Aika jännä. Vappu tuli ja meni. Tai no, niinhän se aina onkin tehnyt, mutta tämä oli jotenkin erilainen vappu ja pelkästään hyvällä tavalla. Ei puhettakaan krapulasta eikä sen aiheuttamasta väsymyksestä.
Mä olen niin tyytyväinen tämän hetkiseen olooni ja fiiliksiin. Jotenkin tuntuu ihan siltä, kuin leijuisin vetten päällä. Hymyilyttää paljon ja sellainen mukavan ylienerginen olo päivästä toiseen. Ja mä istun kotona paljon nuorimmaisen kuulokkeet päässä ja kuuntelen kaikkea ihanaa hempeää musiikkia. Sellainen idioottimainen ilme naamalla. Ei, se ei tarkoita, että olisin rakastunut, sen aika on sitten joskus, mutta kun vain tuntuu niin kamalan hyvälle.
Mutta täytyy kyllä sen verran vielä lisätä, että alkuviikosta tapahtunut Tampereen työkeikka sai mut viimeistään huomaamaan sen, että mä onnistun ja uskallan. Ihan älytöntä miettiä sitä, miten painon pudottua ja ylipäätään sen ulkoisen olemuksen muuttumisen myötä on tullut itsevarmuutta ja rohkeutta lisää. En olisi millään vielä kaksi vuotta takaperin pystynyt näihin tekoihin. En olisi. Ja se kaikki saa aikaan ihan mielettömiä fiiliksiä.
Ja jännää on huomata myös se, miten ihan eri tavalla suhtaudun ihmisiin nyt. On oikeasti älyttömän hienoa keskustella ihmisen kanssa, kun uskallan itse myös kertoa omat mielipiteeni, eikä tarvitse vain peitellä sitä omaa epävarmuutta. Uusia tuttavuuksia ja uusia ihmisä elämässäni. Se ei ole ollenkaan paha asia. Ja erityisen hyvää siitä tekee se, että huomaan tarvitsevani tätä ja saan siitä ihan älyttömän paljon. Ja olen tajunnut myös sen, ettei mun oikeasti tarvitse pyytää lupaa eikä hyväksyntää keneltäkään. Ne vain ovat nyt minun uusia omia juttujani, niinkuin ne ovat olleet tähänkin asti, mutta nyt niiden merkitys vasta on selvinnyt. Enkä tarkoita sitä, että jokainen ihminen, joka kärsii ylipainosta, piiloutuisi sen taakse. Mutta minä tein niin. Mutta en enää.
No, jumpparintamalta vielä kuulumisia. 115 päivää leikkauksesta, laskin ihan itse äsken, sormin :)
Peilikuva, joka katsoo vastaan on oikeasti alkanut mielyttämään. Jumankekka, mikä määrä on onkaan jumpattu, mutta nyt huomaan, ettei tosiaan ole turhaan tullut lähdettyä. On jänskää katsoa salin pelistä omaa vartaloaan, vatsalihakset näkyvät paidan läpi ja muutenkin koko ryhti ja olemus on niin toisenlainen. Ihan turhaan mä pelkäsin niitä fiiliksiä, jotka tuossa vielä jokunen aika takaperin olivat valloillaan. Tarkoitan sitä, että kun se oma vartalonkuva oli vähän vääristynyt. Vaikka tiputettuja kiloja oli se 40 kg, silti aina välillä peilistä katsoi se vanha Katri. Ei katso enää. Nyt ollaan tultu sen suhteen päätepisteeseen. Tottakai vielä työtä on, mutta mä tiedän mitä teen.
Elämässä on niin paljon hyvää ja silloin, kun uskaltaa antaa sille hyvälle mahdollisuuden tulla lähelle, se tuntuu tällaiselta. Sen hyvän eteen joutuu tekemään töitä, mutta kaikki se työ on varmasti ollut sen arvoista. On päiviä, jolloin tekisi mieli hypähtää jokaisen vastaantulevan ihmisen kaulaan ja halata, on päiviä jolloin kaipaa sitä toista ihmistä ihan mielettömästi, on päiviä, jolloin vain hymyilyttää, mutta ne kaikki ovat päiviä, päiviä joita tarvitsen.
Mä olen niin tyytyväinen tämän hetkiseen olooni ja fiiliksiin. Jotenkin tuntuu ihan siltä, kuin leijuisin vetten päällä. Hymyilyttää paljon ja sellainen mukavan ylienerginen olo päivästä toiseen. Ja mä istun kotona paljon nuorimmaisen kuulokkeet päässä ja kuuntelen kaikkea ihanaa hempeää musiikkia. Sellainen idioottimainen ilme naamalla. Ei, se ei tarkoita, että olisin rakastunut, sen aika on sitten joskus, mutta kun vain tuntuu niin kamalan hyvälle.
Mutta täytyy kyllä sen verran vielä lisätä, että alkuviikosta tapahtunut Tampereen työkeikka sai mut viimeistään huomaamaan sen, että mä onnistun ja uskallan. Ihan älytöntä miettiä sitä, miten painon pudottua ja ylipäätään sen ulkoisen olemuksen muuttumisen myötä on tullut itsevarmuutta ja rohkeutta lisää. En olisi millään vielä kaksi vuotta takaperin pystynyt näihin tekoihin. En olisi. Ja se kaikki saa aikaan ihan mielettömiä fiiliksiä.
Ja jännää on huomata myös se, miten ihan eri tavalla suhtaudun ihmisiin nyt. On oikeasti älyttömän hienoa keskustella ihmisen kanssa, kun uskallan itse myös kertoa omat mielipiteeni, eikä tarvitse vain peitellä sitä omaa epävarmuutta. Uusia tuttavuuksia ja uusia ihmisä elämässäni. Se ei ole ollenkaan paha asia. Ja erityisen hyvää siitä tekee se, että huomaan tarvitsevani tätä ja saan siitä ihan älyttömän paljon. Ja olen tajunnut myös sen, ettei mun oikeasti tarvitse pyytää lupaa eikä hyväksyntää keneltäkään. Ne vain ovat nyt minun uusia omia juttujani, niinkuin ne ovat olleet tähänkin asti, mutta nyt niiden merkitys vasta on selvinnyt. Enkä tarkoita sitä, että jokainen ihminen, joka kärsii ylipainosta, piiloutuisi sen taakse. Mutta minä tein niin. Mutta en enää.
No, jumpparintamalta vielä kuulumisia. 115 päivää leikkauksesta, laskin ihan itse äsken, sormin :)
Peilikuva, joka katsoo vastaan on oikeasti alkanut mielyttämään. Jumankekka, mikä määrä on onkaan jumpattu, mutta nyt huomaan, ettei tosiaan ole turhaan tullut lähdettyä. On jänskää katsoa salin pelistä omaa vartaloaan, vatsalihakset näkyvät paidan läpi ja muutenkin koko ryhti ja olemus on niin toisenlainen. Ihan turhaan mä pelkäsin niitä fiiliksiä, jotka tuossa vielä jokunen aika takaperin olivat valloillaan. Tarkoitan sitä, että kun se oma vartalonkuva oli vähän vääristynyt. Vaikka tiputettuja kiloja oli se 40 kg, silti aina välillä peilistä katsoi se vanha Katri. Ei katso enää. Nyt ollaan tultu sen suhteen päätepisteeseen. Tottakai vielä työtä on, mutta mä tiedän mitä teen.
Elämässä on niin paljon hyvää ja silloin, kun uskaltaa antaa sille hyvälle mahdollisuuden tulla lähelle, se tuntuu tällaiselta. Sen hyvän eteen joutuu tekemään töitä, mutta kaikki se työ on varmasti ollut sen arvoista. On päiviä, jolloin tekisi mieli hypähtää jokaisen vastaantulevan ihmisen kaulaan ja halata, on päiviä jolloin kaipaa sitä toista ihmistä ihan mielettömästi, on päiviä, jolloin vain hymyilyttää, mutta ne kaikki ovat päiviä, päiviä joita tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti