Kävin tänään vaatekaappiani läpi, tarkoituksena tehdä tilaa niille uusille ihanille kevätvaatteille, joita en vielä ole käynyt edes ostamassa, mutta olisipa sitten paikka valmiiksi katsottuna, vähän samalla tavalla kuin pinnasängylle aikoinaan.
Vähän, itseasiassa aika paljonkin riipaisee sydänalasta. Kerran pidettyjä paitoja, mekkoja sun muuta jää nyt täysin käyttämättömiksi, pääsevät jossain vaiheessa uuteen kotiin. Tavallaan hukkaan heitettyä rahaa, mutta onneksi vain rahaa, koska sijoituksenahan tämä elämäntapamuutos on huikea.
Samalla jouduin taas miettimään sitä omaa minääni, kaiken tämän jälkeen. Miksi olin siinä kunnossa, miksen aikaisemmin tajunnut mitään, miksi aloin elämään näin vasta nyt? Ja itketti, itketti paljon. Sen takia, että sen vanhan heittää nyt osaltaan pois ja astuu uuteen, joka pelottaa, mutta jota on odottanut kuitenkin niin kauan. Ja mitä kaikkea se uusi tuo tullessaan?
Tällaisessa muutoksessa myös masennuksen oireet kuuluvat asiaan. Onneksi, koska, muuten olisin jo huolestunut itsestäni. Vartaloni, se entinen vartalo siis, on kantanut minua vaikeiden aikojen läpi, siihen entiseen on kaatunut muutama uskallus heittäytymiseen ja onneen, epävarmuus itsensä suhteen on ollut niin sietämätöntä, että on ollut helpompi antaa vain olla.
Epävarmuutta on ollut helppo peitellä iloisuudella, lihavathan ovat leppoisia! Väännetään vähän vitsiä, naureskellaan ja ollaan vaan, ollaan ihan niinkuin näin haluttaisiinkin olla. Mutta kyllähän se on tullut tämän projektin myötä selväksi, etten niin halunnut olla. Tekosyitä ja asioiden siirtämistä, koska minä en ole ollut valmis.
Jos nyt viikkaan tuon kasan piiloon, antaako kroppani minulle anteeksi? Anteeksi siitä, etten pitänyt siitä aikaisemmin parempaa huolta? Etten välittänyt siitä aikaisemmin tarpeeksi? Uskon että antaa, ehkä se hymyilee minulle ja toteaa; aika aikaansa kutakin, ei mitään hätää, yhdessä jatketaan.
Olen ollut perheelleni läsnä, mutten itselleni. Siinä se on kaikessa lyhyikäisyydessään. Läsnä muille, mutta unohtanut itseni. Ehkä auttanut muita enemmän kuin itseäni, ollut liian sinisilmäinen asioiden kanssa, mustavalkoinen ja kuvitellut, että se on minun osani, minulle voi tehdä näin. Mutta eipä voi enää. Minä tiedän nyt sen, minkä arvoinen olen! Enää minunkaan ei tarvitse taipua kaikkeen, eikä hyväksyä sitä. Minulla on nyt oikeus kohdella sinua samoin, kuin sinä kohtelet minua nyt. Koska minä alan olemaan sinut itseni kanssa. Minä.
Pakkaan ne isot vaatteet kasseihin, teen niistä pupujussikoita, näitisti solmittuja muovikasseja, aivan kuin jäniksen korvilla varustettuja kasseja, pupujussikoita, jotka kertaalleen muuttivat elämäni suunnan 13 vuotta sitten. Nyt olen valmis tekemään sen itselleni.
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään. Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.
Varmasti tulen vielä eksymään, mutta nyt minäkin uskallan kysyä tietä. Koska elämä kantaa aina ja elämä järjestää aina. Tässä pitää vain malttaa.
Vähän, itseasiassa aika paljonkin riipaisee sydänalasta. Kerran pidettyjä paitoja, mekkoja sun muuta jää nyt täysin käyttämättömiksi, pääsevät jossain vaiheessa uuteen kotiin. Tavallaan hukkaan heitettyä rahaa, mutta onneksi vain rahaa, koska sijoituksenahan tämä elämäntapamuutos on huikea.
Samalla jouduin taas miettimään sitä omaa minääni, kaiken tämän jälkeen. Miksi olin siinä kunnossa, miksen aikaisemmin tajunnut mitään, miksi aloin elämään näin vasta nyt? Ja itketti, itketti paljon. Sen takia, että sen vanhan heittää nyt osaltaan pois ja astuu uuteen, joka pelottaa, mutta jota on odottanut kuitenkin niin kauan. Ja mitä kaikkea se uusi tuo tullessaan?
Tällaisessa muutoksessa myös masennuksen oireet kuuluvat asiaan. Onneksi, koska, muuten olisin jo huolestunut itsestäni. Vartaloni, se entinen vartalo siis, on kantanut minua vaikeiden aikojen läpi, siihen entiseen on kaatunut muutama uskallus heittäytymiseen ja onneen, epävarmuus itsensä suhteen on ollut niin sietämätöntä, että on ollut helpompi antaa vain olla.
Epävarmuutta on ollut helppo peitellä iloisuudella, lihavathan ovat leppoisia! Väännetään vähän vitsiä, naureskellaan ja ollaan vaan, ollaan ihan niinkuin näin haluttaisiinkin olla. Mutta kyllähän se on tullut tämän projektin myötä selväksi, etten niin halunnut olla. Tekosyitä ja asioiden siirtämistä, koska minä en ole ollut valmis.
Jos nyt viikkaan tuon kasan piiloon, antaako kroppani minulle anteeksi? Anteeksi siitä, etten pitänyt siitä aikaisemmin parempaa huolta? Etten välittänyt siitä aikaisemmin tarpeeksi? Uskon että antaa, ehkä se hymyilee minulle ja toteaa; aika aikaansa kutakin, ei mitään hätää, yhdessä jatketaan.
Olen ollut perheelleni läsnä, mutten itselleni. Siinä se on kaikessa lyhyikäisyydessään. Läsnä muille, mutta unohtanut itseni. Ehkä auttanut muita enemmän kuin itseäni, ollut liian sinisilmäinen asioiden kanssa, mustavalkoinen ja kuvitellut, että se on minun osani, minulle voi tehdä näin. Mutta eipä voi enää. Minä tiedän nyt sen, minkä arvoinen olen! Enää minunkaan ei tarvitse taipua kaikkeen, eikä hyväksyä sitä. Minulla on nyt oikeus kohdella sinua samoin, kuin sinä kohtelet minua nyt. Koska minä alan olemaan sinut itseni kanssa. Minä.
Pakkaan ne isot vaatteet kasseihin, teen niistä pupujussikoita, näitisti solmittuja muovikasseja, aivan kuin jäniksen korvilla varustettuja kasseja, pupujussikoita, jotka kertaalleen muuttivat elämäni suunnan 13 vuotta sitten. Nyt olen valmis tekemään sen itselleni.
 |
| Heipat! Ja tervetuloa uusi. |
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään. Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.
Varmasti tulen vielä eksymään, mutta nyt minäkin uskallan kysyä tietä. Koska elämä kantaa aina ja elämä järjestää aina. Tässä pitää vain malttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti