Matka, joka minun oli tehtävä

Sunnuntai. Pitkästä aikaa päivä, ettei ole kiirettä mihinkään. Pari edellistä viikkoa on ollut taas sellaista vauhtia, ettei paremmasta väliä. Mutta tuleepahan joulu ja lomat nopeammin näin.
Ainakin ajattelin vähän pidellä lomaa joulun jälkeen. Ladata akut taas kunnolla tulevaa vuotta varten.

Edellisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Ainakin on tullut treenattua. Olemme Jessen kanssa tavanneet nyt kerran viikossa, omatoimisesti olen ravannut salilla sitten kolme kertaa, eli yhteensä 4 salikäyntiä viikossa. Sen on oltava nyt ihan sopiva määrä, enempään ei varmasti rahkeet tässä työkiireessä edes riittäisi. Likimain kaikki laitteet alkavat olemaan tuttuja. Muutama laite on sellainen, etten oikeasti vain ymmärrä, missä sen liikkeen pitäisi tuntua. Yksi näistä on sellainen vetkutin, joka vahvistaa isoja selkälihaksia. Rupeaa aina vain naurattamaan, koska mun kädet eivät vain ole tasapainossa. Vaikka miten yritän tsempata, saan kiskottua ensin vasemman puolen alas, sitten perässä tulee oikea. Ei missään nimessä tulisi kuulonkaan, että ne laskeutuisivat samaan aikaan sieltä, ei tietenkään. Mutta mä tulen oppimaan sen.

Kyykkyjä me ollaan tehty varmaan miljoona. Välillä mietinkin, miksi ihmeessä sanoin pakarani yhdeksi epäkohdaksi, joita haluan kehittää. Kiesus, että välillä reidet ja takapuoli huutavat yhdessä armoa. Mutta ilman tuskaa ei tuloksia tunnu. Se on varmaa.
Lisäksi erityistä onnistumisen tunnetta aiheuttaa ojentajat. En itse tietenkään huomioinut niiden kehittymistä, mutta kun pt pyysi katsomaan peilistä, siellähän ne näkyivät.

Kaikkinensa olen niin tyytyväinen. Nyt osaan ja uskallan tehdä salilla asioita. Uskallan jopa jonottaa johonkin laitteeseen. Alussa ollut epävarmuus on kadonnut tiehensä.

Henkilökohtaista edistymistä. Kävin torstaina ihan yksin iltagaalassa. Pikkumustaa päälle, (kävin kyllä sovittamassa ihania bling bling unelmamekkoja, mutta vielä en ollut valmis niihin) korkkarit kassiin ja menoksi. Olen aina ollut vähän huono lähtemään itsekseni mihinkään, mutta nyt pystyin senkin tekemään. Ja viihdyin. Eihän se ollutkaan niin kamalaa, kuin kuvittelin.

Mukavia ihmisiä ympärillä, paljon jutustelun aiheita ja aivan mielettömän hyvää ruokaa. Olin onneksi fiksu ja lähdin pois likimain ruokailun jälkeen, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan, perjantain työpäivä velvoitti olemaan skarppina.

Lisäksi kävin tiistaina Tampereella palveluntarjoajamme luona juttelemassa uusista tuotteista, samalla kun hän nakutti ensimmäisen lauseen vatsaani. Matka, joka minun oli tehtävä. Jatkoa seuraa, muttei ihan heti, ei ollut mikään helpoin paikka tautoitavana ja toisaalta, seuraava askel ei ole vielä päätynyt maahan asti. Vähän pitää odotella.

Muutenkin ollut paljon mietittävää. Ollaan taas siinä vaiheessa, kun paljon on tapahtunut asioita. Keskimmäisen muutto varmiustui ja päivät vähenenevät armeijaan astumisen kanssa.
Jotenkin ajatus siitä, että ollaan pian kuopuksen kanssa kahdestaan on pistänyt taas miettimään asioita. Mitä sitä haluaa itse tehdä isompana, kenen kanssa, missä jne.
Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, tänään tuntuu siltä, ettei niin kuitenkaan ehkä ole. Ehkä eniten mietityttää se, että miten paljon on itse valmis antamaan ja joustamaan, miten paljon muut.
On asioita, joita ei saa tekemättömiksi, asioita, jotka voi antaa ehkä anteeksi, muttei kuitenkaan unohtaa. Ja se, että onko aina joustettava itse, vai olisiko mahdollista tehdä vaikkapa kompromisseja. Tai vaikkapa se, onko vain toisen tehtävä panostaa vai olisiko se mahdollista muillekin.
Päivät ennen naisten viikkoja ovat minulle nykyään aika mahdottomia. Liikaa miettimistä, liikaa herkkyyttä asioissa.

Matka, joka minun oli tehtävä. Matka, joka ei päättynyt tähän, vaan se kulkee eteenpäin. Näköjään välillä ottaen takapakkia, välillä suuria harppauksia. Mutta taas tarvitaan sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Asiat, jotka ovat minulle selviä, mutta joita en nyt vain jostain syystä saa tehtyä valmiiksi. Asioita, joita en saa saa sanottua. Mutta minä valmistun näidenkin hoitamiseen. Koska on pakko ja koska minä tahdon.

Lupa nauttia

Jäin miettimään sitä, miten kaikki on muuttunut. Perjantai-iltaa tuli vietettyä salilla, lauantaina kiire salille ja ehkä huomennakin menen.
Ei olisi ennenvanhaan tullut mieleenkään viettää viikonloppuja näin. Monena viikonloppuaamuna sitä heräsi pienessä kohmelossa ja mietti, mihin veisi jälkikasvun syömään, jotta pääsisi mahdollsimman helpolla. Hirveä määrä kaloreita, aina jokaisen viikonlopun jäljiltä. Ja sitten siihen päälle vielä liikkumattomuutta, homma oli paketoitu valmiiksi.

Nyt olen treenannut sitten pt:n kanssa reilun kuukauden. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin se, että saan kiitosta siitä, miten lihakset ovat tulleet näkyviin. Ojentaja löytyy, samoin jotkut takaolkapäälihakset...en tiennyt sen nimisiä lihaksia olevan olemassakaaan, saati minulla.

Vähän harmittaa tavallaan se, etten aiemmin uskaltanut salin puolelle. Toki ryhmäliikuntatunnit olivat hyviä, mutta esimerksiksi painojen lisääminen jäi vähälle. Siellä sitä helposti pomppi kuukausi tolkulla samoilla painoilla, joten eihän sitä kehitystä sillä tavalla tullut.

Pelkäsin salille menoa aivan turhaan. Ajatukset siitä, että kaikki varmasti katsovat kun teen vaikkapa kyykkäyksiä. Ketun villat, eihän siellä kukaan mollota. Ja vaikka katsoisikin, ei sitä huomaa. Jotenkin sitä on niin sen oman treenin sisällä, ettei siinä edes kiinnitä huomiota muihin salilla olijoihin.

Olen jäänyt siis aivan koukkuun. Rakastan kiusata ojentajia, rakastan Smith-laitetta, rakastan oikeastaan kaikkea, mitä siellä on.

Nyt on hyvä, kun tekniikka on hallussa. Ja uskallus.

Sitten vähän jänskittää keskiviikon haastattelu Me Naisiin. Käydään läpi sitä, miten laihduttaminen on vaikuttanut ihmissuhteisiin, työelämään, naisellisuuteen jne. Ylipäätään niitä asioita, joita ehkä ennen varoin ja joihin ei ollut uskallusta.
Tiedän jo etukäteen, että joku saattaa loukkaantua näistä jutuista, mutta ne ovat mennyttä elämää. Ne olivat silloin. Minä toimin silloin niinkuin vain huonon itsetunnon omaava nainen voi toimia. Ehkä tuli menettettyä mahdollisia hyviäkin ihmissuhteita ihan vain sen takia, ettei oma uskallus riittänyt. Mutta toisaalta, ehkä niin oli tarkoitettu. On aivan turha jäädä niitä murehtimaan.
Nyt on kiire elää.
Huomaan, että nautin asioista niin uudella tavalla nykyään. Olen niin täpinöissäni siitä, etten tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Nostan itselleni hattua siitä, että uskallan tehdä asioita nykyään myös yksin. Reilun viikon päästä on iltagaala, johon lupauduin menemään. Ilman aveccia. Se on paljon minulta. Mutta hyvä syy taas yrittää laittautua nätiksi.
Elämään on tullut nyt niin paljon hyvää. Menneestä irtipäästäminen on tapahtunut nyt niin paljon kivuttomammin kuin aiemmin. Toki vieläkin huomaan tiettyjä kipukohtia arjessa ja olemisessa, mutta pitää olla myös itselleen armollinen.

Sen miettiminen, mitä sitä itse haluaa on käynyt vähän raskaaksi. Miksi pitäisi mietiskellä? Ei tarvitse. Minulla on nyt lupa nauttia, lupa tutustua, lupa kieltäytyä. Se, mikä tuntuu hyvälle, on tervetullutta. Se, mitä en halua, sitä ei tapahdu. Ei tarvitse olla miellyttääkseen muita. Se riittää.
Silmät ja korvat auki, elämä on täynnä mahdollisuuksia. Ja niihin on hyvä uskaltaa tarttua.

Kun on vain niin hyvä olla!

40 yötä jouluaattoon. Huomaan, että kiire alkaa pikkuhiljaa helpottamaan työrintamalla, mutta silti on vielä niin paljon kaikkea tekemistä.

Treenikuulumisia. Jessen kanssa treenattu nyt 4 kertaa yhdessä. Olen mielissäni siitä, että omaksi personal traineriksi valikoitui hyvällä huumorilla varustettu henkilö. Välillä, kun tuntuu etten ihan oikeasti tajua sitä, mitä pitäisi tehdä, on lohdullisen ihanaa heittää huumoria kehiin, ei nolota niin paljoa. Treeniohjelmani on monipuolinen. Tarkoitus on käydä vähintään 4 kertaa viikossa salilla ja on kiva, että tällaiselle aloittelijalle on tehty ohjelmat aina valmiiksi. Olemme käyneet myös paljon laitteita läpi, eli kun vaikka jalkapäivän jälkeen reidet huutavat hoosiannaa, on hyvä osata tehdä jotain muuta, ilman jalkoja :)
En tiedä, onko mielikuvituksella osansa asiassa, mutta kyllä mä huomaan lihaksieni jo hieman kasvaneen. Vai onkohan mun paidan hihat kutistuneet. Mene ja tiedä. Katsotaan muutaman viikon päästä.
Treenikuvia tulee myöhemmin blogiin. Kunhan saan ne tallennettua ihanalle uudelle koneelleni.

Privaattielämässä on tapahtunut paljon. Keskimmäinen saa oman asunnon helmikuun alusta alkaen. Ihana, juuri valmistuva pikkuinen yksiö Laajasalosta. Sällin elämä käy vähän turhan helpoksi, tammikuussahan hän astelee Santahaminaan armeijan harmaisiin. Iltalomilla voi siis hyvillä mielin käydä omassa kodissa vähän huilimassa.
Esikoiselle tarjoutui myös mahdollisuus muuttoon, Espoon Kivenlahteen. Tämä helpottaisi huomattavasti työmatkoihin menevää aikaa ja tietenkin matkakuluissa tulisi säästöä. Nuorimmaisen kanssa asiat yhtä mallikkaasti kuin aina tähänkin asti. Pian ollaan sitten ihan kahdestaan kotia pitämässä. Elämä kantaa.

Itselleni on tapahtunut paljon. Tietynlainen kasvaminen on ollut taas ajankohtaista. Välillä se epävarmempi minä on yrittänyt työntää päätään esiin, mutta olen kukistanut hänet. Sen ymmärtäminen, ettei minun ole pakko miellyttää muita tai tehdä asioita niin, että mietin, mitä muut ajattelevat. Koska ne ovat minun juttujani. Parisuhteessa vähän aikaa sitten esiin tullut epävarmuus on lähtenyt tiehensä. Nyt on hyvä olla. Paljon hyviä hetkiä, joihin ei ole satsattu turhaa tekemistä ja kiirettä, vaan ollaan vain oltu. Tutustuttu enemmän, puhuttu enemmän ja mikä tärkeintä, olemme olleet läsnä toisillemme.

Ja on ollut ihanaa päästä yhteiselle kynttiläillalliselle. Juuri niin ihanan romanttista kuin toivoa saattaa. Eleitä, joista huomaan, että minusta välitetään, rakastetaan, arvostetaan ja että niihin yhteisiin hetkiin panostetaan. Välillä tuntuu oudolle. En ole aiemmin tottunut siihen, että minun tarpeeni otettaisiin tällä tavalla huomioon. Kukaan ei ole aiemmin käynyt tekemässä ostoksia vain sen takia, että saisi hoitaa jalkani. Ihania eleitä. Välillä pistää vain miettimään sitä, että annanko itse tarpeeksi takaisin? Riittääkö se, että halaan, olen lähellä, keitän aamukahvit jne. Mutta tiedän, että se riittää. Kun yhdessä on vain hyvä olla.

Rauhallista rakkautta

Mennyt viikko oli rankka. Mielettömästi tehtäviä töitä ja ensimmäistä kertaa kriisi parisuhteessa. Tai oikeastaan se kriisi oli minulla, korvien välissä. Koska parisuhde ei voi olla vaikea, ihminen voi.
Enkä ikinä muista sitä, että muutamaa päivää ennen "sitä aikaa kuukaudesta" ei kannattaisi lähteä vatvomaan asioita. Jos joku ihminen osaa tehdä välillä draamaa elämään, se olen minä. Eikä varmaan yhtään näissä tilanteissa helpota se, että kumppani sattuu olemaan likimain yhtä voimakastahtoinen ja kovapäinen kuin minä. Sodassa ja rakkaudessa.
Olen aina sanonut, että asioista tulee puhua, niiden oikeilla nimillään. Mutta oma pääni ei vain sitten näinä aikoina ymmärrä järkipuhetta, se ei suostu kuuntelemaan eikä hyväksymään sitä toista näkökantaa asioihin, vaan sillä on selkeästi joku halu repiä asioita pohjamutia myöten auki. Pakko säätää. Pakko olla vain se yksi ja ainoa totuus, se minun totuuteni. Se on niin raastavaa, niin raastavaa, etten itsekkään siitä nauti, Se tietää aina valvottuja öitä, itkua ja hammasten kiristystä. En ole varmasti kumppanina se maailman helpoin ihminen, eikä minun onneksi tarvitsekkaan olla. Huomaan, että päästäkseni tässä suhteessa eteenpäin, minun on käytävä aiemmat epäonnistumiset ja pettymykset läpi. Ne kumpuavat välillä sinne riitojen keskelle, merkkinä omasta epävarmuudesta; ettei nyt sitten taas vain...jne. Vaikken ole se helpoin ihminen, haluaisin uskoa ja luottaa siihen, että näine virheineni olen ihan rakastettava ihminen. Enkä ainakaan tarkoituksella halua olla julma tai paha.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Kun mietin asioita, on tapahtunut vain hyviä asioita. Elämässä on menty eteenpäin, On asioita joita odottaa. On asioita, joista nauttii nykyään ihan eri tavalla kuin aiemmin. On asioita, joita arvostan ja joihin suhtaudun aivan eri tavalla kuin aiemmin.
Toisen ihmisen itsestäänselvyytenä pitäminen on muuttunut. Asioiden eteen pitää tehdä välillä töitä, jotta elämä olisi helpompaa.
Välimatka ja aikatauljen yhteensovittaminen vaatii aina omat kommervenkkinsä arkeen. Työt, lapset, harrastukset, omat ystävät jne. Siinä yhtälössä on välillä pyörittämistä, mutta lopulta, kun on sen yhteisen ajan vuoro, se yhdessäolo on niin intensiivistä, niin rauhallista ja niin lämmintä.
Ne hetket ovat niin ainutlaatuisia. Mutta silti minä kaipaan myös sitä arkea. Yhdessä tekemistä, nauramista, vierekkäin nukkumista ja yhteisiä aamukahvihetkiä. Arjen pieniä iloja. Vielä nuo hetket ovat jossain tulevaisuudessa, nyt niistä nautitaan silloin, kun ne aikatauluihin sopivat. Onni on kuitenkin se, että aikatauluja voi muuttaa. Se vaatii molemmilta panostusta ja sovittelua, mutta jos molemmilla on halu ja tarve, ne onnistuvat.

Yhteisessä ajassa arvostan eniten kiireettömyyttä ja kynttilänvaloa. En olisi ikinä uskonut, että minun kaltaiseni ihminen oppisi olemaan yhden illan rauhassa, tekemättä mitään. Mutta ihminen oppii. Ja ihminen nauttii niistä hetkistä. Rakastan sitä, että saan olla lähellä. Rakastan sitä, että toinen silittää välillä tukkaa, hipaisee vaivihkaa niskaa, tai herättää sänkyyn nukkumaan, jos olen normaaliin tapaani nukahtanut toisen kainaloon sohvalle. Rakastan sitä ihon kosketusta, ihon ikävää. Lämpöä. Ja rakastan myös sitä ikävän tunnetta, sehän viestii vain siitä, että toiseta ihmisestä välittää. Rauhallista rakkautta.

Elämä asettaa haasteita. Välillä saattaa kaikki asiat olla poikkiteloin, mutta ne esteet ovat pieniä. Asioilla on aina taipumus järjestyä ja kääntyä hyvästi. Tähän minä uskon. Rakkaudelle on annettu aika ja se löytää oman uomansa silloin, kun kaksi ihmistä sitä yhdessä haluaa. Tämän onnen saavuttamiseksi on molempien tehtävä töitä, molemmilta tulee löytyä halua ja tahtoa ottaa toinen huomioon, joskus jopa uhrautuvasti. Ja unohtamatta yhteisiä, molemmille tärkeitä tavoitteita, Kuulostaa äärettömältä työmäärältä, muttei se sitä ole. Se on luottamusta, rehellisyyttä, puhumista ja itsenä olemista. Hyväksymistä. Ja se on rakkautta.

Matkalla...

Viime kerrasta on näköjään vierähtänyt vähän turhankin paljon aikaa. Yritän jotenkin kuitenkin lohduttautua sillä, että viimeinen kuukausi on ollut yhtä lentämistä paikasta toiseen.

Iloisia ja merkittäviä asioita on myös ehtinyt tapahtumaan. Nuorimmaisen konfirmaatiojuhlat, esikoisen vakkariduunin syntyminen jne. Arki on löytänyt uomansa ja asiat lutviutuvat ilman suurempia ponnisteluja. 

Sentterin armeijaan lähtö lähenee ja jotenkin olen alkanut jo henkisesti valmistautumaan asiaan. Vaikka pojan sijoituspaikka on Santahamina, silti ajatus siitä, että toinen ei enää ilmoittele, mitä tekee töiden jälkeen, ei tule syömään ruoka-aikaan kotiin, ei toivota hyvää yötä jne. saavat ihon vähän kananlihalle. Mutta toisaalta, tätähän me olemme odottaneet! 

Ollaan puhuttu myös siitä, että kun poika lähtee, siirtyy äidin sänky hänen huoneeseensa. Vihdoin, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, mulla voisi olla oma huone! Ajattele, voisin vain olla möllötä siellä yksin jos siltä tuntuu. Voisin sisustaa sen mukavasti, lueskella rauhassa kirjaa siellä jos siltä tuntuisi. Mulla olisi ihan oma paikka. En kestä! 

Viikonloppuna vietin aikaa myös Tampereella. Pitkästä aikaa hetkiä kahden aikuisen ihmisen kesken. Paljon puhuttuja asioita, toiveita, unelmia. Jos jotain olen entisestä elämästä oppinut, se on puhuminen. Kukaan ei voi ymmärtää ajatuksiasi eikä tekojasi puolesta sanasta tai vihjailusta. Asioista puhuminen niiden omilla nimillään helpottaa olemista paljon, asioiden olettaminen ei auta. Se,että vihdoin uskaltaa jakaa niin hyvät kuin huonoimmatkin tunteet, pelot ja toiveet, voivat pitää suhdetta kunnossa. Pitkä matka on kuitenkin vielä kuljettavana. 

'

Itselleni tämä kaikki on ollut niin uutta. Aiemmin olisi ollut varmasti vaikea onnistua, koska käsitys itsestäni ei ollut vahva. Kuka minä olin? Millainen minä olin? Miten minua sai kohdella? Kun oma itsetunto ei ollut vahva, sitä pönkitti ehkä usein seurustelukumppanin piirteillä ja saavutuksilla. Valmis korttitalo, jonka tarkoitus olikin romahtaa, huteralle pohjalle rakennettu, ilman perustuksia.
Avioeron jälkeinen suhde oli selvästi näille perusteille rakennettu. Suhde, joka jo kertaalleen tuomittiin epäonnistumaan, mutta näiden perusteiden ja luulojen takia, sitä vielä toistamiseen yritetiin, turhaan. Koska minusta ei vain ollut näyttelyvaimoksi tai edustusrouvaksi Moskovaan. Ei vain ollut. Tai suhde, jossa elin narsistin kanssa saman katon alla. Onneksi vain vuoden.

Tiedän, että näiden kokeilujen jälkeen tullut suhde oli oikeastaan  se ensimmäinen askel omaan minuuteeni ja oppimiseen. Se suhde, josta jäi jäljelle ystävyys katkeruuden ja vihan sijaan. 

Koen itse niin, että kommunikaatiossa parisuhteessa pitäisi olla myönteinen ja tunteiden sävyttämä tyyli. Ei ole tarvetta kutistaa toista ihmistä, vaan tukea toisenkin kasvamista suhteessa ja eteenpäin menemistä elämässä. Tarvitsen itse sitä tilaa kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka haluan olla. Haluan itse, että suhde olisi molemmille turvasatama, jossa voi avoimin ja luottavaisin mielin näyttää tunteensa, ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista vaikkei aina olisikaan hyvä päivä. Suhde, jossa on oikeus ja lupa myös riidellä, ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. 

Nyt olen siinä pisteessä, että ymmärrän, ettei menneiden murehtimisella ole mitään apua. Ikävien asioiden miettiminen vain lisää negatiivisä tuntemuksia itsestäni. Se, mitä joku on joskus tehnyt tai sanonut oli silloin. Olen ymmärtänyt sen, ettei minun tarvitse enää tietää, mitä hän ehkä silloin ajatteli tai mitkä hänen tarkoitusperänsä olivat. Ne eivät enää kosketa minua. 

Olen oppinut sen, että jos en itse täytä omia tarpeitani, minulla ei ole annattevaa myöskään muille. Ei myöskään siinä parisuhteessa. Kun teen itseni onnellisksi, hyvä olo tarttuu ja siirtyy läheisteni elämään. 

Tänään olen kiitollinen. Kiitollisuus ja rakkaus ovat voimakkaita tunteita. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla nyt on, erittelemättä niitä mitenkään toisistaan. 

Takarivin tyttö

Tänään tuli tasan kaksi vuotta siitä kun ensimmäisen kerran astuin kuntosalille sisään. Todella epävarmana ja ylipainoisena, häpeillen. Paikka ryhmäliikuntatunneilta löytyi aina takariviltä, pari kertaa jätin menemättäkin, kun huomasin vain eturivissä olleen tilaa. Ei kehdannut.
Muistan aina ensimmäiset kyykkäykset, toiset tekivät varmasti valehtelematta kolme kyykkyä siinä ajassa kun suoriuduin itse ensimmäisetä. Kunto oli todella nollassa.

Ensimmäiset pari kuukautta olivat vaikeimmat, mutta sitkeästi vain oli mentävä. Koska periksi en ajatellut antaa, jotenkin ajatus siitä, että olin kovasti hehkutellut sitä, että aloitan elämäntaparemontin ja en suorituisikaan siitä..se ei vain olisi sopinut minulle. Häviäminen on yksi niitä asioita, joita en kestä. Ja tässä projektissa olisin hävinnyt itselleni. Sille tutulle tytölle, joka minussa asui. Tuttu tyttö silloin, vieras tietyiltä osin nykyään.

Kahteen vuoteen on mahtunut äärettömän paljon asioita, muutoksia, itsetutkiskelua ja oman minän löytämistä. On jotenkin hassua ajatella, että laihdutusprojektissa joutuu käymään läpi asioita, jotka ovat tapahtuneet menneisyydessä, asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen omaan minäkuvaan. Mutta vaikka ikäviäkin asioita on joutunut nostamaan pinnalle, ne ovat asioita, jotka saattelivat minut tähän pisteeseen. Jotenkin täytyy ajatella positiivisesti nämäkin asiat, ilman niitä en olisi ikinä kyennyt tulemaan näin vahvaksi. Ja valmiiksi. Minuksi.

Kahden vuoden aikana ystäväpiiri on muuttunut. Tiesin sen kyllä jo etukäteenkin. Kun arvomaailmat ja kiinnostuksen kohteet eivät enää kohtaa, ei oikein löydy oikein mitään sellaista yhteistä jutunaihetta. Entiset muistelot edellisillan ravintolailloista eivät ole kuuluneet pitkään aikaan mielenkiintoni kohteisiin. Toki vieläkin silloin tällöin käyn ulkona, mutta entiseen verrattuna voisi sanoa, etten liiku baareissa. Ja en häpeä sitä. Se on ollut minun pelastukseni ja minun vapaaehtoinen valintani. Ja oikeasti, shampanja on huomattavasti olutta parempaa.

Kahden vuoden aikana olen muuttunut itse eniten. Tietenkin fyysiesti, mutta enemmän annan arvoa sille muutokselle, joka pääni sisällä tapahtui. Vihdoin opin ymmärtämään sen, että olen arvokas juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse elää miellyttääkseni muita, olla aina muiden käytettävissä vaan minä sanelen ne asiat, joihin olen valmis taipumaan. Löysin sen naiseuden itsestäni, joka oli vuosikausia piilossa, löysin sen itsevarmuuden, joka auttaa minua etenemään niin urallani kuin henkilökohtaisessa elämässäni. Löysin taas sen ilon jokaisesta päivästä, hymyn ja naurun, jotka olivat karanneet jonnekkin. Löysin itseni, sen parhaimman minän itselleni ja muille.

Kahteen vuoteen mahtuu niin paljon asioita, joista olen iloinen ja ylpeä. Lonkasta lonkkaan ylettyvä taisteluarpi on yksi niistä asioista, joka muistuttaa jokainen päivä siitä matkasta ja taistelusta, jonka tein. Ei se, että salilla on vietetty satoja tunteja, eikä se, että juoksu- ja pyöräilykilometrejä on kertynyt satoja, anna ehkä sitä merkitystä asioille kuin mitä taisteluarpi minulle antaa.
Se kertoo siitä, mitä lähti entisestä minästä  pois, se kertoo siitä, mitä sain tilalle ja ennustaa ehkä osittain sitä, mitä vielä haluan. Koska minä haluan vielä. Ne muut arvet, joita elämän aikana on kertynyt, ovat osittain vaalenneet ja menettäneet suurimman merktiyksensä. On aivan turha jäädä märehtimään menneitä vaan enemmän keskityn nykyään siihen, että omat unelmani ja haaveeni toteutuvat. Kynnysmatoksi minusta ei ole, vaan päätän ihan itse sen, kenen kanssa aikaani vietän.

Kahden vuoden aikana opin myös päästämään ihmisä lähelleni. Opin uskaltamaan kertomaan omat mielipiteeni ja ajatukseni häpeilemättä. Ne ovat osa minua. Se, joka ei minua tällaisena hyväksy, ei mahdu piiriini, näin se vain menee. Koska enää minä en mielistele.
Olen oppinut läheisyydestä paljon, olen oppinut välittämisestä enemmän kuin ennen ja olen oppinut rakastamaan. Olen oppinut niin paljon, että välillä oikein hirvittää. Elämässä on niin paljon hyvää, kun se vain osaa kaivaa esiin. Toisen ihmisen vilpitön lähelle päästäminen on yksi asioista, joista olen kiitollinen. Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää kuin mitä olen. Minun ei tarvitse häpeillä omaa olemistani, omaa ulkonäköäni tai mitään, mitä minussa on. Koska tällaiseksi minä tulin. Tutuksi itselleni, tutuksi toiselle.

Se takarivin tyttö on nyt siellä jumppasalissa joku muu. Joku toinen, joka ehkä tekee saman matkan kuin minä. Ja hänelle minä haluan toivottaa hyvää matkaa ja tsemppiä. Minä siirryin riveissä eteenpäin ja viihdyn siellä, tulen jatkossakin viihtymään. Toivon, että mahdollisesti sinä olisit siellä vähän edempänä kanssani heti, kun olet siihen valmis. Koska tämä on sellainen matka, joka kannattaa tehdä.

Minä nautin elämästä, nautin jokaisesta pienestä asiasta, joka eteeni tulee. Elän niin, kuin minusta tuntuu parhaimmalta, tietenkin ottaen lähmmiäiseni huomioon. Itsekkääksi ei ole tarvetta ryhtyä. Teen asioita juuri niin, kuin mikä milloinkin tuntuu mielestäni hyvälle. Ei ole tarvetta jarrutella asioita vain sen takia, että jonkin asian pitää tapahtua tietyn ajan kuluttua. Minä aion nauttia jokaisesta hetkestä niinkuin se olisi viimeinen hetki. Koska olen sen ansainnut. Ihan niinkuin sinäkin.

Bio-aseita, puna-armeijaa ja tiimityöskentelyä

Ensiesittelyssä Elämyslahjojen tuotepäällikkö Katri, hauska tutustua. Vastaan myös Elämyslahjojen myyntipisteistä Itäkeskuksessa ja Kampissa. Töitä on paljon, mutta tunnustan, yhtään päivää ei ole tarvinnut naama nuriperin töissä olla. Työ on niin vaihtelevaa, monipuolista ja antavaa, etten päivääkään vaihtaisi näistä pois. Toimisto, jossa työskentelen, sijaitsee Lauttasaaressa ja siellä olen tähän asti ollut yksin, ensi viikolla tilanne tulee muuttumaan, hyvä niin. Onneni on ollut kuitenkin saada myyntipisteillemme niin hyviä nuoria töihin, etten ole ainakaan kärsinyt sosiaalisten kontaktien puutteesta työaikana. Nämä nuoret ovat kaikki motivoituneita, innokkaita osaajia, meidän lahjaexperttejämme. Lahjaexpertit, jotka päivittäin ovat kontaktissa asiakkaidemme kanssa, auttavat, neuvovat, myyvät ja suosittelevat kaikkia tarjoamiamme elämyksiä, eli heillä on kutakuinkin hallussan 1000:n eri tuotteen osaamiset. Siinä on tekemistä ja itse teen parhaani siinä, että lisää upeita elämyskiä tulee tarjolle viikottain.

Myyntipisteillä tehdään töitä pienellä porukalla ja toisinaan vaikkapa sairaustapauksen vuoksi joudutaan venymään vähän työaikojen ja vapaiden suhteen. Onneksi näitä tulee harvemmin, mutta tulee kuitenkin, niinkuin kaikilla.  Haluan itse kannustaa näitä nuoria parhaalla mahdollisella tavalla, tarjota tukea ja opastaa, jotta he sitten myöhemminkin olisivat yhtä hyviä tekijöitä, vaikka olisivatkin ehkä jonkun toisen palveluksessa. Pidän siitä, että voin tarjota näille nuorille mahdollisuuksia käydä testaamassa elämyksiämme, koska he niistä asiakkaille eniten kertovat, he niitä suosittelevat ja aina se, että myyjällä on totuudenperäinen ja asiantunteva tieto palvelusta, näkyy myynneissä. Tämä testaaminen tekee siis hyvää sekä työntekijälle, työnantajalle ja palveluntarjoajallemme Lisääntynyt myynti ei varmasti haittaa ketään.

Viime sunnuntaina porukka kävi testaamassa huonepakopeliä Helsingissä. Tämän elämyksen valitsin heille ihan sen takia, että 6 myyjää pääsi samaan aikaan elämystä kokemaan. Aamu- ja iltavuorot, opiskelut yms. ovat aina jotenkin rajoittavia tekijöitä aikataulujen suhteen, mutta tämä onnistui.
Halusin että lahjaexpertit hitsaavat sitä yhteenkuuluvuuttaan ja yhteisen tekemisen meininkiä entistä enemmän, koska viimeiset pari viikkoa ovat olleet taas aika tiukkoja ja venymisen ja vanumisen jälkeen pinnat saattavat vähän jo kiristyä.
Mutta ennenkuin työntekijöille selvisi se, että minkä elämyksen he käyvät testaamassa, olin antanut heille elämyslahjakorttien muodossa vihjeitä tulevasta elämyksestä. Muutaman vinkin jälkeen jo yhden nuoren hoksottimet pelasivat ja hän keksi ratkaisun tulevan elämyksen suhteen.

Työntekijät marssivat reippaina sovittuun tapaamispaikkaan ja kaikki ajoissa, ei myöhästelyä! Pelipaikka löytyi helposti, aMazed Games sijaitsee hyvällä paikalla Lönnrotinkadulla

Vastaanotossa työskentelevä henkilö oli itse suht uusi työssään, mutta opasti hienosti ja kertoi ohjeet todella selkeästi odotushuoneessa, jossa oli sohvat istumista varten ja esille oli laitettu erilaista rekvisiittaa, kuten avaimia ja lukkoja, pakohuoneisiin liittyvää rekvisiittaa. Nämä loivat jo hienoista jännistystä ilmaan, mutta ketäänhän ei vielä tässä vaiheessa jännittänyt, ei varmaan.
Odotellessa pakohuoneeseen pääsyä vastaanoton työntekijä kertoi pieniä vinkkejä siitä, mistä vihjeitä ehkä kannattaa etsiä ja mistä ehkä ei. Ja mitä tapahtuu jos jääkin jumiin pelissä?

Pakohuoneita on 4, meidän työntekijöillemme olin valinnut Kaskoisagentti X:n. Se vaikutti minusta niin hauskalta. Kaksoisagenttihuoneessa sinun epäilläään varastaneen salaisen bioaseen Neuvostoliiton puna-armeijalta. Tästä syystä sinut lukitaan KGB-agentin huoneeseen ja joudut odottamaan siellä kuulustelijaa, joka tulisi tunnin päästä. Tunnin päästä. Ennen sitä on päästävä pois!

Huoneessa soi erikoinen musiikki, joka lisäsi jännistystä ennenstään. Lisäksi ovien sulkeuduttua tietoisuus siitä, että aikaa on vain tunti sai sydämen hypähtämään muutaman ylimääräisen voltin. yksi vaivainen tunti. Tuli kiire paeta.
Nuoret kävivät toimeen heti pienen hermostuneen naureskelun ja hämmenyksen jälkeen. Kaikki tutkivat tilaa, jokainen oivalsi jotain, eikä kukaan vain seisoskellut paikallaan sormi suussa. Nuoret toimivat alusta alkaen todella hyvin tiiminä. Tehtävät jakautuivat jokseenkin luonnostaan näiden agenttien kesken; yksi penkoi paikkoja, yksi laskeskeli ja yksi ideoi. Jokainen oivalsi jotain, ajatuksia vaihdettiin aktiivisesti ja kaikkien ideat otettiin huomioon. Kukaan ei jäänyt tässä pelissä sivuun. Kaikki olivat agentteja, Kaksoisagentteja lukitussa kuulusteluhuoneessa.
Oli hienoa huomata, ettei kukaan dominoinut tilannetta millään tavalla vaan tiimi työskenteli koko ajan yhdessä.

Nämä nuoret selvittivät tiensä ulos huoneesta hienossa ajassa. Peliaikaa jäi vielä reilu 6 minuuttia jäljelle! Se on hienosti suoriuduttu se. Nuorille jäi aivan mahtavat fiilikset tästä elämyksestä, onnistumisia ja oivaltamisen iloa. Pieni adrenaliiniryöppykään ei tuntunut ketään haittaavan. Muutamalla tuli tarve jo päästä seuraavien huoneiden kimppuun.

Kommentointi pelin jälkeen oli kiivasta. Jokainen oli nauttinut tästä elämyksestä täysin. Jokainen sai enemmän irti kuin mitä olisi odottanut. Yhteinen tekeminen, yhteinen oivaltaminen ja samaan päämäärään tähtääminen teki tälle porukalle hyvää. Ja se näkyi heti maanantain tuloksissa, se näkyi maanantaina työntekijöiden ilmeistä ja eleistä. Uskonpa, että kun seuraava asiakas menee etsimään tämäntyylistä lahjaa, meidän lahjaexperttimme osaavat kertoa palavin silmin tämän pelin mahtavuudesta.