Abdonimoplastia (kuvat saattavat olla herkille liikaa).

07.01.2015 Abdominoplastia

Hengissä! Kaikesta pelosta ja paniikista huolimatta olin sovitusti Jorvin sairaalan Leiko-osastolla keskiviikko-aamuna. Plastiikkakirurgi Mikko kävi piirtelemässä tussilla kartat vatsaani ja otti muutaman kuvan vielä muistoksi. Ei varmaankaan hänen henkilökohtaiseen muistojen laariin nuo kuvat päätyneet vaan ihan vertailukuviksi leikkauksen jälkeiseen toimintaan.

Leikkausvaatetus päälle ja ihanan lämpöpeiton alle odottamaan leikkuriin noutajia. Plastiikkakirurgit suosivat lämpimiä potilaita, ehkä jopa kuumana käyviä, joten en yhtään laittanut hanttiin tuota filtin alla odottelua.

Annetusta esilääkkeestä johtuen sain fillaripenkkikyydin leikkaussaliin. Mukava anestesialääkäri teki tarvittavat kyselyt vielä kertaalleen ja hoitajat painelivat erilaisia lätkiä otsaan, rintaan ja mihin kaikkialle nyt sitten laittoivatkaan. Sitten ei muuta kuin hyvää yötä.

Toimenpiteessä meni kaikkiaan reilut kolme tuntia. Tarkkaa aikaa ei vielä ole, kaikki tulee sitten potilaskertomuksessa, mutta eipä tuolla oikeastaan ole niin väliäkään. Meni minkä meni. Reilun kilon verran ylimääräistä nahkaa ja laardia pois.

Itselläni ei ole ikinä ollut nukutusten jälkeen ongelmia, pahoinvointia tms. Ainoastaan suunnaton nälkä, vaikka sehän minulla aina on. Heräämössä jouduin kuitenkin varmuuden vuoksi tunnin verran odottelemaan osastolle pääsyä, pissattikin jo kovasti tässä vaiheessa.

Leikkauksen jälkeen siirryin osastolle K3. Osasto oli täynnä, potilaita oli sijoitettu jopa käytäville, koska toisen osaston sulkemisesta johtuen huonepaikat olivat kaikki täynnä. Jostain syystä itselläni oli onnea matkassa, päääsin suoraan huoneeseen 4, jossa majoituin vain minä. Ei tarvinnut kuunnella kenenkään toisen kuorsausta, omassakin on välillä tarpeeksi tekemistä.

Vessaan pääsin samantien, omin jaloin. Olotila oli jonkun verran hutera, mutta ei sellaista fiilistä, että taju olisi lähtenyt. Itseasiassa jaloittelu tuntui tosi hyvälle. Kivut olivat siedettävät, toki leikkauksen jälkeen olivat  antaneet kunnon dropit suonen kautta.

Kaksi dreeniä oli asetettu leikkauksen jälkeen, jotka vieläkin roikkuvat mukana. Näiden tarkoitus on siis se, että ylimääräiset kudosneseteet ja veret valuvat niihin eivätkä jää vatsaan kummittelemaan. Elättelen vähän toiveita, että huomenna ne saisin terkkarilla pois, nesteitä tulee niin vähän enää.

Perjantaina hyväkuntoisena kotiin ja omaan petiin. Ah onnea.
Hämmästelen sitä, miten nopeasti toipuminen lähti käyntiin. Pystyn kävelemään suorassa, kipuja ei juurikaan ole ja ruoka maistuu. Kaikki siis hyvin. Toki kaikki käy vielä hitaalla, koska haavaa tulee kuitenkin varoa ja toipuminen vain vaatii vähän lepoa.

Torstaina on uuden navan tikkien poisto. Vanha napahan oli läskien ja ihon alla tosi kurjassa olotilassa, raukka ei saanut yhtään ilmaa vaan hautoi poimujen alla.  Alavatsalla olevassa leikkaushaavassa on itsestään sulavat tikkaukset, joten sen suhteen ei tarvitse tehdä mitään. Kuin tietenkin toivoa, että haava paranee nätisti.

Vatsa on vielä ihan turvoksissa ja saattaa olla vielä viikkoja. Mutta turvotuksesta huolimatta, se on niin paljon parempi kuin entinen röllykkä. Mikä ihana fiilis tietää se, että liikkuminen ei tule jatkossa olemaan niin kivuliasta, eikä löysän nahkan alla oleva iho tulehdu ja haudo enää. Ne saattavat jostain kuulostaa ihan mitättömiltä asioilta, mutta päivittäin niiden kanssa eläneenä tiedän, että minulle ne ovat isoja juttuja. Reilun 30 kilon tiputtaminen ei ole mikään pikkujuttu, tein sen terveyteni takia ja tämä leikkauskin tehtiin terveydellisistä syistä, kunnallisesti. Eli missään nimessä tässä ei ollut kyse vatsamakkaroiden poistoleikkauksesta ulkonäöllisistä syistä, vaikka niin joku jo erehtyi kommentoimaan.

4 viikkoa elämistä korstetin kanssa on pieni paha siihen nähden, että elämä ja oleminen helpottuu. Enää ei tarvitse sulloa ylimääräistä nahkaa farkkujen vyötärön sisään tai käyttää niitä ihania erotiikantappajapöksyjä, jotka muotoilevat vartaloa.
Tämä kroppa on pian naisen kroppa, tyytyväisen naisen kroppa. Vielä muutama viikko ja sitten. Tai noh, jos tarkkoja ollaan, lopullinen tuloshan on valmis vasta noin puolen vuoden kuluttua. Onneksi minua on siunattu kärsivällisyydellä :)

Pahoittelen sitä, jos joku voi huonosti kuvien katsomisen takia. Löysää nahkaa oli, sehän tässä oli tiedossa. Näky ei ole kaunis eikä myöskään käytännöllinen vaan iljettävä ja kivulias. Nyt kaikki alkaa olemaan kohdillaan, pituus 178 cm ja paino 71 kg. Ja kohta jopa muodot kohdillaan. Tervetuloa kesä!!

Napa paljastetaan ensi viikolla tikkien poiston jälkeen, malta odottaa. Samalla näet uuden ihanan vatsani. Mä oon niiin ylpee!!!

Kiitos 2014

Aika jännä, tammikussa mennään jo. Joulut ja vuoden vaihteet vietetty, kuka mitenkin.

Tuntuu, että vuodet menevät aina samaa rataa. Vuoden vaihteessa juhlitaan uutta ja alkavaa vuotta, mutta eikö se vanhakin vuosi kaipaa omat pirskeensä? Juttelin uuden vuoden aattona ystäväni kanssa siitä, miten vuosi hänellä meni. Ihan ok kuulemma. Ihan ok, niinhän se meillä kaikilla menee kun kysytään, mutta teeppäs ihan yhteenveto siitä.
Munkin vuosi meni ihan ok. Oikeesti, ihan ok? Vuosihan oli täydellinen;

- opiskelut päättyivät kiitettävin arvosanoin
- teetin totaalisen hammasremontin kerralla
- laihduin 36 kiloa
- sain työpaikan
- sain lähetteen "läsäleikkaukseen"
- isommat lapset työllistyivät
- piikkihoito tehosi proriaasikseen

Siis ihan pelkästäänhän ollaan plussan puolella. Ei niitä asioita vain tule mietittyä niin. Päivät seuraavat toinen toistaan, arki on sitä samaa, mutta kyllä sinne niitä onnistumisia mahtuu. Toki on joitain ikäviäkin asioita, mutta ei viitsi laittaa niitä nyt tähän listalle, koska tarkoitus oli se, että havahdutaan välillä niihin plussiin,  koska niitä meillä kaikilla on. Alotettaisiin kerrankin uusi vuosi sillä, että hymyilyttää ja on vähän sellainen voittaja fiilis. Koska asiathan ovat hyvin.
Vai mitä?

Vuodelle 2015 onkin sitten taas omat tavoitteet ja unelmat. Ensimmäinen niistä on tietenkin muutaman päivän päästä oleva "läsäleikkaus", eli löysän nahkan kiristäminen vatsalta. Rantakuntoon 2036 projekti onkin saanut vauhtia ihan kiitettävästi, rantakunnossa ollaan jo 2015. Eli siinä yksi odottamisen arvoinen asia.
Terveyttä, työtä, hyviä ihmissuhteita, hyvää ruokaa ja onnellisuutta. Niitäkin kiitos. Ja vaikkapa romanttiikkaa, olisiko se hyvä haaste tälle vuodelle. Parisuhde? Noh, ei kukko käskien laula, ne tulevat jos ovat tullakseen. Onnellinen voi olla muutenkin. Vaikka näin.

Mutta se, että mennään hymyssä suin, ei naamat norsun veellä. Otetaan asiat asioina, murehditaan jos on syytä, mutta ei murehdita ihan vain varoiksi.

13 yötä.

Ihanaa joulun jälkeistä elämää. Meillä joulu loppuu tänään, ei tätä syömistä ja olla möllöttämistä jaksa yhtään enempää. Itseasiassa sentterin joulu päättyi jo iltapäivällä, oli tieten tahtoen ottanut duunivuoron tälle illalle. Fiksua sinänsä.
Itse tsekkasin jo jumppa-aikataulut tein tarvittavat varaukset reilulle viikolle eteenpäin. On hyvä päästä taas siihen normaalin arkirytmiin kiinni. Ja maanantaina alkaakin muutamat reippaat työpäivät. Täytyy harjoittelijalle opettaa muutamassa päivässä mahdollisimman paljon asioita, saa sitten tehdä omatoimisesti juttuja kun minä.....kun minä mitä? Minä makaan 7.1 alkaen ensin vähän aikaa Jorvissa ja sitten kotosalla. Sain elämäni joululahjan, ajan abdominoplastiaan, näin nopeasti vielä.
Kävin silloin loka-marraskuun vaihteessa arviossa plastiikkakirurgin luona ja sain lähetteen, kiireellisyysluokka 3:ssa eli puolen vuoden sisällä. No, se että minun ei tarvinnut puolta vuotta odottaa, vaan pari kuukautta riitti, sopii minulle erinomaisesti. Parempi hoitaa asiat samantien.

Itselläni on siinä suhteessa ihanteellinen tilanne, ettei minun tarvitse pitää sitä 6 viikkoa sairauslomaa vaan pystyn hyvinkin kotoa käsin hoitamaan työtehtäviäni. Eikä minun luonteenlaadullani edes voisi ajatella monen viikon tekemättömyyttä, ei niin millään. Toki varmasti ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen ovat hankalat, mutta uskon kaiken sen olevan sen arvoista.

Ja kyllä minua vähän pelottaa ja jännittää. Olen googlettanut varmaan kaiken mahdollisen tiedon kyseisestä toimenpiteestä ja lukenut keskustelupalstat läpi. Ja olen siltikin vielä menossa leikkaukseen. Totuushan on se, että tästä vatsasta ei ainakaan rumempaa onnistuta leikkauksella tekemään. Muutama ystävä/sukulainen on yrittänyt puhua minua ympäri ja pyytänyt unohtamaan koko ajatuksen riskien takia. Jokaiseen asiaan liittyy riski, jopa kotona olemiseen. Kaikkea voi sattua ja tapahtua. Meinasin yksi päivä kompastua tietsikkalaukun hihnaan portaissa, ai että, olisi tullut varmaan rumaa jälkeä jos olisin kaatunut. Missään ei ole turvallista. Ja se, että olen tietoinen leikkaukseen liittyvistä riskeistä ja olen silti sinne menossa kertoo ehkä siitä, että näissä leikkauksissa riskit ovat aika minimaaliset. Meinaan siis jäädä henkiin tästäkin.

Mutta ihan mieletöntä ajatella, että kaikki se työ, jonka olen tehnyt, se palkitaan nyt veitsellä. Voin ensi kesänä käyttää rannalla biksuja, voin käyttää tyköistuvia vaatteita, ostaa ne lantiomalliset farkut ja itseasiassa voin tehdä ihan sitä, mitä mieleen juolahtaa. Koska mun reppu ei ole esteenä. Ja ehkä mä saan ne lihakset sitten vatsastakin näkyviin, vaikkei se nyt kuitenkaan se pointti ole.
Mutta vaivat ja asiat, jotka eivät parane jumppaamalla eivätkä ihoa rasvaamalla, asiat, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämiseen ja olemiseen poistetaan. Siinä on ihan turha mussuttaa muuta.
En halua kuulla enää yhtään tarinaa siitä, miten on hienoa, että olen laihtunut ja minun tulisi olla tyytyväinen tähän, eikä haluta kaikkea. Mutta kun haluan!Ei ole väärin haluta asiaa, joka helpottaa omaa elämää. Ei ole väärin haluta itselleen tervettä kroppaa, sellaista helppohoitoista. Ei ole tällä iholla kesäisin helppo hoitaa ihopoimujen hautomia psoriasisläikkiä. Ei ole helppoa nauttia juoksemisesta, repun aihettaman fyysisen kivun takia jne. Ne ovat edelleen niitä omia valintoja, jotka minä teen itselleni. Ja olen valinnut tämän ja odotan sitä. Lasken jopa öitä siihen. Ai että mä tykkään.

Olen luvannut päivittää blogia leikkaukseen menosta alkaen. Kuvia myös tulossa repusta ennen silppuria ja silppurin jälkeen jne. Koska joku muu voi haluta sitä samaa tietoa, jota olen itse nyt hulluna etsinyt.

Hei, ihanaa joulun jatkoa sinulle. Jatketaan vielä ihan vähän suklaan syömistä ja huomenna ollaan taas ruodussa. Aamusta salille. Nähdään!!


 

Mun vai sun asia??

Moikat,


Ja ihanaa joulunalusaikaa. Tai ihanaa ja ihanaa, itse en ole vielä joulua edes erityisemmin miettinyt, paitsi tietenkin ruokapuolta, mutta muuten kaikki on vielä jossain takaraivossa odottamassa sitä kiirettä ja stressiä, niinkuin jokainen joulu aikaisemminkin. En todellakaan kuulu heihin, jotka aloittavat joulun valmistelut heti kesällä. Joulu tulee, vaikken riehukkaan hulluna, eikä paketin pakettia ole vielä ostettu. Mä rauhoitun siihen joulun odottamiseen.


Viikonloppuna olin pitkästä aikaa viihteellä. Kaverin 50-vuotis pirskeet. Oli ihan hauskaa, paitsi sunnuntai-aamuna ei kovasti naurattanut, mutta tiesipähän taas olleensa. Ja tietää, että seuraavaan kertaan menee taas aikaa.


Musta oli kiva tavata vanhoja kavereita ja vaihtaa kuulumisia, tiettyyn pisteeseen asti. Monia huolestutti laihtumiseni, oikein niinkuin kunnolla oli siitä huoli, voisinpa melkein sanoa, että jankuttamiseen asti. Lauseet "nyt et kyllä yhtään enää laihduta", "susta tulee kuivan näköinen, jos laihdutat enää yhtään", "naisella pitää olla pyöreitä muotoja" ja sitä rataa. Monta kertaa sama laulu. Kyllästymiseen asti samaa laulua. Ja jotenkin tuntui, että moni melkein toivoi sitä, että saisin kadotetut kilot takaisin. Pöh sanon minä.


Toki yritän ymmärtää ihmisten huolenpidon, mutta kun ei omat selittelyt enää edes auttaneet. Mihähän syön hyvin, liikun kohtuullisesti ja voin erinomaisesti. Ei mulla ole hätä päivää. En ole sairaalloisen laiha, ei pelkoakaan siitä. Paino on ihannepainossa, joten mikä tässä on se ongelma??


En tiedä, ehkä se on osalla kateutta siitä, mitä olen saavuttanut. Osa varmasti ehkä haluaisi itse jotain muutosta, mutta niitä tekosyitä on taas keksitty muutama lisää jne. Mutta se, mitä itse haluaisin, olisi vilpitön onni toisen puolesta. Sellainen onni, ettei tarvitsisi jankuttamalla kertoa itselleni, mitä saan tehdä ja mitä en enää saa tehdä. Et saa laihduttaa, et saa laihduttaa, etkä varmasti saa laihduttaa. Selvä.
Lähtökohtanahan tässä täytyy kuitenkin todeta se, ettei tämä projektini edes käynnistynyt sinun takiasi, vaan ihan itseni vuoksi sitä olen tehnyt. Ja arvaa mitä, teen jatkossakin. Voi olla, että muutama kilo tippuu tai muutama kilo tulee takaisin, so what. Ne eivät ole sinun kilojasi. Lähdetään siitä.


Mua oikeasti vähän jurppi. Ihan vähän vain. Pidän itseäni melko täysipäisenä ihmisenä tietäen, mitä teen, joten annettaisiinko tämän asian olla ihan vain minun asiani. Tai jospa vaikka kokeiltaisiin sellaista kannustavaa lähestymistapaa. Toisaalta, ihan sama, teen kuitenkin ihan itse jatkossakin päätökseni ja kannan niistä vastuun. Ja pointti, omia läskejänihän minä tässä olen hävittänyt, en sinun.


Ja taas upruttamista, kaikella rakkaudella!

Minkälainen nainen

Kerroinkin tuossa jo aiemmassa kirjoituksessani siitä, miten valtavia asioita joutuu tai pitäsi varmaan sanoa, että pääsee käymään läpi siinä, kun laittaa kroppaansa kuntoon. Ei voi missään nimessä vähätellä niitä fiiliksiä, joita pään sisällä joutuu käymään, mutta kun ne on käsitelty, ollaan tässä.

Se entinen minä, se ehkä luimuileva, itseään häpeävä nainen on poissa. En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin. Tänään sen ymmärsin. Ei olla vain tavattu. Tai sitten hän on kasvanut ja herännyt. Siltä ainakin minusta tuntuu.
Vihdoin siinä tilanteessa, että voit rohkeasti olla sitä mitä olet. Minun ei tarvitse hävetä tai peitellä asioita. Nyt mä olen niin vapaa. Vapaa tekemään mitä mieleen juolahtaa, vapaa nauttimaan ja vapaa antaakseni ehkä toiselle tilaa vierelleni, tai antamaan aikaani.

Aika moninaisia asioita tuli opittua matkan varrella, matkallani tähän naiseuteen, joka minussa nyt on. Minä annoin itselleni luvan nauttia. Voin tehdä asioita, joista pidän, jotka tuottavat mielihyvää, minun ei tarvitse niitä hävetä tai peitellä. Sen ymmärtäminen, että tyytyväisempi minä tuo monin verroin muillekkin mielihyvää. Ei ole varmasti keneltäkään pois se, että minullakin on lupa nauttia ja iloita asioista.
Vaikka olenkin monessa roolissa, äitinä, työntekijänä, ystävänä ja läheisenä ei vähennä myöskään minun oikeuttani itse päättää siitä, mikä on minulle hyvästä ja mikä pahasta. Minä rakastan ja olen rakastettu, se riittää.
Ne kokemukset, joita minulla on ollut, ovat saaneet arvoisensa mittasuhteet. Mutta voin sanoa, että arvostan nykyään jokaista kokemusta. Kaikki ne ovat kasvattaneet minut nyt minuksi.

Olen myös tutustunut itseeni. Naisena ja ihmisenä. Se on retki ja seikkailu, jonka jokaiselle soisin. Ei ole mitään syytä kieltää itseltä asioita vain sen takia, etteivät ne ehkä kaikkia miellytä. Pakko ei ole kuin syntyä ja kuolla, kaiken siltä väliltä voit ihan itse määritellä. Mikä tuottaa sinulle mielihyvää, nauti siitä, nauti niin kuin se olisi viimeinen kerta. Elämä on.

Minä olen nyt rohkeasti nainen. Minä olen nyt ihana minä. Ja sillä ihanalla minällä on vihdoin ne pitkävartiset saappaat korkoineen ja se ihana tykkää käyttää hameita. Koska on nainen ja nauttii siitä. Ja se rakastaa elämää!! Ja on niin valmis kaikkeen. Kiitos minulle.
Hän on onnellinen nainen.

 

Elämäni syksyä

Taas pitää todeta se, miten nopeasti aika menee. Mä olen kohta ollut kolme kuukautta töissä, vaikka tuntuu että vasta aloitin. Silti, vaikka päivät meneekin töiden merkeissä, paljon on ehtinyt tapahtumaan niiden töiden lisäksi.

Mä alan olemaan pikkuhiljaa valmis. Kropan osalta ihannepaino saavutettu kuukausia sitten, vähän vahingossa se siitä vielä muutaman kilon tipahti alaspäin, mutta uskon, että nyt ollaan sitten siinä, mihin se tulee jäämään. Ja onhan se toisaalta kiva tietää, että sitä pelivaraa on sitten muutaman kilon verran :)
Kävin myös vihdoin siellä plastiikkakirurgin luona. Mukisematta suostui siihen, että ylimääräinen nahka hoidetaan kuosiin kunnallisella puolella. Iso leikkaus edessä, mutta mua ei pelota. Mä olen niin asennoitunut siihen, että urakkani sinetöidään tällä. Tätä mä halusin ja sen sain. En voi olla muuta kuin kiitollinen.

Henkisellä puolella on myös edistytty. Pääkoppa alkaa vihdoin tajuamaan sen, että enää ei tarvitse hävetä itseään. Oikeasti jännä, sitä uskaltaa hymyillä vieraille ihmisille, voi pysähtyä juttelemaan ja voi olla reilusti se oma itsensä. Ei tarvitse piiloutua. Itseluottamus on kasvanut entisestään, mutta nyt aivan eri tavalla. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta mä vihdoin uskon itseeni ja annan mahdollisuuksia. Verrattuna entiseen, en tuntisi itseäni, ellen tietäisi. Mutta se, miten paljon tällainen urakka vaatii, sitä ei pysty edes kertomaan. Jos mietitään, ainahan mä olen ollut sosiaalinen ja aikaansaava. Mutta tämä on niin erilaista. Mä olen itse niin eri tavalla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini.
Lisäksi olen päästänyt monesta vanhasta asiasta irti, lakannut välittämästä. Vanhoja kavereita on jäänyt paljon matkan varrelle, intressit eivät vain riitä.  Mulla on isommat tavoitteet. Ja irtipäästöjä tapahtuu koko ajan, asiat saavat oikeanlaisensa mittasuhteet. Miksi roikottaa vanhaa mukanaan, jos se ei oikeasti anna mitään, vaan enemmänkin ottaa. Se, että opin kunnioittamaan itseäni ja rakastamaan omaa minuuttani on voitto, minulle. Joku voisi pitää itsekkäänä, mutta ei se sitä ole. Se on sitä, että minä tiedän, mitä ansaitsen. Ja se mennyt ei anna minulle mitään, enää. Se on nähty.
Ehkä eniten mä tykkään kuitenkin siitä, että vihdoin myös annan itselleni luvan nauttia.
Ei minun tarvitse tehdä asioita miellyttääkseni muita, minä teen ne itseni takia tai juuri siksi. Enää ei tarvitse olla jollain oudolla tavalla" läheisriippuvainen". Minun ei tarvitse. Se on oikeasti vapauttavaa. Siinä muuttuu monta asiaa elämässäni, mutta ne ovat vain niitä asioita, joiden onkin muuttuva, jotta minä pääsen eteenpäin. Koska sinne minun on mentävä, eteenpäin. Koska minä olen valmis. Ja toisaalta, niin sinäkin. Ehkä sinä olit jo aikapäiviä sitten, minä en vain huomannut sitä. Mutta nyt tiedän ja annan olla.  Ja itseni tiedän. Olen valmis irtautumaan siitä vanhasta ja totutusta. Olen valmis siihen muutokseen.

Musta tuntuu, että tämän vuoden aikana mä olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin vuosikymmeniin. Se on pelottavaa. Sitä aina kuvitteli tuntevansa itsensä, mutta ei se niin mennyt. Nyt minä tunnen itseni. Muutosten edessä tulee vielä monet itkut, mutta itketään ne pois ja jatketaan.

Ja tiedätkö miltä tuntuu olla oikeasti onnellinen? Tältä. Just tältä. On taas jotain mitä odottaa, jotain mitä kohden kulkea. Ja se tuntuu jännältä. Välillä kutittaa vastanpohjasta ja jännittää, välillä vain hymyilyttää. Ja sitten on myös tätä; nuorimmainen lapsi lainaa omat hyvät kuulokkeensa minulle, jotta voin blogatessa kuunnella kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja itkuvirret sekä kirjoittaa, olla samalla itsekseni. Se on sitä parhainta onnea. Ja onnea on myös se, että musta on hienoa mennä huomenna töihin! Kun mä tykkään ja onnistun. Niih. Se on niin paljon asioita ja joka päivä tulee uusia. Ja siitäkin mä tykkään!
Ja se on myös sitä voittotuuletusta!! Mä tein sen ja löysin itseni!! Wuhuu. En moiti.

From Katri with love <3




 

Töitä ja vapaa-aikaa

Moikat, pitkästä aikaa.

Vähän jännitti tuossa kuukausi sitten työn aloittaminen ja runsaan vapaa-ajan menettäminen. Työttömänä sitä oli aikaa ravata jumpalla mihin aikaan päivästä tahansa, nyt päivät menevät töissä. Mutta eihän tämä hankalaa nytkään ole. Elämähän on täynnä valintoja. Joku valitsee työpäivän jälkeen sen kotisohvan, joku menee baariin ja joku menee salille. Mä otin edelleen tuon viimeisen vaihtoehdon. Tosin nykyään en käy salilla 7 kertaa viikossa, 4-5 kertaa on ihan ok määrä. Ottaen huomioon, että aamuihmisenä lähden jo viiden aikoihin koiran kanssa lenkille. Lenkkeilystä on tullut yksi uusi rakas harrastus, kaiken muun lisäksi. Ja mulla on tavoite, taas. Ensi keväänä mä haluan osallistua Naisten kymppiin. Se vaatii vielä aika monta juoksu kertaa, mutta joka päivä sitä tulee muutama metri enemmän juostua kuin edellisenä päivänä.

Ja juu, ensimmäiset viikot olin väsynyt. Väsyttää vielä nykyäänkin välillä, mutta kaikki uusi vain ottaa sen oman aikansa. Uusi päivärytmi, uudenlainen työ aivoilla jne. Kroppa kuitenkin tottuu. Kun asioita vaan jaksaa tehdä.

Olisihan noita tekosyitä taas jättää menemättä liikkumaan. Kotityöt, ruuanlaitot, pyykinpesut, lastenhoidot ja kaikki. Mutta kaikki hoituu, kun niiden haluaa hoituvan. Tai se on siitä motivaatiostakin kiinni. Niistä omista tavotteista ja unelmista.
Ja musta on oikeasti kiva huomata, että päivä päivältä olen lähempänä omia unelmia ja tavotteita.
Minähän olen äärettömän kilpailuhenkinen, inhoan häviämistä yli kaiken. Ja kilpailu oman itsensä ja mielensä kanssa on aika haastavaa.

Elämä siis kaikin puolin taas mallillaan. Muutamaa epäkohtaa tietenkin lukuunottamatta, ettei vain olisi liian auvoista tai pääsisi liian helpolla. Mutta ajan kanssa, ajan kanssa. Kaikki asiat kääntyvät aina hyvästi, kun vain vähän viitsii nähdä vaivaa ja odottaa. Näin mä uskon. Ja uskon, että olen oikeassa.

Työt maistuvat hyvältä. Paljon vastuuta ja haasteita, uuden opettelua, mutta sellaisen mielekkään uuden. Musta on kiva tehdä hauskaa työtä. Ei tarvitse mennnä naama norsun veellä toimistolle, vaan voi oikesti laittaa sitä punaa huuliin ja hymyillä jo työmatkalla. Piristää ehkä jonkun toisen vähän tympeämpää aamua. Miten vain. Mutta kivaa on ja se saa näkyä.

Jatkuu taas, kunhan töiltäni ja vapaa-ajaltani ehdin. Moikat. Taas.