuu enää vain kaksi ihmistä. Elämä kulkee eteenpäin ja asiat tapahtuvat omia aikojaan. Tämä on nyt osa tätä aikakautta, johon me kaikki sopeudumme ja jonka kanssa opimme elämään. Seuraava osa on sitten taas jossain tulevaisuudessa, nyt totutaan tähän.

Ja pian on ensi perjantai ja ensimmäinen vapaa. Äidin lihapadat laitetaan tulille! Mä niin tykkään mun lapsista!! 

Ensi vuodelle minä lupaan...

Uusi vuosi nurkan takana. Tänään vasta jotenkin pysähdyin tajuamaan sen, siirrytään vuodelle 2016. Se tietää sitten 46 ikävuotta..jes. Hyvä ikä, ensi vuodelle.

Päätin tehdä itselleni pienen muistitaulun siitä, mitä ensi vuodelta odotan, mitä haluan ja mihin  tähtään. Vaikka tämä kulut vuosi on ollut yksi elämäni parhaita, meinaan tehdä ensi vuodesta vieläkin paremman. Koska elämä on <3

Ensi vuoden suurin projekti tulee edelleen olemaan minä. Päätavoitteeksi olen asettanut sen, että olen onnellinen, onnellinen loppuelämäni. Kuluneena vuotena olen jotenkin haistellut sitä, että olen menossa kohti jotain uutta ja ihmeellistä, osittain kohti jotain suurta. Ja meinaan jatkaa tätä haistelua, tämä tuntuu hyvälle.

Ymmärsin hetki sitten, että olen ollut muutaman vuoden vähän onneton. Tosin sen kätkeminen on onnistunut ihan kiitettävän hyvin. Jopa itseltänikin. Nyt kun tämä vuosi on tehty enemmän töitä, olen ymmärtänyt sen, että itsetunto, joka silloin on ollut, on ollut vain pintaa. On pitänyt hyväksyä paljon asioita. On pitänyt hyväksyä se, että näytin milloin miltäkin, tein mitä tein milloinkin.
Olin silloin onneton, mutta onneni on se, että olen sen hyväksynyt ja olen nyt niin matkalla jonnekin uuteen ja parempaan. Tätä matkaahan tässä on tehty jo jonkin aikaa.  Sen ymmärtäminen, että tämä oma projektini on muutos, joka ei lopu koskaan. Se on projekti, joka ei ole koskaan valmis. En voi tehdä asioita nyt ja jäädä sitten olemaan, tämän on jatkuttava. Koko ajan.

Ensi vuodelle minä siis lupaan pitää itsestäni vähintään yhtä hyvää huolta kuin tänäkin vuonna. Lupaan tehdä töitä sen eteen, että saavutan sen päämäärän, jonka olen itselleni asettanut. Lupaan nauttia ja olla onnellinen. Lupaan karsia vielä enemmän negatiivisiä asioita pois elämästäni. Lupaan olla itselleni armollinen.

Ja lupaan olla läheisilleni läsnä. Ja lupaan hiihtää!! Hymyillä! Rakastaa!

  

Joulun jälkeisiä

Joulu, tuo ylensyömisen juhla. Vähän pitää itselle nostaa hattua, ettei mennyt ihan mahdottomaksi mättämiseksi. Kohtuudella kaikkea, myös suklaata ja pari piparia.

Meillä joulu meni rauhallisesti. Johtui osittain siitä, että lapset olivat osan joulua isällään ja itse parantelin muutaman päivän kiusannutta flunssaa ja lämpöilyä. Se, mikä tästä joulusta teki osittain erilaisen, oli nukkuminen. Harvoin olen torkkunut niin paljon kuin nyt, mutta toisaalta, viimeiset viikot töissä olivat sellaista haipakkaa että. Ja vihdoin olin antanut itselleni luvan levätä. Huomasi, että mieli ja kroppa olivat molemmat sen tarpeessa. Enkä sitten tiedä, onko oikeasti mukavampaa tapaa vain olla ja rauhoittua kuin sohvalla löhöily, lämpimässä hykertely.
Tänään sitten hyvin levänneenä jo käynti salilla ja ihan normaalit kotiaskareet siihen päälle. Vielä ei kannata ruveta intoilemaan, joutenolokin on ihan mukavaa.

Sohvanpohjalla on ollut myös hyvä miettiä taas asioita, tehdä suunnitelmia ja unelmoida. Ehkä osa niistä saadaan jopa toteutumaan ensi vuonna. Mutta ei näissäkään asioissa hoppu ole hyvästä. Kun ei ole kiire hötkyillä mihinkään suuntaan, asiat varmasti järjestyvät parhain päin.
Tänään minua pyydettiin kertomaan, missä näen itseni 10 vuoden kuluttua. Vähän pelottavaa miettiä 10 vuotta eteenpäin, mutta toisaalta, kun mietin, olen silloin 55 vuotias, vielä monta hyvää työvuotta edessä, samoin monta hyvää vuotta henkilökohtaisessa elämässäkin.
Haluan tietenkin, että asemani työelämässä on silloin vankka ja olen arvostettu omalla toimialallani. 10 vuoden päästä toivon, että elän hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa. Jokseenkin hyvä aina välillä pysähtyä miettimään asioita eteenpäin. Ne omat suunnitelmat ja toiveet nytkähtävät aina vähän eteenpäin, kun ottaa aikaa ja miettii, mitä tulee tehdä niiden saavuttamiseksi.

Ja enää muutama päivä asumista tällä porukalla tämän katon alla. Tammikuun 4. päivä lähenee koko ajan. Sentterin armeijaan meno on ovella, samoin hänen muuttonsa omaan kotiinsa. Jotekin tuntuu vähän epätodelliselta, että olemme nyt tässä pisteessä. Yksi kerrallaan ne lapset itsenäistyvät. Onneksi. On kovin palkitsevaa huomata, miten asioista otetaan itse vastuuta, suunnitellaan ja toteutetaan. Ja luulempa, että meillä menee nuorimmaisen kanssa hetki ymmärtää se, että asumme kahdestaan, porukka on pian puolittunut.

Mutta edelleen, olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Negatiiviset asiat elämässäni ovat vähentyneet huomattavasti oman hyvinvoinnin lisääntyessä.
On huonoja päiviä, mutta pääsääntöisesti hyviä päiviä on enemmän.
Kippis uudelle vuodelle ja uusille ajatuksille. Elämä tarjoaa parastaan. Hymykuopista sen näkee. Jos vain olisi sellaiset.

Matka, joka minun oli tehtävä

Sunnuntai. Pitkästä aikaa päivä, ettei ole kiirettä mihinkään. Pari edellistä viikkoa on ollut taas sellaista vauhtia, ettei paremmasta väliä. Mutta tuleepahan joulu ja lomat nopeammin näin.
Ainakin ajattelin vähän pidellä lomaa joulun jälkeen. Ladata akut taas kunnolla tulevaa vuotta varten.

Edellisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Ainakin on tullut treenattua. Olemme Jessen kanssa tavanneet nyt kerran viikossa, omatoimisesti olen ravannut salilla sitten kolme kertaa, eli yhteensä 4 salikäyntiä viikossa. Sen on oltava nyt ihan sopiva määrä, enempään ei varmasti rahkeet tässä työkiireessä edes riittäisi. Likimain kaikki laitteet alkavat olemaan tuttuja. Muutama laite on sellainen, etten oikeasti vain ymmärrä, missä sen liikkeen pitäisi tuntua. Yksi näistä on sellainen vetkutin, joka vahvistaa isoja selkälihaksia. Rupeaa aina vain naurattamaan, koska mun kädet eivät vain ole tasapainossa. Vaikka miten yritän tsempata, saan kiskottua ensin vasemman puolen alas, sitten perässä tulee oikea. Ei missään nimessä tulisi kuulonkaan, että ne laskeutuisivat samaan aikaan sieltä, ei tietenkään. Mutta mä tulen oppimaan sen.

Kyykkyjä me ollaan tehty varmaan miljoona. Välillä mietinkin, miksi ihmeessä sanoin pakarani yhdeksi epäkohdaksi, joita haluan kehittää. Kiesus, että välillä reidet ja takapuoli huutavat yhdessä armoa. Mutta ilman tuskaa ei tuloksia tunnu. Se on varmaa.
Lisäksi erityistä onnistumisen tunnetta aiheuttaa ojentajat. En itse tietenkään huomioinut niiden kehittymistä, mutta kun pt pyysi katsomaan peilistä, siellähän ne näkyivät.

Kaikkinensa olen niin tyytyväinen. Nyt osaan ja uskallan tehdä salilla asioita. Uskallan jopa jonottaa johonkin laitteeseen. Alussa ollut epävarmuus on kadonnut tiehensä.

Henkilökohtaista edistymistä. Kävin torstaina ihan yksin iltagaalassa. Pikkumustaa päälle, (kävin kyllä sovittamassa ihania bling bling unelmamekkoja, mutta vielä en ollut valmis niihin) korkkarit kassiin ja menoksi. Olen aina ollut vähän huono lähtemään itsekseni mihinkään, mutta nyt pystyin senkin tekemään. Ja viihdyin. Eihän se ollutkaan niin kamalaa, kuin kuvittelin.

Mukavia ihmisiä ympärillä, paljon jutustelun aiheita ja aivan mielettömän hyvää ruokaa. Olin onneksi fiksu ja lähdin pois likimain ruokailun jälkeen, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan, perjantain työpäivä velvoitti olemaan skarppina.

Lisäksi kävin tiistaina Tampereella palveluntarjoajamme luona juttelemassa uusista tuotteista, samalla kun hän nakutti ensimmäisen lauseen vatsaani. Matka, joka minun oli tehtävä. Jatkoa seuraa, muttei ihan heti, ei ollut mikään helpoin paikka tautoitavana ja toisaalta, seuraava askel ei ole vielä päätynyt maahan asti. Vähän pitää odotella.

Muutenkin ollut paljon mietittävää. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun paljon on tapahtunut asioita. Keskimmäisen muutto varmiustui ja päivät vähenenevät armeijaan astumisen kanssa.
Jotenkin ajatus siitä, että ollaan pian kuopuksen kanssa kahdestaan on pistänyt taas miettimään asioita. Mitä sitä haluaa itse tehdä isompana, kenen kanssa, missä jne.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, tänään tuntuu siltä, ettei niin kuitenkaan ehkä ole. Ehkä eniten mietityttää se, että miten paljon on itse valmis antamaan ja joustamaan, miten paljon muut.
On asioita, joita ei saa tekemättömiksi, asioita, jotka voi antaa ehkä anteeksi, muttei kuitenkaan unohtaa. Ja se, että onko aina joustettava itse, vai olisiko mahdollista tehdä vaikkapa kompromisseja. Tai vaikkapa se, onko vain toisen tehtävä panostaa vai olisiko se mahdollista muillekin.
Päivät ennen naisten viikkoja ovat minulle nykyään aika mahdottomia. Liikaa miettimistä, liikaa herkkyyttä asioissa.

Matka, joka minun oli tehtävä. Matka, joka ei päättynyt tähän, vaan se kulkee eteenpäin. Näköjään välillä ottaen takapakkia, välillä suuria harppauksia. Mutta taas tarvitaan sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Asiat, jotka ovat minulle selviä, mutta joita en nyt vain jostain syystä saa tehtyä valmiiksi. Asioita, joita en saa saa sanottua. Mutta minä valmistun näidenkin hoitamiseen. Koska on pakko ja koska minä tahdon.