sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Takarivin tyttö

Tänään tuli tasan kaksi vuotta siitä kun ensimmäisen kerran astuin kuntosalille sisään. Todella epävarmana ja ylipainoisena, häpeillen. Paikka ryhmäliikuntatunneilta löytyi aina takariviltä, pari kertaa jätin menemättäkin, kun huomasin vain eturivissä olleen tilaa. Ei kehdannut.
Muistan aina ensimmäiset kyykkäykset, toiset tekivät varmasti valehtelematta kolme kyykkyä siinä ajassa kun suoriuduin itse ensimmäisetä. Kunto oli todella nollassa.





Ensimmäiset pari kuukautta olivat vaikeimmat, mutta sitkeästi vain oli mentävä. Koska periksi en ajatellut antaa, jotenkin ajatus siitä, että olin kovasti hehkutellut sitä, että aloitan elämäntaparemontin ja en suorituisikaan siitä..se ei vain olisi sopinut minulle. Häviäminen on yksi niitä asioita, joita en kestä. Ja tässä projektissa olisin hävinnyt itselleni. Sille tutulle tytölle, joka minussa asui. Tuttu tyttö silloin, vieras tietyiltä osin nykyään.


Kahteen vuoteen on mahtunut äärettömän paljon asioita, muutoksia, itsetutkiskelua ja oman minän löytämistä. On jotenkin hassua ajatella, että laihdutusprojektissa joutuu käymään läpi asioita, jotka ovat tapahtuneet menneisyydessä, asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen omaan minäkuvaan. Mutta vaikka ikäviäkin asioita on joutunut nostamaan pinnalle, ne ovat asioita, jotka saattelivat minut tähän pisteeseen. Jotenkin täytyy ajatella positiivisesti nämäkin asiat, ilman niitä en olisi ikinä kyennyt tulemaan näin vahvaksi. Ja valmiiksi. Minuksi.


Kahden vuoden aikana ystäväpiiri on muuttunut. Tiesin sen kyllä jo etukäteenkin. Kun arvomaailmat ja kiinnostuksen kohteet eivät enää kohtaa, ei oikein löydy oikein mitään sellaista yhteistä jutunaihetta. Entiset muistelot edellisillan ravintolailloista eivät ole kuuluneet pitkään aikaan mielenkiintoni kohteisiin. Toki vieläkin silloin tällöin käyn ulkona, mutta entiseen verrattuna voisi sanoa, etten liiku baareissa. Ja en häpeä sitä. Se on ollut minun pelastukseni ja minun vapaaehtoinen valintani. Ja oikeasti, shampanja on huomattavasti olutta parempaa.




Kahden vuoden aikana olen muuttunut itse eniten. Tietenkin fyysiesti, mutta enemmän annan arvoa sille muutokselle, joka pääni sisällä tapahtui. Vihdoin opin ymmärtämään sen, että olen arvokas juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse elää miellyttääkseni muita, olla aina muiden käytettävissä vaan minä sanelen ne asiat, joihin olen valmis taipumaan. Löysin sen naiseuden itsestäni, joka oli vuosikausia piilossa, löysin sen itsevarmuuden, joka auttaa minua etenemään niin urallani kuin henkilökohtaisessa elämässäni. Löysin taas sen ilon jokaisesta päivästä, hymyn ja naurun, jotka olivat karanneet jonnekkin. Löysin itseni, sen parhaimman minän itselleni ja muille.



Kahteen vuoteen mahtuu niin paljon asioita, joista olen iloinen ja ylpeä. Lonkasta lonkkaan ylettyvä taisteluarpi on yksi niistä asioista, joka muistuttaa jokainen päivä siitä matkasta ja taistelusta, jonka tein. Ei se, että salilla on vietetty satoja tunteja, eikä se, että juoksu- ja pyöräilykilometrejä on kertynyt satoja, anna ehkä sitä merkitystä asioille kuin mitä taisteluarpi minulle antaa.
Se kertoo siitä, mitä lähti entisestä minästä  pois, se kertoo siitä, mitä sain tilalle ja ennustaa ehkä osittain sitä, mitä vielä haluan. Koska minä haluan vielä. Ne muut arvet, joita elämän aikana on kertynyt, ovat osittain vaalenneet ja menettäneet suurimman merktiyksensä. On aivan turha jäädä märehtimään menneitä vaan enemmän keskityn nykyään siihen, että omat unelmani ja haaveeni toteutuvat. Kynnysmatoksi minusta ei ole, vaan päätän ihan itse sen, kenen kanssa aikaani vietän.



Kahden vuoden aikana opin myös päästämään ihmisä lähelleni. Opin uskaltamaan kertomaan omat mielipiteeni ja ajatukseni häpeilemättä. Ne ovat osa minua. Se, joka ei minua tällaisena hyväksy, ei mahdu piiriini, näin se vain menee. Koska enää minä en mielistele.
Olen oppinut läheisyydestä paljon, olen oppinut välittämisestä enemmän kuin ennen ja olen oppinut rakastamaan. Olen oppinut niin paljon, että välillä oikein hirvittää. Elämässä on niin paljon hyvää, kun se vain osaa kaivaa esiin. Toisen ihmisen vilpitön lähelle päästäminen on yksi asioista, joista olen kiitollinen. Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää kuin mitä olen. Minun ei tarvitse häpeillä omaa olemistani, omaa ulkonäköäni tai mitään, mitä minussa on. Koska tällaiseksi minä tulin. Tutuksi itselleni, tutuksi toiselle.


Se takarivin tyttö on nyt siellä jumppasalissa joku muu. Joku toinen, joka ehkä tekee saman matkan kuin minä. Ja hänelle minä haluan toivottaa hyvää matkaa ja tsemppiä. Minä siirryin riveissä eteenpäin ja viihdyn siellä, tulen jatkossakin viihtymään. Toivon, että mahdollisesti sinä olisit siellä vähän edempänä kanssani heti, kun olet siihen valmis. Koska tämä on sellainen matka, joka kannattaa tehdä.

Minä nautin elämästä, nautin jokaisesta pienestä asiasta, joka eteeni tulee. Elän niin, kuin minusta tuntuu parhaimmalta, tietenkin ottaen lähmmiäiseni huomioon. Itsekkääksi ei ole tarvetta ryhtyä. Teen asioita juuri niin, kuin mikä milloinkin tuntuu mielestäni hyvälle. Ei ole tarvetta jarrutella asioita vain sen takia, että jonkin asian pitää tapahtua tietyn ajan kuluttua. Minä aion nauttia jokaisesta hetkestä niinkuin se olisi viimeinen hetki. Koska olen sen ansainnut. Ihan niinkuin sinäkin.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Bio-aseita, puna-armeijaa ja tiimityöskentelyä

Ensiesittelyssä Elämyslahjojen tuotepäällikkö Katri, hauska tutustua. Vastaan myös Elämyslahjojen myyntipisteistä Itäkeskuksessa ja Kampissa. Töitä on paljon, mutta tunnustan, yhtään päivää ei ole tarvinnut naama nuriperin töissä olla. Työ on niin vaihtelevaa, monipuolista ja antavaa, etten päivääkään vaihtaisi näistä pois. Toimisto, jossa työskentelen, sijaitsee Lauttasaaressa ja siellä olen tähän asti ollut yksin, ensi viikolla tilanne tulee muuttumaan, hyvä niin. Onneni on ollut kuitenkin saada myyntipisteillemme niin hyviä nuoria töihin, etten ole ainakaan kärsinyt sosiaalisten kontaktien puutteesta työaikana. Nämä nuoret ovat kaikki motivoituneita, innokkaita osaajia, meidän lahjaexperttejämme. Lahjaexpertit, jotka päivittäin ovat kontaktissa asiakkaidemme kanssa, auttavat, neuvovat, myyvät ja suosittelevat kaikkia tarjoamiamme elämyksiä, eli heillä on kutakuinkin hallussan 1000:n eri tuotteen osaamiset. Siinä on tekemistä ja itse teen parhaani siinä, että lisää upeita elämyskiä tulee tarjolle viikottain.

Myyntipisteillä tehdään töitä pienellä porukalla ja toisinaan vaikkapa sairaustapauksen vuoksi joudutaan venymään vähän työaikojen ja vapaiden suhteen. Onneksi näitä tulee harvemmin, mutta tulee kuitenkin, niinkuin kaikilla.  Haluan itse kannustaa näitä nuoria parhaalla mahdollisella tavalla, tarjota tukea ja opastaa, jotta he sitten myöhemminkin olisivat yhtä hyviä tekijöitä, vaikka olisivatkin ehkä jonkun toisen palveluksessa. Pidän siitä, että voin tarjota näille nuorille mahdollisuuksia käydä testaamassa elämyksiämme, koska he niistä asiakkaille eniten kertovat, he niitä suosittelevat ja aina se, että myyjällä on totuudenperäinen ja asiantunteva tieto palvelusta, näkyy myynneissä. Tämä testaaminen tekee siis hyvää sekä työntekijälle, työnantajalle ja palveluntarjoajallemme Lisääntynyt myynti ei varmasti haittaa ketään.



Viime sunnuntaina porukka kävi testaamassa huonepakopeliä Helsingissä. Tämän elämyksen valitsin heille ihan sen takia, että 6 myyjää pääsi samaan aikaan elämystä kokemaan. Aamu- ja iltavuorot, opiskelut yms. ovat aina jotenkin rajoittavia tekijöitä aikataulujen suhteen, mutta tämä onnistui.
Halusin että lahjaexpertit hitsaavat sitä yhteenkuuluvuuttaan ja yhteisen tekemisen meininkiä entistä enemmän, koska viimeiset pari viikkoa ovat olleet taas aika tiukkoja ja venymisen ja vanumisen jälkeen pinnat saattavat vähän jo kiristyä.
Mutta ennenkuin työntekijöille selvisi se, että minkä elämyksen he käyvät testaamassa, olin antanut heille elämyslahjakorttien muodossa vihjeitä tulevasta elämyksestä. Muutaman vinkin jälkeen jo yhden nuoren hoksottimet pelasivat ja hän keksi ratkaisun tulevan elämyksen suhteen.

Työntekijät marssivat reippaina sovittuun tapaamispaikkaan ja kaikki ajoissa, ei myöhästelyä! Pelipaikka löytyi helposti, aMazed Games sijaitsee hyvällä paikalla Lönnrotinkadulla

Vastaanotossa työskentelevä henkilö oli itse suht uusi työssään, mutta opasti hienosti ja kertoi ohjeet todella selkeästi odotushuoneessa, jossa oli sohvat istumista varten ja esille oli laitettu erilaista rekvisiittaa, kuten avaimia ja lukkoja, pakohuoneisiin liittyvää rekvisiittaa. Nämä loivat jo hienoista jännistystä ilmaan, mutta ketäänhän ei vielä tässä vaiheessa jännittänyt, ei varmaan.
Odotellessa pakohuoneeseen pääsyä vastaanoton työntekijä kertoi pieniä vinkkejä siitä, mistä vihjeitä ehkä kannattaa etsiä ja mistä ehkä ei. Ja mitä tapahtuu jos jääkin jumiin pelissä?



Pakohuoneita on 4, meidän työntekijöillemme olin valinnut Kaskoisagentti X:n. Se vaikutti minusta niin hauskalta. Kaksoisagenttihuoneessa sinun epäilläään varastaneen salaisen bioaseen Neuvostoliiton puna-armeijalta. Tästä syystä sinut lukitaan KGB-agentin huoneeseen ja joudut odottamaan siellä kuulustelijaa, joka tulisi tunnin päästä. Tunnin päästä. Ennen sitä on päästävä pois!

Huoneessa soi erikoinen musiikki, joka lisäsi jännistystä ennenstään. Lisäksi ovien sulkeuduttua tietoisuus siitä, että aikaa on vain tunti sai sydämen hypähtämään muutaman ylimääräisen voltin. yksi vaivainen tunti. Tuli kiire paeta.
Nuoret kävivät toimeen heti pienen hermostuneen naureskelun ja hämmenyksen jälkeen. Kaikki tutkivat tilaa, jokainen oivalsi jotain, eikä kukaan vain seisoskellut paikallaan sormi suussa. Nuoret toimivat alusta alkaen todella hyvin tiiminä. Tehtävät jakautuivat jokseenkin luonnostaan näiden agenttien kesken; yksi penkoi paikkoja, yksi laskeskeli ja yksi ideoi. Jokainen oivalsi jotain, ajatuksia vaihdettiin aktiivisesti ja kaikkien ideat otettiin huomioon. Kukaan ei jäänyt tässä pelissä sivuun. Kaikki olivat agentteja, Kaksoisagentteja lukitussa kuulusteluhuoneessa.
Oli hienoa huomata, ettei kukaan dominoinut tilannetta millään tavalla vaan tiimi työskenteli koko ajan yhdessä.


Nämä nuoret selvittivät tiensä ulos huoneesta hienossa ajassa. Peliaikaa jäi vielä reilu 6 minuuttia jäljelle! Se on hienosti suoriuduttu se. Nuorille jäi aivan mahtavat fiilikset tästä elämyksestä, onnistumisia ja oivaltamisen iloa. Pieni adrenaliiniryöppykään ei tuntunut ketään haittaavan. Muutamalla tuli tarve jo päästä seuraavien huoneiden kimppuun.

Kommentointi pelin jälkeen oli kiivasta. Jokainen oli nauttinut tästä elämyksestä täysin. Jokainen sai enemmän irti kuin mitä olisi odottanut. Yhteinen tekeminen, yhteinen oivaltaminen ja samaan päämäärään tähtääminen teki tälle porukalle hyvää. Ja se näkyi heti maanantain tuloksissa, se näkyi maanantaina työntekijöiden ilmeistä ja eleistä. Uskonpa, että kun seuraava asiakas menee etsimään tämäntyylistä lahjaa, meidän lahjaexperttimme osaavat kertoa palavin silmin tämän pelin mahtavuudesta.




sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kiitos kesälle!

Alkaa pikkuhiljaa olemaan syksyn tuntua, hämärtää ja enää ei käydä iltalenkillä pelkkä toppi päällä. Aika moni ystävistä on juhlinut viikonloppuna Ventesialaisia, kesän loppumista. Tuntuu jotenkin haikealle katsoa ulos, hämärtää jo niin kovin aikaisin ja pian on aika kaivella taas niitä syksyisiä turjakkeita kaapin perukoilta ja ei mene kuin hetki ja on jo talvivaatteiden vuoro.



Mulla on jotenkin haikea olo. Tämä kesä oli hyvä kesä. Tämä kesä antoi todella paljon. Paljon onnellisia asioita, uusia kokemuksia, uusia ystäviä, paikkoja, hyviä hetkiä vanhojen ystävien kanssa, ajatuksia ja onnistumisia. Ja tämä oli erilainen kesä monella tavalla. Mielessä on monia lämpimiä muistoja, hyviä fiiliksiä ja silti vielä ihan mielettömät odotuksen ensi kesän tuleville muistoille. Tulevat muistot vielä niistä toteutumattomista asioista, mutta kuitenkin asioista, joiden uskovan olevan ensi kesän jälkeen toteutuneita muistoja. Ajatus siitä, että ihania asioita tulee jatkossakin tapahtumaan kesä toisensa jälkeen saa hymyilyttämään.

Tänä kesänä kierrettiin useilla festareilla ja joka kerta oli kivaa. Tänä kesänä lennettiin, ajettiin huippunopeilla autoilla, mökkeiltiin, käytiin nauttimassa kuohuvaa, laulettiin, istuttiin laiturin nokassa hiljaa. Oltiin vain. Vaikka ensin pelkäsin, etten osaa irroittaa töistäni edes loman ajaksi, onnistuin kuintekin niin tekemään. Akut tuli ladattua kunnolla.

Kesä mietitytti myös sen puolesta, että Mikalla oli koko kesä buukattu kiinni. Ajatukset siitä, ettei juurikaan ehditä näkemään eikä tutustumaan hiersivät tietenkin pientä pääkoppaa, mutta me ehdimme. Yllättävän kivuttomasti tämä meni. Vaikka ikävä välilllä kalvaa, mietin, ettei ehkä ole kauniimpaa ja väkevämpää tunnetta kuin ikävä. Vaikka se ikävä pelottaa, siksi, että jotenkin on ikävissään haavoittuvimmillaan. Mutta kuitenkin, sitä antautuu toiselle rohekasti, se on kiva.




Annetaan syksyn tulla kuitenkin. Hyvä syy taas sytytellä kynttilöitä, istua rauhassa kotona villasukat jalassa ja jatkaa elämästä nauttimisesta. Tämä ei ole yhtään pöllömpää olemista.




maanantai 24. elokuuta 2015

Kiitos. Kiitos sinusta ja kiitos minusta.

Viime viikot ovat olleet varsinaista tunteiden vuoristorataa. Läheisen saatto viimeiselle matkalleen viikonloppuna sai outoja asioita aikaiseksi, outoja tunteita ja ajatuksia. Ajatuksia kuolemasta, hyvällä tavalla kuitenkin, vai voiko kuolemasta sanoa hyvällä tavalla. Tarkoitan sitä, että kuolema väistämättä tulee eteen, eikä sitä oikeasti ajattele joka päivä, mutta juuri vaikkapa siunastilaisuudessa se tuli niin konkreettisesti esiin. Kuolema ja elämän päättyminen. Kuolema koskettaa meitä näköjään aina silloin, kun se tulee kohdalle. Elämän loppuminen, yllättäen tai aavistettuna, joillain ehkä jo toivottunakin. Tämäkin kuolema tuli yllättäen. Ei sitä osannut odottaa ja se tuli aivan liian aikaisin. Mutta se tuli, eikä tilanne voi enää koskaan muuttua.



Siunaustilaisuuden aikana ehdin miettimään paljon. Mietin sitä, miten vainaja eli elämänsä. Oliko hän onnellinen, osasiko nauttia tarpeeksi ja oliko hänen elämänsä ehkä sellainen elämä, kuin hän toivoi? Entä jos tilanne tulisi omalle kohdalle, miten minä summaisin oman taipaleeni.
On paljon asioita, jotka olisivat voineet mennä toisella tavalla, asioita, joissa olisin voinut toimia toisin, mutta vielä on paljon asioita, joihin minä pystyn vaikuttamaan ja joiden eteen minä voin tehdä töitä, ollakseni onnellinen.



Minä uskon siihen, että tuntiessani itseni, hyväksyessäni omat virheeni ja puutteni, mutta silti rakasteassani itseäni, olen jo vähän jyvällä asiasta. Jos en itse hyväksy itseäni, kuinka voin odottaa, että kukaan mukaan sitä tekee? Ja jos elämä on alituista epävarmuutta, eipä se varmaankaan kovin tyydyttävää ja antavaa elämää ole. Monet meistä on opetettu asettamaan itsemme aina viimeiseksi. Tekeekö sellainen jatkuva uhrautuminen toisten puolesta meistä jotenkin parempia ihmisiä? En usko.Uskon, että itsensä aina viimeiseksi jättäminen tekee meistä lopulta katkeria. Sen tiedän, etten itse voi jättää onneani muiden varaan, sillä oma onneni tulee minun sisältäni. Mutta vaikka en jätä sitä muiden varaan, he muut voivat kuitenkin jakaa iloni.

Minä tunnen suunnatonta kiitollisuutta tällä hetkellä, kiitollisuutta ja rakkautta. Kiitän lapsistani, kiitän kumppanistani, kiitän ystävistäni, läheisistäni ja itsestäni. Olen oikeasti kiitollinen siitä mitä minulla tällä hetkellä on. Kiitän jokaisesta uudesta aamusta elämässäni. Kiitän jokaisesta uudesta mahdollisuudesta ja haasteesta. Minulle on taas tulossa hieno päivä huomenna.





lauantai 1. elokuuta 2015

Pidä minut lähelläsi

Ensimmäinen puhelu, toinen puhelu, kolmaskin puhelu....äkkiä huomaamme puhuvamme päivittäin, nautimme yhteisistä juttelutuokioista ja alamme puhumaan muustakin kuin työasioista. Huomaamatta tai tarkoituksella, sen ei ole väliä. Kiinnostus kasvaa ja jokaisen puhelun jälkeen tulee lämmin ja hyvä olo, alamme tuntemaan vetoa toisiamme kohtaan ja tapailemme. Silti jokin välillä pelotti ja hetkittäin oli vähän epävarma olo. Pelko rakastumisesta?

Jokainen meistä on varmasti kokenut rakkaudessa kolhjuja, joku ehkä tullut jätetyksi, toinen petetyksi, joku ehkä menettänyt rakastamansa ihmisen tai voihan rakkaus päättyä vaikka alkoholisimiin tai muuhun ylitsepääsemättömään ongelmaan. Kaikista näistä seuraa varmasti kipua ja tuskaa. Jotkut ihmiset varmasti osaavat käsitellä nämä asiat helpommin kuin toiset. Ehkä he surevat hetken aikaa, parantelevat hetken ja sitten jatkavat elämäänsä. Rakastuvat uudelleen ja nauttivat rakkauden tunteista ja elämästä.
Toiset (lue minä) tekevät taas näistä asioista vielä hankalampia. Siitä tulee ongelma, joka aiheuttaa kipuilua ja ehkä jopa pelkoa rakkaudentunteeseen. Ajatus siitä, että taas kävisi samoja ikäviä ja satuttavia asioita, kärsimystä siitä, että kiellän itseltäni sen hienon tunteen, joka rakastumisesta syntyy. Se oli ongelma.

Se, että voisin rakastaa toista, vaati oman itseni löytämisen kokonaisena ihmisenä. Yhteyden löytyminen kaikkiin omiin piirteisiini, ominaisuuksiini ja vartalooni rakastettavana ja kunnioitettavana, Ja kaikkien niiden asioiden ja ominaisuuksien hyväksyntä, itselleni. Kohtasin kokonaisen minäni, kaikkine hyvine- ja huonoine puolineni. Kun ymmärsin sen, että minä olen tällainen, antoi se mahdollisuuden kohdata toinen ihminen kokonaisena ihmisenä, ihmisenä minun elämässäni.

Olen 45-vuotias ja minusta tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvälle. Olen hyväksynyt sen, että menneisyyden asiat eivät voi olla onneni tiellä. On asioita, joihin en ole voinut itse mitenkään vaikuttaa, enkä voi antaa niiden asioiden olla esteenä onnelleni. Tulen varmasti tekemään virheitä suhteesssa tai käyttäytymään huonosti, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan loukata. En halua olla varpaillani enkä halua sinunkaan olevan. Haluan, että annamme aikaa toisillemme ja asetamme tämän suhteen etusijalle valinnoissamme. Haluan, että pidät minua tärkeänä, koska minäkin pidän sinua tärkeänä. En halua kohdella sinua huonosti, enkä halua sitä sinulta. Sinun tarpeesi ovat tärkeitä minulle ja minun sinulle. Haluan tulla rakastetuksi, haluan kosketustasi ja hyväksyntääsi. Niitä asioita minä haluan.

Ja haluan, että pidät minua lähelläsi.








keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Fiiliksiä

Toinen lomaviikko meneillään ja vielä yksi edessä. Tähän saakka loma on tuntunut hyvälle. Mukavia asioita ja ihan vain rentoa olemista.

Kuluneeseen viikkon on mahtunut paljon. On käyty tunteiden skaalaa läpi kaikissa mahdollisissa muodoissaan, on tullut surullisia uutisia, mutta myös hyviä asioita on tapahtunut.
Enon poismeno pysähdytti viikonloppuna, mutta elämä jatkaa kulkuaan, sen on vain pakko mennä niin.

Muutama päivä Tampereella teki tosi hyvää. Omaa aikaa ilman kellon kanssa juoksemista, hellää huolenpitoa, kunnon keskusteluhetkiä ja pari lasillista kuohuvaa. Asioita, joista tytöt tykkäävät.
Itselleni on ollut jollain tavalla välillä vaikeaa uskoa sitä, että joku ihminen todella aidosti välittää ja tykkää minusta, sillälailla aikuisten tavalla.
Omat epäilykset juontavat varmasti juurensa menneeseen, entiseen elämään. Fiilikset, että voiko tämä oikeasti olla totta, onko tuo ihminen täysin tärähtänyt tykätessään minusta jne. Jollain tavalla sen luvan antaminen itselleen on ollut hakusessa. Vaikka tuntuu hyvälle, sitä on välillä jostain kumman syystä ollut vähän varpaillaan, mutta en usko että enää.
Asioiden läpikäyminen ja avoin keskustelu teki todella hyvää, luurangot nostettu pois kolistelemasta ja vahva tunne siitä, että nämä kortit käännetään esiin. Tämä on pakko vain tsekata.



Mukavaa on myös se, että Mikan myötä olen saanut uusia ystäviä hänen sisaruksistaan. Aiemmin suhteissani ei ole juurikaan ollut tilanteita, joissa kumppanin sukulaisten kanssa olisi juurikaan oltu tekemisissä. Nyt on mukavaa saada extempore kutsuja sinne sun tänne, itseäni kun on aina ollut kovin vaikea houkutella lähtemään mihinkään. Tuntuu ihan kivalle.

Nuorimmainen leireilee edelleen riparilla ja ollaan nyt sentterin kanssa kahteen "tyttöön" kotosalla. Taas tuli fiilis siitä, miten hyvä onkaan oikeasti ottaa aikaa myös yksitellen näille pilteille. Oli se ikä mikä tahansa.
Perjantaina otetaan taas suunta Tampereelle, vähän Nightwishin konserttia ja laatu-aikaa myös serkun kanssa. Ollaan varmaan tänä kesänä tämän serkkulikan kanssa vietetty enenmmän aikaa yhdessä kuin naismuistiin. Sekin on kivaa.

Maailma makaa siis mallillaan. Työpilteiltä tuli maailman ihanin tervehdys vielä tänään, kukkanen, Fazerin sinistä levyllinen ja itkun aiheuttanut kortti. Jotkut vielä ilkeävät moittia nuoria, mutta kyllä ainakin minä olen sitä mieltä, että nuorissa on oikeasti se tulevaisuus, toisten huomioiminen ja reiluus muita kohtaan. Näistä tulee vielä entistä parempia työkavereita meille. Arvostan.







maanantai 27. heinäkuuta 2015

Virstanpylväitä

Maanantai 27.7.15 matkalla Tampereelle. Nuorimmainen tiputettu matkalla kirkolle ja toivotettu hyvää rippileiriä. Täytyy tunnustaa, että pikkaisen tuli haikea mieli. Jotenkin ajatus siitä, että pikkuhiljaa on kaikki piltit sen verran isoja, ettei napanuora kiristä enää samalla tavalla kuin vaikkapa vielä viisi vuotta takaperin.

Mietin täällä junassa istuessani omaa äitiyttäni, omaa vanhemmuuttani ja suhdettani lapsiini, enkä voi olla taaskaan muuta kuin kiitollinen. Elämä heitteli ja laittoi tekemään isoja ratkaisuja, jotka tietenkin avioeron myötä tuntuivat välillä liian kovilta, mutta nostan hattua koko omalle laumalleni. Me selvisimme ja olen saanut kasvatettua fiksut lapset, jotka ihan varmasti jokainen yhdessä ja erikseen tulevat pärjäämään tässä maailmassa. Ja varmasti olen tehnyt äitinä virheitä, mokannut ja ollut poissaolevakin, en aina lasteni käytettävissä, mutta kukapa ei olisi. Jokaisen kohdalle tulee virheet, niistä opitaan ja puhutaan.
Pidän siitä, että meillä on pystytty aina puhumaan lasten kanssa asioista niiden omilla nimillään. Meillä osataan pyytää anteeksi ja osataan ottaa oppia virheistä. Mitään sellaista ei ole tapahtunut, mitä ei olisi pystytty korjaamaan.

Nuorimmiasen kanssa käytiin pitkiä prosesseja lapsuudessa. Puheenkehityksen viivästyminen asetti omat haasteensa lapsuuteen, tuli monta vierailua eri hoitavien tahojen luokse, taistelua siitä, että lapselle saadaan apua ja tukitoimia oli välistä rankkaa, mutta kaikesta päästiin yli.
Omat haasteensas asetti tietenkin yksinhuoltajuus ja etävanhemman passiivisuus.
Koulukiusaamisen jättämien jälkien siivoaminen ottaa aina oman aikansa, mutta erityisen iloinen ja onnellinen olen siitä, että  pojalla on kavereita, ystäviä joiden kanssa jakaa ikäistensä asioita, kavereita, joiden kanssa lähteä juurikin vaikka riparille jne. Elämä löytää ne uomansa, vaikka helpommallakin olisi voitu mennä.

Pian ollaan taas siinä vaiheessa, että mietiään nuorimmaisen jatko-opintoja, siirrytään taas astetta isompiin kuvioihin. Mihin elämä heittää, minkälaisiin ratkaisuihin päädytään, ne ovat sitten loppuvuoden murheita ja pähkäilyjä. Ensin hoidetaan riparit, konfirmaatiot ja peruskoulun viimeiselle luokalle siirtymiset,

Omille pilteilleni haluan antaa evääksi sen periksiantamattomuuden, huumorin, positiivisen ajattelutavan, jolla ollaan tähänkin asti porskutettu ja selvitty. Unohtamatta sitä rakkautta ja kunnioitusta toisia kohtaan.

Sellaisia ne ovat ne mun piltit, maailman parhaat lapset <3